Angie Thomas “Mun vuoro”
Angie Thomas
Mun vuoro
Otava, 2020
Suomentanut: Ilkka Rekiaro
Räplyriikat suomentanut: Niko Toiskallio
ISBN: 9789511342021
Brianna, Bri, Jackson on 16-vuotias, ja hän käy Midtownin taidelukiota. Brin elämässään on tapahtumassa merkityksellinen muutos, sillä kauan haaveiltu räp-ura on saamassa nostetta. Bri on pääsemässä Kehään räp-battleen näyttämään taitojaan. Tämä haave urasta musiikin parissa vaikuttaa hänen koulunkäyntiinsä, mistä äiti, mutta myös läheiset ystävät, Malik ja Sonny alkavat huomautella. Tästä alkuasetelmasta käynnistää huima tarina, josta ei puutu älykästä, saati yhteiskunnallista kritiikkiä.
Bri on räpännyt kymmenenvuotiaasta lähtien ja hän elää ja hengittää räp-musiikkia. Hän ei kuitenkaan ole rohjennut tuoda taitojaan esiin edes läheisimmilleen. Tähän osasyynä on erityisesti Brin isän räp-ura sekä jengikuvioiden myötä seurannut traaginen kuolema Brin ollessa vasta 4-vuotias. Tarinassa keskeistä onkin yhteiskunnallinen epätasa-arvo. Brin, sekä hänen perheensä ja ystäviensä kautta, tarina avaa yhä uusia esimerkkejä elämästä, jossa mahdollisuudet eivät ole kaikille samat. Brin ja muiden hänen ystäviensä elämään koulu vaikuttaa keskeisenä. Midtownin lukio onkin merkittävä tapahtumapaikka, sillä koulun lisääntyvät turvatoimet ja niiden myötä väkivaltainen ja syrjivä kohtelu koulun vähemmistöoppilaisiin saa Brin kirjoittamaan Mun vuoro -kappaleen, joka tulee nousemaan räjähdysmäisesti pinnalle ei vain Brin kotiseudulla Garden Heightissa, vaan myös valtakunnallisesti.
Mun vuoro esittelee tarinan edetessä uskottavan henkilögallerian. Lukijalle tulee tutuksi Brin perhe ja ystävät, sekä myös ystävien perheet. Osa tarinan monikerroksellisuudesta syntyy, kun henkilöhahmoista ei kerrota heti kaikkea. Hahmot syvenevät tarinan myötä, ja heidän kohtalonsa saavat selityksen. Romaanissa mikään ei ole yksiulotteista, vaan ihmiset, ja heidän identiteettinsä ovat moninaisia ja tätä kautta eläviä. Brin elämässä perhe- ja ystävyyssuhteet ovat keskeisiä ja tiiviitä, mutta läsnä on kuitenkin jatkuva menettämisen pelko. Bri muun muassa pohtii suhtautumistaan uuteen ihastukseensa Curtisiin ja kipuilee ettei halua elämäänsä enempää ihmisiä, sillä sitä enemmän on niitä, jotka voivat jättää. Syvyyttä tarinaan tuovat myös takaumat. Brillä palautuu ajoittain mieleen lapsuus, ja erityisesti isän kuolema ja äidin huumeiden käyttö. Muistot, välillä myös painajaiset, siitä miten äiti jättää itkevät Brin ja tämän veljen Treyn isovanhempien pihaan, ja kertoo palaavansa myöhemmin, tekevät ihmisten menetykset ja vaikeudet eläviksi ja konkreettisiksi.
Angie Thomas onnistuu tässäkin romaanissaan kuvaamaan elävästi mahdollisuuksien epätasa-arvoa. Jo esikoisessaan, Viha jonka kylvät (2017), Thomas kuvasi nyky-yhteiskunnan rasismia. Tapahtumapaikkana Viha jonka kylvät –teoksessa oli myöskin Garden Heights, ja päähenkilönä 16-vuotias tyttö. Kuten Thomasin esikoisteos, myös Mun vuoro on vaikuttava yhteiskunnallinen puheenvuoro. Juurikin Brin perheen ja läheisten ystävien kautta avautuvat erilaiset näkökulmat eriarvoisuudesta. Bri pohtii veljeään, Treytä, ja tämän tulevaisuutta:
”Oli kirjaimellisesti vuosijuhlien kuningas. Kaikki tunsi sen siitä, että se esitti yliopiston teatterin näytelmissä pääosaa ja johti marssiorkesteria. Se valmistui huippuarvosanoin. Teki ensin hiki hatussa töitä päästäkseen yliopistoon, palasi sitten gettoon ja meni töihin pitseriaan. Se on paskamaista ja pelottavaa, sillä jos Trey ei onnistu, vaikka teki kaiken ”oikein”, kuka sitten?” (90)
Tarinassa yhteiskunnallinen kritiikki on älykästä ja sisältää intersektionaalisen otteen rasismiin ja syrjintään. Brin, hänen perheensä, ja lähestulkoon kaikkien Garden Heightsin asukkaiden elämään yhteiskunnan rodullistettu jaottelu vaikuttaa jatkuvasti. Ajoittain yhtä paljon syrjintään vaikuttaa kuitenkin myös sukupuoli. Edellinen Thomasin romaani kuvasikin keskeisesti juuri sukupuolen ja rodullistetun jaottelun seurauksena tapahtuvaa poliisiväkivaltaa. Nyt osana tarinaa ovat myös perheenjäsenten ja ystävien kautta seksuaalisen suuntautumisen monimuotoisuus. Brin läheisen ystävän Sonnyn homoseksuaalisuus on tarinassa täysin itsestään selvä ja normaali asia. Toisaalta moneen vähemmistöön kuuluminen saattaa asettaa ihmisen moninkertaisesti syrjityksi, ja myös vaaraan, ja yhdessä ystävykset pohtivatkin muun muassa nuoren mustan homon mahdollisuudesta päätyä ensitreffeillä hakatuksi. Sukupuoleen liittyvää syrjintää Bri kohtaa erityisesti räp-musiikin kautta:
”Siinä mä olen. Blackoutin etusivulla Kuva on otettu musta kehässä. Otsikko? ”Murhatun underground-räppärilegenda Lawlessin teinitytär painaa jengin maahan uudella kuumalla kipaleella!” Sivuhuomautus: onko mulla nimi vai ei? Mun nimeni on niin lyhyt, että se olisi kyllä mahtunut mukaan. Mä oon toistaiseksi valmis unohtamaan tuon seksistisen hevonpaskan.” (178)
Mun vuoro kuvaa vaikuttavasti ylisukupolvista kokemusta rakenteellisesta rasismista. Brin äiti, jota Bri kutsuu lähes koko tarinan ajan Jayksi, on aiemmin käynyt läpi huumeriippuvuuden, ja kamppailee nyt elättääkseen kaksi lastaan. Jayn työttömäksi jääminen, ja tuloksia tuottamaton työnhaku ajaa perheen äärimmäisen köyhyyden pariin. Talosta katkaistaan kaasu, eikä Jayllä ole rahaa ruokaan. Jay on jo vaipumassa epäuskoon jatkuvien vastoinkäymisten takia. Brille äidin synkkyys ja ilottomuus on pelottava muistutus ajasta, jolloin huumeet tulivat osaksi perheen elämää. Lähes jokaisen Gardenin asukkaan elämässä toistuvat samat ongelmat, joiden keskiössä on köyhyys ja syrjintä. Moni yrittää pärjätä pienipalkkaisissa ja epävarmoissa töissä. Naapurustossa parhaiten pärjäävät huumediilerit. Näissä hommissa on myös Brin Pooh-täti, joka on ollut jengissä aivan nuoresta asti. Pooh haluaa tukea Britä kaikessa, ja samalla pitää tämän pois jengikuvioista. Jatkuva köyhyydessä eläminen syö kuitenkin myös Brin uskoa tulevaisuuteen. Tarina ei kuitenkaan koskaan jää kurkisteluksi ’köyhien elämään’ tai ylenkatsovaksi toiseutta ruokkivaksi kauhisteluksi. Erinäisten henkilöhahmoin myötä avataan moninaisesti niitä erilaisia tekijöitä, jotka nykypäivän yhteiskunnissa asettavat ihmiset eriarvoisiin lähtökohtiin.
Hyväosaisuutta romaanissa kuvataan niin ymmärtämättömyytenä omasta etuoikeutusta elämästä, mutta myös häikäilemättömänä silmien sulkemisena, ja rasismin kieltämisenä. Eräs vanhempi laatii kirjoituksen ja vetoomuksen Brin kappaletta vastaan. Hän vetoaa muihin vanhempiin, ettei jenginuoreksi nimitetyn Brin musiikkia tulisi sallia: ”Meidän on tehtävä enemmän meidän lastemme suojelemiseksi” (235). Jaottelu ’meihin ja muihin’ näyttäytyykin asetelmana, jota hyväosaiset eivät halua nähdä, tai tunnistaa. Kuitenkin Brille, ja hänen perheelleen ja ystävilleen tämä jaottelu on arkipäivää. Brin räpätessä kliseisistä gettonuoriin liitetyistä ominaisuuksista, ja esimerkiksi leikitellessään oletuksilla aseista ja huumeista, saa hän voimallisen muistutuksen äidiltään: ”Brianna, sulle ei anneta täällä sellaista ylellisyyttä! Meille ei anneta. Kukaan ei tajua, vaikka me vain leikittäisiin. (220)
Kulttuurireferenssit räp-musiikkiin, mutta myös muun muassa Harry Potter -kirjoihin, sekä Star Warsiin, kiinnittävät tarinan entistä tiiviimmin nykypäivään. Räplyriikat on kääntänyt taidokkaasti Niko Toiskallio, taitelijanimeltään MC Nikke T. Runsaasti kulttuurisia referenssejä ja puhekieltä sisältävä teksti on Ilkka Rekiarolta tyylikäs ja uskottava käännöstyö.
Teksti: Jaana Pesonen