Unelmia vapaudesta ja kirjoittamisesta
Jacqueline Woodson
Ruskea tyttö unelmoi
Suomennos Katja Laaksonen
Kustantamo S&S 2021
Alkuteos: Brown Girl Dreaming, 2014 (Nancy Paulsen Books / Penguin Group)
289 sivua
ISBN 978-951-52-5274-6
Ruskea tyttö unelmoi on vuoden 2018 Astrid Lindgrenin muistopalkinnon voittaja Jacqueline Woodsonin omiin lapsuus- ja nuoruusvuosiin perustuva säeromaani tai oikeammin säemuistelmateos. Teosta markkinoidaan nuortenkirjana, mutta se ylittää kirkkaasti lajirajat ja puhuttelee myös aikuista lukijaa.
Teoksen kansikuvassa aurinko laskee saparotukkaisen, lukevan tytön selän taakse lämpimän kesäpäivän iltana. Korkealla taivas on poutapilvien takana huikaisevan sininen, ja ilman lämmön ja niityn tuoksut voi aistia. Kirja onkin mitä oivallisinta ja ajankohtaisinta kesäluettavaa. Siinä yhdistyvät kutkuttavasti monille iästä ja taustasta riippumattomat, tutuntuntuiset lapsuusmuistot, kesäiltojen maaginen tunnelma sekä Yhdysvaltain kansalaisoikeusliikkeen vaiheet 1960- ja 70-luvuilla.
Teosalkaa dickensmäisesti Woodsonin syntymästä vuonna 1963 Ohion Columbusissa, ”maassa joka on jakautunut // Mustaan ja Valkoiseen” (s. 9). Paikoilla onkin teoksessa paljon miljöötä suurempi rooli, ne rakentavat teemaa ja ovat lähes henkilöhahmon asemassa.
Koska Woodsonin suku on lähtöisin juuri Ohiosta, hänen isänsä perhe ei ole joutunut kokemaan orjuutta. Päinvastoin – Ohio ja myös Woodsonien suku – toimi aikoinaan keskuspaikkana omistajiltaan pakenevien orjien maanalaisessa rautatieverkostossa. Pohjoisessa pienen Jackien tai hänen perheensä ei tarvitse myöskään väistää ketään ihonvärinsä vuoksi.
Woodsonin äidin suku on sen sijaan lähtöisin etelästä, Etelä-Carolinan Greenvillestä, missä rotuerottelun virallisella lakkauttamisella ei kirjan tapahtuma-aikaan ole todellista vaikutusta mustien ihmisoikeuksien toteutumiseen. Jackien äiti kuitenkin kaipaa etelään aivan kuten hänen lapsensakin aikanaan. Niinpä Jackien perhe matkustaa monien muiden mustien ihmisten tavoin vapaa-ajallaan pohjoisen ja etelän välillä. Tämä on yksi esimerkki teoksen piiloisista viittauksista mustien tuolloiseen asemaan, sillä Jackien perhe taittaa matkaa aina öisin. Sitä ei kerrota, että se oli turvallisempaa, sillä matkustavia mustia kohtaan kohdistui usein väkivaltaisia iskuja.
Teoksen avaavassa runossa ”12. helmikuuta 1963” kuvataan niitä jännitteitä, jotka vaikuttavat ylisukupolvisesti Jackien lapsuuteen:
Ei minun syntymästäni
saati tästä paikasta ole pitkä matka
sinne missä
isoisovanhempani
viljelivät hedelmällistä maata
vankeudessa
aamun sarastuksesta iltahämärään
ilman palkkaa,
joivat raikasta vettä kurpitsankuorista
katselivat taivaalle ja
seurasivat
tähtikuvioiden heijastuksia
vapauteen. //
Synnyn kun Etelä räjähtää
liian pitkään, liian monet
orjuutettuina ja sen jälkeen vapautettuina
mutta eivät vapaina – nämä ihmiset
jotka näyttävät samalta kuin minä
jatkavat taistelemista
ja marssimista
ja saavat yhä surmansa […].
(s. 9-10)
Woodsonin vanhemmat eroavat lasten ollessa pieniä, ja äiti palaa ensin lapsuudenkotiinsa, missä mustien on yhä syytä kulkea nöyrästi bussin takaosaan eikä heitä palvella valkoisten omistamissa kaupoissa. Kun Woodson kirjoittaa: ”Synnyn Ohiossa, mutta / Etelä-Carolinan tarinat virtaavat jo suonissani / kuin joet” (s. 10), Etelä-Carolina merkitsee orjuutta, rotuerottelua, kotia, sukua, perhettä, ruokaa, tanssia, naurua, leikkejä ja yhdessäoloa; mennyttä, nykyisyyttä ja tulevaisuutta. Etelässä maa pöllyää punaista pölyä, männyt tuoksuvat makealta ja kiiltomadot hohtavat pimenevissä kesäilloissa.
Kun lasten äiti löytää uuden kodin New Yorkista, Etelä-Carolina jää lasten henkiseksi kodiksi ja heistä tulee kahden kodin asukkaita. Heidän tapansa ja puheenpartensa ovat aina omituisia, koska niistä paistaa liiaksi joko etelä tai suurkaupunki.
Vaikka teos keskittyy kuvaamaan Woodsonin lapsuutta, perspektiivi vaihtelee: välillä kertoja-puhuja puhuu lapsen äänellä, mutta useimmiten ääni kuuluu intrasubjektiivisesti varhaisempia vaiheitaan tarkastelevalle aikuiselle. Tässä rakenteessa piilee sekä paljon teoksen viehätyksestä että sen vähäiset heikkoudet. Sellaisissa jaksoissa, jotka ovat eittämättä Woodsonille tärkeitä, mutta joissa tarina ei juuri etene, Woodsonin lyhyet, yhden runon mittaiset luvut sortuvat toisinaan päälleliimattuun aforistisuuteen tai keinotekoiseen nokkeluuteen lapsen äänen vaihtuessa äkisti aikuisen jälkiviisaaksi ääneksi. Kun tarina lähtee taas vetämään, ongelma poistuu.
Aikuisen ääni on sen sijaan onnistunut esimerkiksi teoksen alkuvaiheissa, joissa Woodson kehystää omaa lapsuuttaan ajankohtaisilla kansalaisoikeusliikkeen tapahtumilla – kuinka seitsemän vuotta ennen hänen syntymäänsä Rosa Parks kieltäytyi antamasta paikkaansa linja-autossa valkoiselle ja kuinka neljä vuotta myöhemmin 6-vuotias Ruby Bridges aloitti ensimmäisenä ruskeana oppilaana koulunkäynnin valkoisten koulussa aseistettujen vartijoiden, päälle sylkemisen ja solvausten saattelemana. Jackien lapsuutta leimaavat marssit, joille kokoonnutaan salaa, sekä ankara kasvatus, joka estää kaduilla notkumisen ja nuorisokielen käyttämisen.
Woodsonin ei tietenkään tarvitse alistaa elämäkertaansa rotuerottelun historian kuvaamiselle, mutta lukijana nautin näistä kohtauksista, joissa yleinen ja yksityinen nivoutuvat yhteen väkevinä säkeinä. Vastaavia yhteiskunnallisia kommentaareja tulee kuitenkin vastaan harvakseltaan läpi teoksen, esimerkiksi kun Greenvillen mustien lukiossa räjäytetään pommi, ja lukiolaiset joutuvat jatkamaan opintoja alakoulussa.
Rasismin lisäksi teos käsittelee tarinoiden ja sanojen vetovoimaa, joka elää Woodsonissa vahvana jo pikkutyttönä. Hän kuitenkin kärsii jonkinlaisesta luki- ja oppimisvaikeutta, joka estää sanojen muodostumisen paperille:
Tarinoiden keksiminen on helpompaa
kuin kirjoittaminen. Ääneen lörpötellessä
sanoja virtaa vuolaasti. Tarina
herää henkiin ja vaeltelee ympäri huonetta. […]
Muistikirjan ylle kumartuessani en kuitenkaan saa
aikaan mitään muuta kuin oman nimeni. […]
Paperi kumisee
tyhjyyttään, kun jään miettimään: Miten kirjoitetaan
esittäytyä? Lukuisten yritysten jälkeen
tarinan paikalla
on vain vaaleanpunaisia pyyhekuminmurusia
ja reikä.
(s. 193).
Tilanne muuttuu, kun Jackie löytää kuvakirjan, jossa päähenkilönä on samannäköinen lapsi kuin hän itse, John Steptoen Stevien:
Jos joku olisi napannut
kirjan kädestäni
ja sanonut: Olet jo liian iso tämmöiseen
en
olisi ehkä koskaan uskonut
että minun näköisiäni ihmisiä
löytyy kirjojen sivuilta
ja että minun näköisilläni ihmisillä
on tarina.
(s. 202)
Lisäksi kirja kertoo jostakin nostalgisesti yleisinhimillisestä ja tunnistettavasta. Miten lauantai-iltaisin käherrettiin hiuksia, luettiin ääneen kirjoja ja kuunneltiin musiikkia. Miten isoäidin turvonneita jalkoja pestiin suolavedessä hänen raadettuaan valkoisten perheiden kodeissa kotiapulaisena. Miten työstä kotiin palaava isoisä, isukki, sai lapset parveilemaan ympärillään suu virneessä ja kilpailemaan syliin pääsemisestä. Miten kiltistä ja tottelevaisesta tytöstä kasvaa itsenäisesti ajatteleva, rohkea nainen, joka oppii kirjoittamaan siitä, mitä pitää tärkeänä.
Yle Areenassa on katsottavissa kaksiosainen dokumentti Musta Amerikka ratissa osoitteessa https://areena.yle.fi/1-50702657 sekä historiasarja Enslaved – Orjakaupan synkkä menneisyys osoitteessa https://areena.yle.fi/1-50831276.
Marianna Koljonen / Kesäkuu 2021