12.6.2022

Mustan Kuun majatalo on kokeneen ja monipuolisen runoilija-lastenkirjailija Reetta Niemelän debyytti romaanikirjailijana. Katri Kirkkopellon kuvittama romaani aloittaa trilogian, joka käsittelee luontokatoa fantasiakerronnan keinoin. Romaanille myönnettiin vuoden alussa Arvid Lydecken -palkinto.

Dosentti, yliopistonlehtori Sirke Happonen kuvaili Itä-Suomen aluehallintaviraston lukutaito- ja kirjallisuuseminaarissa 5.5.2022 korona-ajan kokemuksiaan kirjallisuudenopettamisesta metsässä ja totesi, että lastenkirjallisuus alkaa metsästä ja on oikeastaan epäselvää, mistä satu alkaa ja mihin metsä loppuu. Näkemys ei sinänsä ole mullistava, onhan samaa sanottu suomalaisesta kirjallisuudesta ylipäätään. Silti ääneen lausuttuna väite tuntui jokseenkin rohkealta tällaisena aikakautena, jona lasten luontosuhdetta käsitellään lähinnä huolipuheen, kriittisten ja kritisoivien äänenpainojen läpäisemänä.

Niemelän ja Kirkkopellon tarina kirjoittaa kutkuttavalla tavalla todeksi Happosen maalailemaa luonnon ja kirjallisuuden ainesten limittyneisyyttä ja yhteenkietoutuneisuutta. 

Mustan Kuun majatalossa on tuikitavallinen – joskin äärimmäisen sympaattinen – isä, eläinlääkäri Joel Salaper, sekä hänen tavanomaiselta esiteini-ikäiseltä tyttäreltään vaikuttava poikatyttömäinen Saimi. Saimi on oikeastaan melko perinteinen fantasiaromaanin äiditön päähenkilö, joka kärsii isänsä työn aiheuttaman jatkuvan muuttamisen tuottamasta juurettomuudesta sekä epämääräisestä erilaisuudestaan. Hänellä on kuitenkin oma voimavarantonsa, rakastamansa perhoset ja luonnon tutkiminen ylipäätään.

Jo kirjan alussa Saimin erityislaatuisuus paljastuu hänen nähdessään uudessa kotikaupungissaan omituisen, hopeakarvaisen olennon, joka paljastuu hiideksi. Hiisi Anskariina on vain yksi suuresta salaväkisiksi nimettyjen taikaolentojen kansasta, joka on aikoja sitten piiloutunut ihmisiltä ja elänyt korpimetsissä ja soilla kaukana ihmisten vaikutuksesta. 

Perhosharrastajana Saimi tietää, että monet perhoslajit sekä perhosten suosimat kasvit ovat hävinneet lähes kokonaan. Kirjan miljöö tuntuu muutenkin vastaavan kirjoitushetkeään, nykyaikaamme, jota leimaa luonnon yksipuolistuminen. Mustan Kuun majatalossa luontokato tuhoaa myös salaväkisiä ja näiden elinpaikkoja, ja kirjalle nimen antanut majatalo on käytännössä olentojen viimeinen turvapaikka.

Me olemme veden, maan, ilman ja kallioiden väkeä ja eläinten ja kasvien suojelushaltioita, Morri aloitti. Hän selitti, että tontut, maahiset, peikot, hiidet ja haltiat sekä tietenkin vampiirit ja noidat ja monet muut olennot elelivät ennen ihmisten kanssa rinta rinnan. Siitä ajasta kertovat monet ihmistenkin vanhat tarinat. Ihmiset pitivät metsiä, maita ja vesiä suuressa arvossa. Talontonttuja tietysti kunnioitettiin, ja muukin luonnonväki auttoi ihmisiä mielellään ja käytti loihtua heidänkin hyväkseen. Vähitellen ihmisten maailma kuitenkin muuttui ja vanhat siteet alkoivat katkeilla. Ihmiset keksivät roppakaupalla koneita, joilla pystyi muokkaamaan maailmaa mielin määrin. Samalla he alkoivat unohtaa luonnonväen olemassaolon. Sitähän ei enää tarvittu. Ihmiset unohtivat pian, että koskematon luonto oli salaväen asuinpaikka. He alkoivat kaataa metsiä, saastuttaa vesiä ja louhia vuoria ja kallioita. Siellä, missä ennen oli vaikkapa maahisten asuinsijoja, oli nyt syviä kuoppia, meluisia kaupunkeja tai tehtaita ja moottoriteitä. (Niemelä 2021, 135)

Romaanin henkilögalleriaan kuuluu noitia (yksivarpaisia), tonttuja, vampiireja, yksisarvisia ja lohiskäärmeitä, siis tuttuja länsimaisia fantasiaolentoja. Täkäläistä kansanperinnettä edustavat muun muassa hiisi ja maahiset sekä osaltaan koiran ja ihmisen risteymät eli koirankuonolaiset ja yllättäen kykloopit, jollainen taivaankannen takoja Ilmarinen kirjan mukaan oli. 

Näiden lisäksi on koko joukko Niemelän ja Kirkkopellon luomia otuksia pensasmaisista räpeltäjistä piereskeleviin prutkuttajiin, kammottavista hautausmaakeiju ikiuningaisista väärinymmärrettyihin ilkinakkeleihin ja pitkäikäisiin mulkoliskoihin. Hahmoja on paljon, ja ne voivat mennä alussa lukijan päässä sekaisin. Onneksi teoksen lopussa on kolmen aukeaman henkilögalleria, josta voi näppärästi ja pahemmin spoilaantumatta tarkistaa, kuka kukin on.

Kirkkopellon kuvitus henkii potrettimaisissa kuvissa kunkin hahmon persoonaa. Silkki-yksisarvisen kuvissa on taikapölyä ja zombimaisten raakkien ympärille lankeaa harmaa verho.

Saduista ja mytologiasta ammentavat hahmot henkilöivät luontokadun traagisuutta – sitä menetettävän elämän, mahdollisuuksien ja tarinoiden määrää, joka katoaa elonkirjon mukana. Erityisesti Niemelän ja Kirkkopellon uudet luomukset alleviivaavat tätä lohduttomuutta. Voimme menettää myös jotain sellaista, jonka olemassaolosta emme tienneet, mutta jonka elämä oli rikasta, merkityksellistä, samanaikaisesti tuttua ja vierasta. 

Suoriakin viittauksia tehdään. Esimerkiksi nuoren Ulvos-koirankuonolaisen koko perhe surmattiin susilaumana. Ulvoksen suru herättää samastumaan perhekeskeisten susien vainottuun asemaan, mutta tekee sen saarnaamatta.

Mustan Kuun majatalon kustantajan, Lasten Keskuksen, tuottamilla videoilla tekijäkaksikko kertoo kirjan syntyvaiheista. Idea eläinrakkaasta päähenkilöstä ja erilaisten satuolentojen kansoittamasta majatalosta on peräisin kuvittaja Katri Kirkkopellolta. Teoksen maailma henkilöineen on syntynyt tekijöiden mukaan tiiviissä yhteistyössä. 

Kirkkopellon kuvitus tuo monella tapaa mieleen englantilaisen satukirjakuvituksen, englantilaiset maalaistalot ja maisemat. Esimerkiksi yhteys Harry Potter -universumiin tuodaan ilahduttavasti esille alkusivujen kuvituskuvassa, jossa Salaperien Ford Transit rämistelee nukkuvan Sinimäen kaupungin halki tuoden mieleen moniin Harry Potter ja salaisuuksien kammio ­-kirjan kansiin nostetun lentävän Ford Anglian. Erityisellä rakkaudella on kuvattu mystistä majataloa, joka sisältyi jo Kirkkopellon alkuperäisideaan.

Harry Pottereiden lisäksi teoksesta tulee niin ikään mieleen Oscar-palkittu animaatioelokuva, Hayao Miyazakin ohjaama Henkien kätkemä (2001), jossa yhdeksänvuotias Chihiro joutuu yllättäen palvelijaksi kummalliseen jumalolentojen kylpylään. Monet jumalista ovat animistisia luonnonjumalia, ja näiden likaisuus ja alennustila viestivät ympäristön saastumisesta samaan tapaan kuin Mustan Kuun majatalossa. Myös Tolkien käsitteli Taru Sormusten herrasta –trilogiassaan metsää, metsänhenkiä ja metsien tuhoamista.

Fantasiatarinalle ominaiseen tapaan Saimi on valittu, erityiskykyinen yksilö, jota ilman Mustan Kuun majatalo ei voi materialisoitua eikä avata oviaan tarvitseville. Toisin kuin monissa muissa fantasiaklassikoissa, Saimi ei ole varauksettoman valmis palvelemaan salaväkeä.

Toisaalta Saimi tutustuu fantasiamaailmaan kirjoitetun sanan, tällä kertaa repaleisten kirjeiden ja tietokirjaksi tarkoitettujen tekstikatkelmien avulla. Michael Enden Tarinassa vailla loppua (1979) Bastian Baltasar Bux lukee samannimistä kirjaa, joka hotkaisee hänet sisäänsä ja Elina Koivusen Ailitza, eli Kävelevä maailma –teoksessa (2019) nimihenkilö Ailitzalle Peri-Sokian salat paljastuvat vanhoja kirjoja lukemalla.

Kädenojennuksistaan ja tekstienvälisistä viittauksistaan huolimatta Mustan Kuun majatalo on omaleimainen ja persoonallinen fantasiaromaani, joka esittelee runsaan ja kiehtovan fantasiaolentojen kavalkadin ja kuvaa korkealla taiteellisella tasolla ympäristökriisiä; Saimi on salamieli, joka yhdistää ihmiset ja salaväen. Salamielen puuttuessa majatalo ei voi toimia, samoin kuin ihmisten luontoyhteyden puuttuessa luontokatoa ei voi ratkaista. 

Sen lisäksi, että Saimi on melko perinteinen luonnonlapsi, hänellä on tietoa ja taitoa muunlajisten kohtaamista varten. Hän tietää, ettei kukaan halua tulla pakotetuksi, ei hän itsekään.

Kiehtovaa on myös teoksen esittämä noituus. Se on trilogian ensimmäisessä osassa korostuneen rauhanomaista, feminiinistäkin: yhtäältä rohtoja ja pulvereita, toisaalta monimutkaisia pienennystaikoja, joilla yksivarpaisiin lukeutuva Morri-noita pyrkii säästämään pienen palan katoavasta elinympäristöstä. Ampumista tai miekkailua imitoiva sauvojen heiluttelu tai loitsujen manaaminen ei kuulu ainakaan Morrin noituuden piiriin.

Jatkoa pohjustetaan kirjeillä, joiden kappaleita Saimi löytää ympäri majataloa. Myös salaperäinen Quumestari ja hänen ehtymätöntä energiaa tuottava voimalansa jättävät ilmaan lähinnä pahaenteisiä kysymyksiä.

Ensilukemalla pidin kirjaa vielä liian pelottavana ekaluokkalaiselleni, mutta yhteisen keskustelun jälkeen luimme sen, ja Mustan Kuun majatalosta tuli kertaheitolla hänen lempikirjansa. Maailmaan sopii sukeltaa myös aikuisen, jonka on niin ikään syytä muistaa, että edes paatuneimpina pahiksina pidetyt hahmot eivät aina ole vain yksioikoisen pahoja.

6/2022

Marianna Lammi