17.2.2023

Viimeisyys maistuu kovin surulliselta. Kukapa haluaisi tulla viimeisenä valituksi joukkueeseen tai sijoittua viimeiseksi urheilukilpailussa? Rakkaan koiran viimeinen rakas sydämenlyönti tai viimeinen kerta, kun näki rakkaan ihmisen terveenä ovat erityisiä viimeisiä, ne ovat yhtä aikaa tärkeitä ja kipeitä muistoja.

Maija Hurmeen leikekirjamaisesti taitettu kuvakirja Alla mina sista (S&S 2022), Kaikki löytämäni viimeiset (Etana 2022) tavoittaa viimeisyyden välttämättömyyden ja kauneuden. Hurme on kirjoittanut kirjan tekstin sekä ruotsiksi että suomeksi.

Ihmisen elämä alkaa viimeisestä hetkestä äidin vatsassa. Viimeinen yö ennen syntymäpäivää tuntuu aivan erityiseltä. Jännitystä on myös viimeisessä hengenvedossa ennen hyppyä uimalaudalta. Viimeinen voi tehdä onnelliseksi: esimerkiksi viimeisen vapaan tuolin löytäminen. Kadonneen lelunkin löytää aina sieltä, mistä etsii viimeiseksi.

Viimeisen raja on tulkinnanvarainen: ajaako viimeinen yöbussi aikaisin vai myöhään? Myös viimeisyyden herättämät tunteet ovat moninaisia: onko viimeisen maitohampaan irtoaminen iloinen vai surullinen tapahtuma?

Jonkun on myös aina oltava viimeinen, viimeinen muuttolintu, viimeinen eskarin pihalla, vuoden viimeinen suppilovahvero. Aina viimeinen kerta ei kuitenkaan olekaan viimeinen kerta, vaan isoäiti voi innostua hyppimään vielä kuralätäkössä, vielä voidaan syödä yksi pulla.

On myös viimeisiä viimeisiä, viimeisiä sarvikuonoja, hyvästejä ja hautakiviä. Nämä vakavat ja surulliset viimeiset on kuvitettu mustan, valkoisen ja harmaan sävyillä. Kuvia katsoessa lukijan kurkkua kuristaa, mutta toisaalta viimeiset viimeiset asettuvat kirjassa laajempaan kontekstiin. Lukija tietää, että haudalle tuotavat kukat olivat viimeisen hetken pimeässä ennen kuin siemenet puhkesivat mullan läpi versoiksi ja että muki oli viimeinen, joka puuttui isoäidin kokoelmasta. Ja se viimeinenkin äiti haki lapsensa eskarin pihasta, viimeinenkin lepakko pääsi lepäämään.

Hurmeen kuvituksissa esiintyy erinäköisiä, -ikäisiä, -kokoisia ja -luonteisia ihmisiä tuokiokuvissa, joista jokaisesta voisi alkaa kertoa omaa tarinaansa. Oikeastaan niissä on tarina jo valmiina, yhdessä kuvassa ja yksinkertaisessa virkkeessä, joissa ei aina ole edes predikaattiverbiä. Mitä Eva on tehnyt kesälomalla saaressa ja mitä hänelle tapahtuu uuden kouluvuoden aikana? Miksi mies elää kodittomana kadulla? Millaista hänen arkensa on koiransa kanssa? Keitä ovat tanssiesitykseen osallistuvat lapset?

Kun tehdään kirja, joka alkaa syntymästä ja päättyy kuolemaan, elämän kiertokulku luonnossa nousee vääjäämättä esiin jossakin vaiheessa – J. H. Erkko kirjoitti kuolinvuoteellaan runon ”Elämä on loputon”, joka käsittelee juuri kuoleman tarpeellisuutta elämälle. Hurmeenkin kirjassa on kasveja, sieniä, eläimiä ja luontoa, mutta ne eivät ole alisteisia ihmisyydelle, eivät pelkkä ihmisen selviytymisen elinehto, lohdun antaja tai metafora ihmissukupolvien syntymälle ja kuolemalle. Ennemminkin viimeisyys yhdistää inhimillistä ja ei-inhimillistä. Aikuinen voi myös lukea sulavan lumiukon viimeistä hetkeä ja hakkuuraiskion viimeistä mäntyä lasta väkevämmin, jopa peläten niiden symbolista tulkintaa.

Viimeisyys on kuitenkin myös auringonsäteitä ja juhlapöydän viimeisiä herkkuja. Viimeinen pala voi olla ratkaiseva, viimeisistä puhtaista sukista tulee hyvä mieli. Materialismi ja tavarat ovat teoksessa niin ikään läsnä. Niiden arvo on luonnosta ja eläimistä poiketen lähinnä siinä, miten ihmiset niihin suhtautuvat, minkä arvon niille antavat. Tämäkin kuuluu elämään. Alla mina sista on humaani ja posthumaani kirja yhtä aikaa.

Se on runokuvakirja, meditatiivinen kirja, tietokirja ja portfolio. Kirjaa lukiessa miettii, onko se suunnattu lapsille, aikuisille vai sekä että. Yhdysvaltalainen lastenkirjailija Mo Willems on sanonut, että kirjan aihe on hyvä, kun kirjailija ei itsekään tiedä, miten siihen pitäisi suhtautua, miten kirjassa esitetyn ongelman voisi ratkaista. Silloin lukijakaan ei todennäköisesti tiedä ja haluaa ottaa selvää. Alla mina sista tarjoilee juuri tällaisia ahaa-elämyksiä aikuiselle lukijalle mutta puhuttelee myös lasta, joka ei psykologis-sosiaalisista syistä haluaisi koskaan olla viimeinen.

Alla mina sista osoittaa kuvakirjataiteen ilmaisuvoiman pysähdyttävällä tavalla ja väittäisin, että se myös vie lajia jollekin uudelle, harvoin tavoitetulle tasolle.

Teksti: Marianna Lammi
Kirjoittaja on Ibby Finland ry:n arvostelulautakunnan jäsen