Lastenkirjallisuus murroksessa, muutoksessa ja pysyvinä arvoina. Tutkimustavat moninaistuvat
Johdatus lastenkirjallisuuden tutkimukseen
Toimitus Kaisa Laaksonen
Lastenkirjainstituutin julkaisuja nro 35, 2022
ISBN 978-952-9577-18-7
Lastenkirjallisuuden tärkein tehtävä on auttaa lasta kasvamaan. Sen tehtävän toteuttamiseksi kirja voi olla koskettava tai jättää välinpitämättömäksi. Ääneen lukijana toimiva aikuinen on saatava myös innostumaan ja keskustelemaan lapsen kanssa. Vuorovaikutus on siis moninainen. Myös kohteen tutkimus on vaativaa. Ei ihme, jos lapsi heittyy pesuveden mukana. Myös pesuveteen, ammeeseen ja pesijään tarvitaan kiinnikkeitä. Kirja on tehtävä vedenkestäväksi. Siinäpä vaaditaan taikurin temppuja.
Lastenkirjallisuuden tutkija ei pääse yhtään sen vähemmällä. Hänenkin olisi osattava taikatemppuja. Hänen taikatemppujaan ovat tutkimusmenetelmät ja tutkimusaineiston vuorovaikutus. Mitä hän tutkii ja miten, on kerrottava lukijalle. Pysyvyyden lisäksi tutkija etsii uutta. Uusi näkökulma, hahmotus, ote, tutkimus- tai tarkastelutapa voivat tuottaa tutkijan haaviin lisätietoa, josta hänen on kerrottava.
Kaisa Laaksosen toimittama Johdatus lastenkirjallisuuden tutkimukseen (Lastenkirjainstituutin julkaisuja nro 35, 2022) herätti toiveeni siitä, että se esittää systemaattisesti tutkimusmenetelmiä. Se ei kuitenkaan ole nimeltään ”Lastenkirjallisuuden tutkimusmenetelmät”. Valitettavasti. Siinä on alkuna johdatus, joten kirjalta ei voi vaatia täyttä järjestelmällisyyttä. Sitä paitsi kokoomateos on aina sillisalaatti. Se on kuin noutopöytä, josta jokainen voi etsiä jotain itselleen sopivaa.
Kirjoittajia on 11. Monet ovat väitöskirjatutkijoita. Kuvakirjoista kertovat Mirja Nieminen ja Hanna Järvenpää. Teemu Jokilaakso tarkastelee lapsi- ja nuorisokuvauksia 2000-luvulta. Maria Forss käy lastenrunon kimppuun, Maria Laakso huumoriin. Mia Österlund luotaa tyttötutkimusta ja Laura Leden samaa käännöstieteelliseltä kannalta. Käännettynä artikkelina on Maria Lassén-Segerin essee antropomorfismista eli eläinhahmojen ihmisenkaltaistamisesta. Marianna Lammi tarkastelee ekokriittistä tutkimussuuntausta.
Jyrki Korpua tutkii fantasiaa J. R. R. Tolkienin pohjalta. Hän esittää, että lastenkirjallisuus ei ole koskaan ollut niin suosittua kuin nyt 2000-luvulla. Lastenkirjallisuus muodostaa yli kolmanneksen kaikista myydyistä teoksista. Genre on kovin keinotekoinen luokka. Esim. Stephenie Meyerin Houkutus (2005) on ”yhtä aikaa teini-ikäisille suunnattu romanttinen kertomus, koulumaailmaan sijoittuva seikkailuromaani, kasvutarina, nuorten kauhufiktiota sekä jatketta traditionaalisille vampyyri- ja ihmissusikertomuksille. Halutessaanhan teosta voidaan luonnehtia myös paranormaaliksi romanssiksi, fantasiaksi tai oudoksi kirjallisuudeksi.” Jyrki Korpuan lähdeluettelo poikkeaa muista. Hän ei ole jaotellut niitä kahteen ryhmään, 1) kaunokirjallisuuteen ja 2) tieteellisiin lähteisiin, kuten kaikki muut. Se johtunee hänen genrekyseenalaistuksistaan. Hän esittää kyllä useita fantasialuokituksia. Tekstiin uskominen (poeettinen usko) ja epäuskon vaimentaminen on fantasian edellytyksenä.
Laajin artikkeli on Myry Voipiolla. Hän osoittaa lajin historialliset juuret. Hänellä on hyvä luettelo alan lajeista, tyypeistä, tutkimuslinjoista ja lähestymistavoista. Lopuksi on taulukko, jossa rinnastetaan aikajärjestyksessä muu maailma ja Suomi. Suomen luettelossa ei ole Zacharias Topeliusta mutta kylläkin Tea eli Toini Topelius. Taulukko painottuukin nuorten- eikä lastenkirjallisuuteen. Taulukko on ilahduttavasti päivitetty 2020-luvulle.
Prinsessa Pikkiriikki ja Lasienkeli aikuisten arvojen kumoajina
Prinsessa Pikkiriikki on kyllästynyt aikuisten komenteluun. Hän ajaa taikakoiransa
avulla aikuiset tiehensä ja murtaa auki keittiön lukitun karkkikaapin.
Hannele Lampela & Ninka Reittu 2016
Pikkiriikin karamellitarina on lastenkirjallisuudelle tyypillinen yltäkylläisyysfantasia (vrt.
Hannun ja Kertun piparkakkutalo). Maria Laakson mukaan se edustaa karnevalistista huumoria.
”Sun ikäisellä on elämässä kauheasti vaatimuksia, jotka saattaa pistää mielen sekaisin. Täytyy menestyä opinnoissa, pitää olla hyvännäköinen ja suosittu, olla sitä ja tätä. Ei kaikki jaksa.”
Marja Aho, Lasienkeli 2021
Marja Ahon Lasienkeli (2021) on teini-ikäisen tytön masennus-, itsetuhoisuus- ja mielisairaalakertomus. Teemu Jokilaakso analysoi nykyistä nuorisokuvausta ja sen tarttumista ajankohtaisiin ongelmiin. Aikuiset ovat kykenemättömiä kohtaamaan nuorten maailmaa.
Mitä hyötyä kirjasta on?
Lastenkirjallisuus on arvo sinänsä. On turhaa voivotella sen riippuvuutta aikuisten kirjallisuudesta.
Sen ansiona on selkeä sanoma ja nopea ajankohtaisuus, mihin aikuisten kirjallisuus ei useinkaan pysty. Veera Salmen kirjassa Olin niinku aurinko paistais (Otava 2021) oli jo ehditty käsitellä Covid19-pandemiaa yläkouluikäisen näkökulmasta. Kirja on hyödyllinen ainakin tutkijoille. Tosin saduntutkimus siitä puuttuu.
Olisiko siitä hyötyä opettajille? Myry Voipio mainitsee artikkelissaan yhdeksi tutkimuslinjaksi opetukselliset, kehittävät ja didaktiset näkökulmat. Esimerkkinä on vain kaksi englanninkielistä viitettä. Mitä suomalainen opettaja ajattelee lastenkirjallisuudesta ja millaisten ongelmien parissa hän kamppailee, jää kirjan ulkopuolelle. Lastenkirjainstituutti voisi julkaista sarjassaan seuraavaksi puheenvuorot eri asteiden opettajilta ja kirjastonhoitajilta ym., jotka käyttävät lastenkirjoja työvälineinään. Digitaalisista muutoksista ei ole havaintoja. Kirjasta puuttuu myös lukuharrastus tutkimuskohteena.
Lastenkirjallisuuden omat tutkimusmenetelmät olisi voinut tuoda rohkeasti esille omana luettelona.
Arvostelun on kirjoittanut IBBY Finlandin arvostelulautakunnan ulkopuolinen henkilö
Katri Karasma 9/2022