28.9.2021

Vuokko Hurmeen kirjoittama ja Anni Nykäsen kuvittama Eläinkirja (WSOY, 2021) on itsenäinen jatko-osa tekijäkaksikon aikaisemmalle Karkkikirjalle (WSOY, 2019). Visuaalisesti Eläinkirja on yhtä hurmaava kuin englanninlakritseilla ja muilla karkkimaailman kaunottarilla herkutteleva Karkkikirja, mutta Eläinkirja on aihepiirinsä puolesta huomattavasti sovinnaisempi – lapsille suunnatussa eläintietokirjassa ei sinänsä ole mitään uutta. Eläinkirjassa erityislaatuista onkin toteutus.

Lapsille suunnattuja eläinatlaksia ja -tietokirjoja julkaistaan valtavia määriä. Useimmiten niissä keskitytään kertomaan eläinten ulkonäöstä, levinneisyydestä ja anatomiasta sekä esitellään erilaisia luokitteluita. Erityisen suosittuja ovat eksoottiset ja hurjat eläinlajit, mutta onneksi myös lapsille tuttuja, kotoperäisiä lajeja päätyy kirjojen sivuille. Suomalaisia lastenkirjatekijöitä voikin kiittää siitä, että lasten lähiluontoon kuuluvia eläinryhmiä kuten hyönteisiä, lokkeja ja valkoposkihanhia on meillä nostettu moninaisesti esiin.

Kovin usein lasten eläintietokirjoihin liittyy kuitenkin tiedolla hallitsemisen ja ulkoapäin katsomisen eetos, joka tekee eläimistä etäisiä tietämisen kohteita. Eläimet asuvat jossain muualla: vuoristoissa, merenpohjissa ja korpimetsissä, eivätkä elämämme sekaannu toisiinsa. Eläinten elinympäristö on kuitenkin myös epämääräinen: eläimiä on voitu valokuvata kirjaa varten yhtä hyvin luonnossa kuin eläintarhassakin – tai elinympäristö on poistettu eläinkuvista täysin. Kuvitetut kuvat saattavat taas olla läpikotaisin tyyliteltyjä taiteellisia näkemyksiä kuvauksen kohteena olevasta eläimestä. Itse eläin saattaa jäädä sangen merkityksettömäksi.

Hämmentävintä on, että vielä viimeisten viiden vuoden aikanakin on julkaistu kirjoja, joissa ei lainkaan huomioida erittäin uhattujen lajien tai vaikkapa hyvin sairaaksi jalostettujen rotujen ahdinkoa. Tällöin eläinkirjasta tulee katalogi, josta lapsi voi poimia itselleen mieluisia elämyksiä, mutta joka johtaa lukijaansa harhaan.  

Muutenkin eläimet ovat tietokirjoissa hyvin hallittavia; kaikki oleellinen tieto mahtuu yhdelle sivulle tai aukeamalle. Hallinta on myös konkreettista. Ihmiset hallitsevat eläimiä jalostamalla, kesyttämällä, kouluttamalla, vangitsemalla ja vaikuttamalla eläinten elinalueisiin. Ihmisen valta muihin eläimiin ja luontoon onkin kirjojen yleinen ja täysin kyseenalaistamaton lähtökohta. On tavallista kuvata, mitä hyötyä ihminen ”saa” eläimistä, miten erilaisia rotuja ihminen on onnistunut jalostamaan tai miten rakentaminen pienentää eläinten elinalueita ilman eläimen näkökulman huomioimista.

Juuri tästä syystä Eläinkirja on niin poikkeava ja lajia tuulettava teos. Ensinnäkin sen alussa ihminen määritellään eläimeksi muiden eläinten joukossa. Vaikka tieteellisesti katsottuna tämä on kiistaton tosiasia, se on niin vahvassa ristiriidassa kulttuurissamme vallitsevan jyrkän ihmis-eläinjaottelun kanssa, että se muistetaan mainita vain harvoin. Poikkeuksia kuitenkin on, esimerkiksi Laura Merzin ja Aino Järvisen mainio Otusten joukossa (Etana, 2019).

Eläinkirjan johdantotekstissä todetaan myös, että ihmisinä koemme maailman eri tavalla kuin muut eläimet, mutta voimme ”yrittää kuvitella”, ”lukea eläimistä” sekä ”ihmetellä ja ihailla, miten valtavan erikoisia ja ihmeellisiä olentoja joka puolella ympärillämme elää” (Hurme, s. 6). Varman tiedon sijasta tietokirja kehottaakin kuvittelemaan ja ihmettelemään.

Kirja on jaettu temaattisesti aukeamiin, jotka esittelevät pieniä ja suuria eläimiä, syvällä meressä ja korkealla eläviä, lemmikkejä, hyötyeläimiä, tieteen palvelijoita, outojen töiden tekijöitä, viihdyttäjiä, vaarallisia, vähä- ja runsaslukuisia, vieras- ja tulokaslajisia sekä arvostettuja eläimiä.  

Kirja esittelee esimerkiksi lähes kuolemattoman, millimetrin mittaisen karhukaisen, suomalaisen julkkiskarhu Juuson, maamiinarotta Magavan, Tarzan-elokuvista tutun Cheeta-simpanssin, maailman ensimmäisen kloonatun nisäkkään Dollyn sekä joukon yhdysvaltalaisten kaupunkien eläinpormestareita. Siis lajien lisäksi myös monenlaisia eläinyksilöitä.

Teoksen näkökulma vaihtelee jokaisen aukeaman sisällä asiatietoa sisältävistä tietolaatikoista humoristisiin ja vakaviin huomioihin, joita kirjaan kuvitetut eläimet ja näihin tutustuvat lapset tarjoavat. Tietoa anniskellaan sopivasti: vaikka aluksi jokin kirjan aukeama voisi vähän ällöttää tai hirvittää, aukeaman lukemisen jälkeen mieli on rauhallisempi ja ehkä mietteliäämpikin.

Eläinkirja ei pelkästään esittele erikoisia lajeja tai eläinmaailman huikeita ennätyksiä – vaikka se tekee toki sitäkin. Eläinkirja johdattaa pohtimaan eläinten näkökulmaa: mikä on koiralle hyvää koiranelämää, miltä hupsuihin vaatteisiin puetusta hamsterista voisi tuntua tai oliko oikein, että 500-vuotiaan Ming-simpukan oli kuoltava, jotta sen ennätyksellisen korkea ikä saatettiin selvittää.

Toinen painotus on ihmisten vaikutuksella muiden eläinten elämään. Luonnon roskaaminen on noussut lastenkirjallisuudessa viime vuosina vahvasti esille ja elinalueiden tuhoutumisestakin mainitaan usein uhattujen lajien kohdalla. Tämän lisäksi Eläinkirja kuvaa tilanteita, joissa ihminen on tahallaan tai tahattomasti muuttanut luonnon tasapainoa. Kiinan hallitsija Mao Zedong yritti esimerkiksi tuhota Kiinasta kaikki varpuslinnut – saaden tilalle ruokasadot tuhoavat hyönteisparvet. Kirjassa esitellään myös vieraslajeja kuten minkit, jotka on tuotu Suomeen turkistarhausta varten ja joita on sittemin karannut tarhoilta luontoon. Siellä minkit tappavat Suomen kotoperäisiä eläinlajeja ja ovat siksi vihattuja.

Tämä on kirjan tärkeintä antia. Eläinkirja kertoo avoimesti, että ihminen on vaikuttanut pysyvällä tavalla miljardien eläinten elämään. Joskus vaikutukset ovat olleet suotuisia mutta useimmiten ei. Eläinkirjaa lukevien lasten sukupolvi saa – ja sen pitääkin – määritellä suhteensa muihin eläimiin uudestaan, mutta tähän tehtävään he tarvitsevat tietoa ja ymmärrystä. Menneisyyteen sijoittuvat esimerkit varpusten joukkohävittämisestä tai kaniinien Australian valloituksesta eivät syyllistä tämän päivän lapsia, mutta kannustavat miettimään, kuinka suuria vaikutuksia teoillamme on muita eläimiä ja luontoa kohtaan.

Myöskään vähemmän viehättäviä ja erityisen runsaslukuisia eläimiä ei Eläinkirjassa unohdeta. Teos muistuttaa, että kaikki uhanlaiset eläimet eivät ole söpöjä nisäkkäitä, vaan useat korallilajit, linnut, hyönteiset ja kalat tarvitsisivat yhtä kiireesti suojelua kuin suloinen saimaannorppa tai upea lumileopardi. Maailman rumimmaksi eläimeksi valittu möykkykala huomauttaakin lukijalle, että kauneus on katsojan silmissä.

Eläinkirjassa on myös eläimiä, joista pitäminen ei ole kovin helppoa, kuten punkkeja, kyitä, suolinkaisia ja hyttysiä. Vaikka nämä eläimet on luokiteltu vaarallisiksi, Eläinkirjassa korostetaan, että kyse ei ole ilkeydestä vaan erilaisuudesta.

Anni Nykäsen kuvitus Eläinkirjassa on rikasta ja ilmeikästä. Eläinhahmot ovat kyllä suloisia, mutta eivät bambifioituja, ja eläinten silmät ja päät ovat luonnollisen kokoisia. Kuvitus ottaa usein sarjakuvamaisen muodon. Nykäsen kuvitusten ja niihin kytkeytyvien puhekuplien avulla tekstiä laajennetaan, täydennetään ja jopa kyseenalaistetaan. Eläinkirjan äärellä onkin mahdollista käydä moniäänisiä keskusteluja eläimistä ja ihmisten vaikutuksesta eläimiin niin kotona kuin koulussa, ja toivottavasti niin tehdäänkin. Eläinkirja ei nimittäin tuomitse ketään vaan antaa tilaa uusille ajatuksille. Esimerkiksi ”hyötyeläimiä” esiteltäessä lihan syömistä ei kehoteta lopettamaan, vaan sen sijaan kerrotaan Esther-siasta, jonka adoptoineet Steve ja Derek ryhtyivät vegaaneiksi. Monelle luokkansa (ja peräti koko koulunsa) ainoalle vegaanilapselle olisi varmasti tärkeä kokemus kohdata toinen vegaani kirjan sivulla.

Kirjan esilehdillä on Karkkikirjasta tuttu, hauska ”Mikä kirjan eläimistä olisit?” -sokkelo. Viimeiselle aukeamalle on koottu vinkkejä eläinten ystäville sekä teoksen lähteet. Vinkeissä muistutetaan, että luonto on monen eläimen koti, joten siitä on pidettävä huolta. Lopussa esitellään myös Ympäristömerkki sekä eläinkokeettomuudesta kertova Hyppäävä pupu -merkki.

Eläinkirja ei asetu poteroihin eikä se ota suoraan kantaa eläinten käyttämisen puolesta tai sitä vastaan, vaan antaa tietoa, herättää kysymyksiä ja jättää tilaa pohdinnalle. Se on kirja, joka käsittelee nykyajan kysymyksiä eläimistä. Vuokko Hurmeelle elokuussa 2021 myönnetty Tietopöllö-palkinto on todellakin ansaittu.

Syyskuu 2021

Marianna Koljonen

Kirjoittaja tutkii eläinten kuvaamista lastenkirjallisuudessa.