Vuoden 2023 kuvakirja-aarteita
Kotimainen kuvakirjatarjonta näytti monipuolisuutensa jälleen vuonna 2023. Suomeksi julkaistuissa kuvakirjoissa käsiteltiin todella moninaisia teemoja ja huomioitiin myös oivallisesti eri-ikäiset lukijat. Tässä katsausartikkelissa esittelemme vuoden 2023 parhaimmistoa, ja nostamme esille kahdeksan eri kustantamon kahdeksan teosta, jotka puhuttelivat meitä lukijoina.
Marianna Lammi kirjoittaa kalevalaista tarustoa hyödyntävistä teoksista Sahrami-sudenpentu ja suuri ulvonta (Atrain & Nord) ja Paha kurki (Nemo). Lammi jatkaa katsausta esittelemällä Metsätontun matkan (Basam Books) sekä Metsä muuttaa, (Tammi), joissa molemmissa pohditaan metsäsuhdettamme. Jaana Pesonen kirjoittaa Saippuakuplakuiskauksesta (Enostone), jonka minimalistinen teksti ja lempeä kuvitus vievät kauniille matkalle muistoihin. Pesonen esittelee myös erinomaisesti pienillekin lukijoille soveltuvan, jokaisen yksilöllisyydestä, ja hieman kuulumisesta ja ulkopuolisuudestakin kertovan Ainutlaatuisen Fufun (Lasten keskus). Ystävyydestä ja jakamisesta – niin kodin, tiedon kuin myös ajatusten osalta – kertova Myrsky ja Valo (S&S) sekä ihastuttava, värien ilotulitus Hattu (Etana editions) saavat molemmat pohtimaan tilan antamista toiselle.
”Punaturkki pikkupentu / Sahrami, susi punainen” on Anne Salovaaran kalevalamittaan kirjoitetun lastenkirjan päähenkilö. Kiltti Sahrami ”haistoi Suomen tuulet tuimat, / maistoi marjat mustikkaiset” ja hänen ystäviään ovat Kaneli-kani ja toukka Tummasiipi. Sahrami on vasta lapsi, joka syö marjoja ja viettää aikaa saaliseläinten kanssa, mikä ei olisi mahdollista ainakaan aikuiselle sudelle. Merkkinä keskenkasvuisuudestaan Sahrami ei osaa ulvoa, vaikka myrsky on nousemassa ja metsän asukkaita olisi syytä varoittaa siitä:
Ulvoi, ärjyi pikkupentu,
miukui, maukui pörröturkki.
Kuono kohti aurinkoa,
tassut kiinni tanteressa:
Eipä ollut huuto vahva,
ei onnistunut varoitus.
(Salovaara, ei sivunumeroita.)
Vasta kun Kaneli ja Tummasiipi ovat vaarassa joutua vanhan, valkoisen suden kitaan ”vihdoin onnistui ulina, / suuri ulvonta metsän täytti!” Loppu on siis tyypillinen lastenkirjan opetus, jossa epäitsekäs tosihätä paljastaa yksilöstä kykyjä, joiden puuttumista tämä on jo ehtinyt surra ja pelätä.
Vaikka Sahramin onnistuukin ulvoa, initaatiota aikuisuuteen ei vielä tapahdu, vaan kirjan päättää toinen erittäin klassinen lastenkirjan näkymä: äiti tuudittaa pientä pentuaan uneen peiton alla. Vielä toistaiseksi Sahrami saa olla pieni ja viaton lapsi.
Sahrami-sudenpentu ja suuri ulvonta onkin kirja ystävyydestä ja oman äänen löytämisestä. Kiehtovaa on, että Sahrami on susi, jolle perinteisesti varataan tarinan pahiksen rooli. Kuitenkin myös tarinan kelmi, vanha susi keltahammas, kuuluu samaan lajiin Sahramin kanssa. Kahden eri-ikäisen ja -värisen suden sanallinen mittelö osoittaa, että jokainen voi ja saa olla oma itsensä. Sudenkaan ei tarvitse olla ilkeä tai paha ollakseen susi.
Iines Partasen kollaasikuvitus myötäilee ihastuttavasti tekstiä, joka edustaa ikiaikaista runoutta modernein (kirjaimellisin) maustein. Pelkistyneisyys ja naivistiset perspektiivit tukevat kuvituksessa kalevalaista eetosta, mutta pienet yksityiskohdat, silmien yksinkertaiset pisteet ja pienet, ommellut suut modernisoivat yleisilmettä juuri sopivasti. Moni kuva on täysin pysähtynyt ja eläinhahmot on kuvitettu selkein perusmuodoin. Jos kuvassa on liikettä, ne tuovat mieleen luolamaalausmaisesti latautuneen dynamiikan, kuten kuvassa, jossa Sahrami ja vanha valkoinen susi kohtaavat.
Sahrami-sudenpentu ja suuri ulvonta on suloinen ja monivivahteinen lastenkirja, joka sopii luettavaksi jo aivan pienillekin lapsille. Puolivuotias vauvani tuntui nauttivan suuresti sekä sen kuvista että runomitasta.
Toinen kalevalaiseen perintöön pohjaava vuoden 2023 lasten kuvakirja on vanhemmille lukijoille suunnattu, Elina Kuorelahden kirjoittama ja Nunnu Halmetojan kuvittama Paha kurki. Se on uudelleentulkinta Kantelettaren runosta ”Avullinen kurki”, jossa paha kurki rakentaa pesän saunan katolle ja sotkee talossa asuvan perheen elämän varastelemalla kaikenlaista arvotavaraa, josta tärkein on ikivanha jalokivisormus. Pelkkä pahan kurjen läsnäolo saa asiat jotenkin mystisesti vinksalleen.
Lopulta paikalle saapuu kiltti, avulias kurki, joka lupaa auttaa sormuksen löytämisessä, mikäli saa pesän ja ruokaa muniensa hautomista varten. Näin sovitaan, ja avulias kurki pitää lupauksensa. Kurjen taikasanat tepsivät, joten sormus palautuu perheelle ja se heitetään kiukaan taakse, missä se on yhä tänäkin päivänä. Taika raukeaa.
Halmetojan kuvitus on värikylläisen veikeää ja hurmaavan tunnelmallista. Pyöreämahaisella, mutkakaulaisella pahalla kurjella on punaisena kiiluvat silmät ja uhkaavan terävä nokka, ja sen pahuudesta otetaan kaikki ilo irti. Myös sormus toistuu kuvituksissa ja se esitetään usein porttina, jollaiseksi se varmasti myös alkuperäisessä kurkimyytissä on tarkoitettu. Ihmiset ovat sen sijaan hupsulla tavalla muodottomia, vähän kuin alkutekijöissään ja sitä paitsi tarinan statisteja. Alkuperäisen teoksen mytologinen aines ja moderni, mutta satukuvitusta kunnioittava, perspektiiveillä leikittelevä kuvitus tuottavat viehättävän oudon tarinan ja tunnelman.
Teoksen lopussa siteerataan kokonaisuudessaan Kantelettareen sisällytetty runo ”Avullinen kurki” ja kerrotaan lyhykäisyydessään linnuista ja kurjista suomalaisessa kansanperinteessä. Kurkiin on perinteisesti suhtauduttu suojelijoina ja hyvän onnen tuojina, mutta karjalaksi paha kurki tarkoittaa paholaista.
Kun Sahrami-sudenpennussa koko teos rullaa eteenpäin humalluttavalla kalevalapoljennolla, Paha kurki on suorasanaisempi, mutta eroaa silti esimerkiksi sanajärjestykseltään yleiskielestä. On upeaa, että Kalevala ja Kanteletar innoittavat lastenkirjailijoita edelleen ja kalevalaista kieltä ja mytologiaa tehdään tutuksi nykypäivänkin lapsilukijoille.
Yhteiskunnallinen metsäkeskustelu on säteillyt jo jonkin aikaa myös suomalaiseen lasten kuvakirjallisuuteen esimerkiksi Kaisa Happosen ja Anne Vaskon Mur-karhusta kertovissa kirjoissa, Jenni Erkintalon ja Réka Királyn tietokirjassa Ystäväni puu sekä Johanna Venhon ja Sanna Pelliccionin Metsämuistikirjassa. Kun 1970-luvulla metsiä uhkasivat happosateet, nyt metsät hakataan alas.
Metsäsuhdetta problematisoivat myös esikoiskirjailija Aija Käkelä-Laineen ja skenografi Päivi Pöyhölän Metsätontun matka sekä Henna Ryynäsen kirjoittama ja kuvittama Metsä muuttaa.
Metsätontun matka edustaa klassista metsäsatukerrontaa metsätonttuineen ja -peikkoineen, jotka asuvat puun runkojen sisällä niin piilossa, että vain harva kykenee näkemään niiden kotien pienet ovet ja ikkunat. Metsätonttu on kuitenkin ymmällään, sillä peikkoystävät ovat kadonneet hyvästejä jättämättä. Syynä peikkojen katoamiseen ovat ilmeisesti avohakkuut, jotka ovat karkottaneet peikot pesistään.
Metsätonttu lähtee etsimään peikkoja ja saa pian mukaansa ketun, hirven, oravan ja metsähiiren. Metsän taian ansiosta erilajisten eläinten onnistuu keskustella toistensa kanssa ja pitää yhteistä neuvonpitoa. Sitä johtaa tietenkin pöllö. Metsät todetaan niin pirstaloituneiksi, että se vaarantaa paitsi eläinten selviytymisen, myös puiden lisääntymisen; tuuli ei kanna riittävän kauas viemään uutta puun siementä, pöllö murehtii.
Matkan jatkuessa ongelmat paljastuvat aina vain suuremmiksi, sillä ketun on pitänyt muuttaa kaupunkiin ja kalliokin on räjäytetty. Ja siellä, missä pitäisi kulkea tie ikimetsään, ammottaakin nyt suuri louhosjärvi.
Metsätonttu vaeltaa eri metsätyypistä toiseen, sekametsästä lehtoon, koivikkoon, männikköön ja kuusikkoon. Lopulta eteen aukeaa raiskio:
Kuusikossa asusti ennen peikko,
nyt jäljellä on enää puuton aukko.
Metsätontun askel on raskas.
Maa on kuiva ja karu.
Oksia, risuja, kannonkarakoita,
suuria ja pieniä kuoppia.
Aurinkona kuumana porottaa.
Jaksaa, jaksaa, jaksaa,
Metsätonttu jalkaa nostaa jaksaa.
(Käkelä-Laine, ei sivunumeroita.)
Käkelä-Laineen kieli on runollista, olla-verbi on usein tiputettu pois lyhyistä lauseista ja toisinaan riimiparit naksahtelevat toisiinsa. Tässä kuvailtu hakkuuaukko on nousemassa lasten kuvakirjojen yhdeksi ekologisen kriisin motiiviksi, jollainen roskainen ja saastunut luonto oli 1970-luvun ympäristökirjallisuudessa. Siinä missä Mur-karhu ja mitä tuuli toi -kirjassa painotetaan raiskion autiutta ja kodittomuutta, jossa edes tuuli ei osaa pyörteillä, Metsätontun matka kuvaa sen vaikeakulkuisuutta ja hakkuukoneiden jälkeensä jättämää roskaa, silppua, kuoppia ja karakoita.
Käkelä-Laineen ja Pöyhölän teos ammentaa runsaasti aiemmasta satuperinteestä ja yhdistelee metsäntaikaa alati hupenevien luontotyyppien käsittelyyn. Tarina päättyy satujen ikimetsään, jonne jonbauermaiset peikot ovat jo ehtineet. Eläinten ja puiden suurta ongelmaa, metsien katoamista, ei varsinaisesti ratkaista, mikä korostaa entisestään vanhan ikimetsän mittaamatonta arvoa. Siellä on vielä peikkoja, se on vielä turvassa.
Lavastajana ja puvustajana työskentelevän Päivi Pöyhölän kuvitus tukee oivallisesti tarinaa; se on niin ikään perinteikästä, jopa vanhanaikaista, kärpässieni-, hämähäkinverkko- ja kääpäornamentiikkaan nojaavaa kuvitustaidetta, josta huokuu rudolfkoivumaisia vivahteita sekä vahva draaman taju.
Vaikka tarina jää ikään kuin kesken ja pieni lukija lukee sitä eniten metsätontun seikkailuna, sen sanoma on helppo löytää:
Meidän matkamme kestää hetken,
luonnon leikki iäisyyden (Käkelä-Laine, ei sivunumeroita),
kuten Hirvi kirjassa toteaa.
Henna Ryynäsen kuvakirja Metsä muuttaa kertoo samankaltaista tarinaa, siinä vain metsä on personifikoitu eli henkilöllistetty isoksi, lapsenomaiseksi olennoksi, joka saa eräänä päivänä tarpeekseen roskasta, jota heitetään sen päälle siitäkin huolimatta, että metsän vieressä nököttää roskapönttö. Suivaantunut Metsä ottaa jalat alleen ja päättää lähteä Turkuun.
”Etsin uuden, täydellisen kodin! Paikan, missä on puhdasta ja missä minua arvostetaan.
Ja tuo paikka olkoon… Turku! Metsä päätti huomattuaan pysäkille kaartavan linja-auton kyltin (Ryynänen, ei sivunumeroa).”
Mutta Metsällä ei ole rahaa, sillä sen puut tuottavat ainoastaan elämälle elintärkeää happea, jota symboloi tuulenvireeksi tai ilmavirraksi kuvitettu Metsän mykkä seuralainen. Rahaksi metsä muuttuu vain tavalla, jota lastenkirjan ihmisenkaltaiselle metsälle ei haluta aiheuttaa.
Metsän muuttoreissu puolestaan sukeutuu maailmanympärimatkaksi ohi Grönlannin ja Amerikkojen aina Afrikkaan asti. Siellä sama ongelma jatkuu: merivirta, joka on kuljettanut Metsää, on täynnä roskia. Metsä kokoaa löytämänsä roskat hylättyyn kalastusverkkoon ja poistaa jätteen merestä. Sillä itsellään ei kuitenkaan mene hyvin, sillä se on saapunut aavikolle. Juuri ennen kuin Metsä nääntyy janoon, kamelit pelastavat sen.
Aavikolta Metsä ajautuu sademetsään, jossa on aluksi aivan ihanaa, kosteutta, ravinteita ja Metsän kipeästi kaipaamaa seuraa, mutta pidemmän päälle nämäkään olosuhteet eivät tee Metsälle hyvää, sillä se alkaa lahota. Ympäristö oli sille vääränlainen. Niinpä se pestautuu kokiksi M/S Pohjantähdelle, jonka kyydissä se pääsee takaisin Suomeen ja – kuinka ollakaan – vanhalle paikalleen, joka vetää sitä lähes maagisesti puoleensa. Se tuntuukin Metsästä oikein sopivalta, sillä ihmiset ovat oppineet läksynsä:
”Ihmiset ilmaantuivat Metsän ympärille, vilkuttivat ja toivottivat sen lämpimästi tervetulleeksi! Kastemadot nousivat mullasta moikkaamaan, ja oravat sujahtivat kiitollisina takaisin Metsään, kun se palasi juurilleen. Ihmiset olivat oppineet tärkeän asian: Oma Metsä kullan kallis (Ryynänen, ei sivunumeroa.)
Metsä muuttaa on Henna Ryynäsen kirjoittama ja kuvittama, joten kuvitus ja teksti on suunniteltu aukottomasti tukemaan toisiaan. Metsän personifikaatio muistuttaa Vilja-Tuulia Huotarisen kirjoittamasta ja Anna Emilia Laitisen kuvittamasta kuvakirjasta Vuori, joka juoksi (Tammi 2022), jossa nuori vuori kasvattaa itselleen jalat ja lähtee juoksemaan. Metsä on kuitenkin vielä kollektiivisempi ihmisenkaltaistamisen kohde kuin vuori. Ehkä siksikin Ryynänen kuvaa Metsää usein suksession avulla siten, että Metsän nähdään liikkuvan aukeaman eri osissa, jolloin se vaikuttaa kokoaan suuremmalta. Samalla luodaan liikkeen tuntua ja sarjakuvamaisuutta kerrontaan.
Pohjimmiltaan kyseessä onkin vauhdikas mutta syvällinen tarina oman paikan löytämisestä. Metsä kärsii ihmisten välinpitämättömyydestä ja arvostuksen puutteesta ja keksii umpimähkään, että Turku olisi sille sopiva uusi koti. Se ei koskaan pääse Turkuun, mutta saa muuten kokea monivaiheisen seikkailun, jonka aikana käy ilmi, ettei suomalainen Metsä voi siirtyä kasvamaan minne tahansa. Itse asiassa mahdollisuuksia on hyvinkin rajallisesti. Paras paikka sille on lopulta sen vanha kasvupaikka. Onneksi Metsän poissaolo on saanut ihmiset parantamaan tapansa, joten nyt sekä Metsä että ihmiset iloitsevat toistensa olemassaolosta.
Yllä esitetty tulkinta on ihmiskeskeinen. On mahdollista tarkastella Metsän tarinaa myös kirjaimellisesti tarinana metsästä, joka on 2020-luvulla nousemassa isoksi teemaksi lastenkirjallisuudessa. Tämän luennan mukaan Metsä ei voi kovin hyvin. Iso osa maapallosta ei sovellu metsän kasvupaikaksi, vaan sen pinta on joko meren tai aavikon peitossa. Lisäksi eri olosuhteet sopivat erilaisille metsätyypeille; pohjoismainen metsä ei menesty subtropiikissa eikä toisaalta sademetsää voi kasvattaa Pohjolassa. Metsiin kohdistuva uhka on globaali. Tässä kirjassa se on typistetty roskaamiseen – roskaa on jokaisella mantereella – vaikka todellisuus on paljon monisyisempi.
Hyvärinen kirjoittaa tarinalle onnellisen lopun, kun ihmiset oppivat läksynsä. Tässäkin kohta todellisuus on monisyisempi. Erinomaisena keskustelun johdattajana teos kuitenkin toimii.
Saippuakuplakuiskaus (Enostone 2023) on vuoden 2023 upeimpia kuvakirjoja. Reetta Niemelän minimalistinen teksti ja Meria Palinin värikylläiset kuvitukset jättävät paljon tilaa erilaisille tulkinnoille, pohdinnoille ja kysymyksille.
Kuvakirjan alussa punahiuksinen tyttö toteaa, että hänellä on tylsää. Takakannen teksti kertoo tytön nimeksi Sofia. Nimeä ei kuitenkaan mainita kirjan teksteissä kertaakaan. Tyrni-koira nukkuu sohvalla, mutta havahtuu, kun seinällä oleva kuva mummista näyttää heräävän eloon. Mummin kuva ikään kuin lähettää saippuakuplia, ehkäpä kuiskauksia ja muistoja, jotka saavat tytön pohtimaan mitä mummo puuhaa. Värikkäiden kuplien johdattamana Sofia katoaa ovesta ulos. Pihalla mies, oletettavasti lapsen isä, auttaa poimimaan punaisen kassin täyteen omenia, jotka Sofia ottaa mukaansa, kun hän matkaa pienellä soutuveneellä mummin luo. Sofian oma kotitalo ja saari näyttäytyy runsaan vehreänä ja suojaisena, kun taas Mummi asuu korkeiden talojen ja kivisten muurien maisemassa. Soutumatkaa johdattavat saippuakuplat, joita Sofia seuraa hymyillen, vaikka hetkellisesti taivaan peittääkin tummat pilvet.
Mummin luona leivotaan ensin yhdessä omenapiirakkaa. Läsnä on kiireetön touhuilu yhdessä. Mummin kodin seinän peittää valtaisa kirjahylly, josta Sofia kuulee kuisketta.
’Katso! Tämä kuiskii!’ huudahtaa Sofia, kun hän ottaa hyllystä esiin kirjan. Halatessaan valitsemaansa kirjaa saippuakuplat muodostuvat hänen ympärilleen myös sydämenmuotoisina. Mummi ja Sofia käpertyvät kuplan muotoiseen tuoliin lukemaan valittua kirjaa yhdessä. Tällöin huone täyttyy erivärisistä kuplista.
Tarinan lopussa Sofia palaa kotiinsa kirja kainalossa. Hän jatkaa lukemista yhdessä isän kanssa, ja värikkäät kuplat kuiskivat heidänkin ympärillään. Kirjan viimeiset viisi aukeamaa ovat sanattomia, ja niissä on voimakkaasti läsnä levollisuus ja lämpö. Monilla kirjan aukeamilla ei ole lainkaan tekstiä, ja useilla aukeamilla on vain yksittäinen sana, kuten ”Hiiohoi!”, ”Mummi!” tai ”Nam!”.
Kuvitus viekin tarinaa eteenpäin ja on teoksen kantava voima. Palinin kuvituksissa puuvärikynän ja guassivärien pehmeä jälki luo kirjaan lempeän tunnelman. Useille aukeamille jää myös runsaasti tyhjää tilaa, sillä vähäinen teksti on omalla sivullaan ja kuvitus taas omalla sivullaan. Tämä mahdollistaa ilmavan tunnelman, jossa on tilaa ja rauhaa pysähtyä tulkinnan pariin. Hienoa, että kirja on tehty hieman isokokoisempana, (30 x 22 cm), sillä näin kuvitus ja erityisesti sen moninaiset kuvakulmat pääsevät esille oivallisesti.
Keskeisenä tarinassa on läheisten kanssa jaettujen lukukokemusten ja -muistojen merkitys. Kuvakirjan muoto, ja erityisesti minimalistinen teksti, mahdollistaa kuitenkin monia muitakin merkitystasoja. Tytön soutumatkaa voisi lukea myös siirtymänä turvallisen ja tutun sekä uuden ja jopa pelottavan välillä. Matkalla mustat pilvet voisivat lannistaa ja saada tytön kääntymään takaisin kotiin, mutta rinnalle leijailevat saippuakuplat tuovat muistutuksen matkan tärkeydestä ja antavat rohkeutta jatkaa. Vasta kirjan luettuani löysin kustantamon sivuilta esittelytekstin, jossa kerrotaan, että tarinassa keskushenkilö Sofia on menettänyt äitinsä. Tämä tieto avaa tietysti monia uusia ja erilaisiakin tulkintoja tarinaan, vaikka toisaalta ajattelen, ettei se ole oleellinen voimakkaan lukukokemuksen näkökulmasta.
Saippuakuplakuiskaus on kuin ylistyslaulu kirjoille ja lukemiselle. Se muistuttaa kuinka tarinoista voi saada uusia näkökulmia, mutta erityisesti myös iloa ja lohtua. Niemelän teksti on kaikessa vähyydessäänkin nerokas. Tarinan sykähdyttävä voima syntyy kuitenkin juuri Palinin kuvakerronnasta. Meria Palinin kaunis esikoisteos, sanaton kuvakirja, Taikapuikot (Etana Editions) julkaistiin vuonna 2020. Molemmat Palinin teokset näyttävät miten ilmiömäinen voima kuvituksella on tunteikkaiden tarinoiden välittämisessä.
Pienillekin lukijoille oivallisesti sopiva Ainutlaatuinen Fufu (Lasten keskus 2023) on Carlos da Cruzin kirjoittama ja kuvittama kuvakirja. Aiemmin da Cruz on kuvittanut runsaasti oppikirjoja ja lasten tietokirjoja. Hänen tyylilleen ominaista ovat tarkat, monien yksityiskohtien täyttämät kuvitukset.
Ainutlaatuinen Fufu kertoo oliosta nimeltä Fufu. Fufu osaa venyä ja asettua moneen muotoon. Se osaa myös kasvaa suureksi ja kutistua aivan pieneksi. Vaikka Fufu on hyvin muuntautumiskykyinen, ei se oikein tiedä millainen se on. Tarina rakentuukin Fufun oman muodon ja olemuksen etsinnälle.
Tarinan edetessä Fufu tapaa erilaisia olioita, jotka osaavat esitellä itsensä varmuudella ja tarkasti: ’Olen kolmio. Enkö olekin komea!’. Fufu koettaa asettua näiden muotojen malliseksi ja osittain onnistuukin. Fufu kokeilee niin neliön, kolmion, suorakulmion kuin myös ympyrän muotoa, mutta siltikään kaikki ei tunnu aivan asettuvan paikoilleen.
’Ympyrä osasi pyöriä vinhaa vauhtia! Hei odota minua!
Fufukin osasi pyöriä. Oliko se viimein saanut selville, mikä se oli?
Katso minäkin pyörin!
Mutta Fufu ei pyörinyt tarpeeksi nopeasti, ja ympyrä viiletti jo kaukana.
Sisimmässään Fufu tiesi, että se ei ollut ympyrä.’
(da Cruz, 2023, numeroimaton)
Suloinen kuvakirja mahdollistaa monenlaisia pohdintoja ja kysymyksiä. Jokaisen ainutlaatuisuus on selkeästi tarinan keskiössä, mutta Fufun etsintämatka ja erityisesti suru siitä, ettei tiedä mikä tai kuka on, mahdollistaa keskustelut myös erilaisuudesta ja esimerkiksi ulkopuolisuudesta. Tarinan alleviivaamaton viesti kannustaakin jokaista olemaan rohkeasti omanlaisiaan. Kirjan viimeisellä sivulla veikeästi hymyilevä Fufu kehottaakin lukijaa jatkamaan pohdintoja kysymällä: ”Entä sinä? Kuka sinä olet?”
Taitto ja erilaiset typografiset ratkaisut, kuten eri fontit, fonttikoot, ja kaartuvat tekstit tuovat teokseen leikittelevyyttä, mutta luovat samalla hyvin eheän ja hauskan kokonaisuuden. Kuvakirjassa on myös useita aukeamia, joilla on negatiivista, tyhjää tilaa juuri aukeaman keskellä, kun taas itse kuvitus on asetettu lähelle sivun reunaa. Näin Fufun erilaiset ilmeet ja olemus pääsevät erityisen upeasti esille. Tästä oivallinen esimerkki on musta aukeama, jolla surullinen ja lannistunut Fufu lipuu kohti oikeaa alanurkkaa. Toisaalta selkeiden värien käyttö lisää leikkisyyttä, mutta mahdollistaa myös geometristen kuvioiden opettelua. Juuri pienille lukijoille soveltuvia kauniita, harkittuja ja ajatuksella tehtyjä teoksia on ilo ja nautinto myös aikuisen lukea.
Ilja Karsikkaan kuvakirjassa Myrsky ja Valo (S&S 2023) ovat ystäviä, joilla on erilaiset luonteet ja kiinnostuksen kohteet. Valo, joka viihtyy hyvin kotona ja tutuissa maisemissa, tuntee ystävänsä Myrskyn niin hyvin, että hän tunnistaa, kun tämä taas kaipaa seikkailuun. Tästä asetelmasta alkaa lempeä ja elämän suuria ja pieniä ihmeitä arvostava, kaunis tarina ystävyydestä.
Maailma vetää minua puoleensa vastustamattomasti, Myrsky huokasi.
Mene, mene! Minä rakennan sillä aikaa ihanan linnan, jonne voit palata, kun et enää jaksa kulkea tietämättömiä teitä, Valo innostui. (Karsikas, 2023)
Kirja rakentuu lähes kautta linjan aukeamista, jonka toisella sivulla kuvataan Valo kotonaan erilaisissa puuhissa, kuten laittamassa ruokaa, lukemassa, soittamassa pianoa tai nukkumassa. Aukeaman toisella sivulla nähdään Myrsky erilaisissa luontoympäristöissä, kuten vuoren rinteellä, nuotion ääressä tai palmun alla eväitä nauttimassa. Vaikka ympäristö onkin erilainen, tekevät ystävykset silti hyvin samanlaisia asioita. Välimatkan kurookin umpeen esimerkiksi musiikki. Kun ikävä joskus painaa, soittaa Valo pianolla tutun laulun. Kaukana vuorilla Myrsky hyräilee samaa melodiaa ja liittyy ’Valon lauluun uusin säkein.’
Kahden ystävyksen luonteen eroja tuodaan esille myös värimaailmoiden avulla. Valon väri on sininen, ja mukana on hieman keltaisia yksityiskohtia, kun taas Myrskyn värejä ovat punainen ja oranssi. Lopussa värit myös vaihtuvat, kun Valon päällä nähdään punaista ja oranssia, ja Myrskyn yllä keltaista, mikä ilmentää tekstissäkin esiin tuotua ajatusta jakamisesta ja toiselta oppimisesta.
Myrsky ja Valo -kuvakirja muistuttaa lempeästi siitä, kuinka kaikki saavat onnen kokemuksia erilaisista asioista. Toiselle se edellyttää kauemmas matkaamista, ja uusien ja erilaisten maisemien ja paikkojen näkemistä ja kokemista. Toiselle onni syntyy tutuista asioista, kuten kotona valmistetun ruon tuoksusta. Tarina tuo esille myös sen, kuinka uusia kokemuksia varten ei välttämättä tarvitse matkata muualle, vaan ajatusten maailmaa avartaa myös taiteen, kuten kirjallisuuden, kokemukset:
Ja niin he jatkoivat kohti seikkailuja, sanojen kautta ja yön kantamina.
-Minä tarvitsen yöllisiä seikkailuja niin kuin sinä tarvitset kirjojasi, Myrsky sanoi. (Karsikas, 2023)
Tarina käy koskettavasti läpi myös sitä, miten jonkin oman jakaminen toisen kanssa ei vähennä itseltä mitään, vaan ennemminkin tuo lisää. Tätä pohditaan hyvin konkreettisten asioiden, kuten ammeen jakamisen myötä, mutta myös abstraktimmalla tasolla, kiittäen toista tämän ajatusten jakamisesta.
Karsikkaan teksti on kuin pieniä runoja, jotka on sijoitettu aina kuvituksen alle. Kokonaisuudessaan tarinasta muodostaa eheä kertomus, vaikka yksittäiset sivut toimivat kauniisti myös itsenäisinä, mietelauseen kaltaisina ajatustauluina.
Anne Vaskon Hattu (Etana Editions 2023) on kuvakirjojen ehdotonta aatelia! Hattu näyttää kuinka toisaalta pieni, mutta samalla valtavan suuri voi sama tarina olla. Tarinan keskiössä on hattu, joka ilmestyy aivan yhtäkkiä keskelle kaikkea. Värimaailmoiltaan herkullisissa kuvituksissa hattua tulevat ihmettelemään niin kipittävät, kiipeävät kuin lentävätkin hyönteiset. Hatusta seuraa iloa, siitä saadaan suojaa, mutta myös kiistellään.
Lyhyet tekstit avaavat monikerrokselliseen tarinaan lukuisia mahdollisia tulkintoja. Kuvakirjaa voi oivallisesti lukea tarinana hatusta, joka päätyy puutarhaan ja antaa erilaisille ötököille uuden kodin, ja opettaa antamaan tilaa toisille.
Hattu oli tärkeä ja jokainen piti sitä omana löytönään.
Kaikki ajattelivat:
”Tämä on minun!”
(Vasko 2023, numeroimaton)
Hattu täyttyy ötököistä, joista jokainen haluaa sen itselleen. Kestää hetken, että yksittäinen uuden tilan valtaaja huomaa, että ympärillä on monta muutakin. Hatun sisällä on jo ruuhkaista, kunnes mukaan liittyy myös kiiltomato, joka valaisee pimeän.
Tarina avautuu myös allegoriana maapallosta ja sen tilasta. Herkullisissa väreissä kukkivan upean ja rehevän puutarhan ilmapiirin muuttaa keskelle kaikkea ilmaantunut vieras. Vieras – oli se sitten esine tai laji – tulee hetkellisesti osaksi ympäristöään. Tilaa annetaan ja jaetaan. Vaskon kauniilla tekstillä on filosofinen kaiku:
Siinä valossa kaiken
saattoi nähdä selvemmin.
Senkin, että viereen mahtui muitakin.
(Vasko 2023, numeroimaton)
Tarinan lopussa ihminen, jonka kädet ovat muutamissa kuvituksissa näkyneet hatun rinnalla puutarhassa, tarttuu hattuun, ja hetken ötökät ovat puutarhassa taas kasvien seassa. Kunnes viimeisen aukeaman saapas tömähtää kaiken keskelle. Saapas tallaa kasveja ja saa pienet eläimet lentelemään sinne tänne.
Hattu todella puhuttelee lukijaa. Se innostaa pohtimaan niin tilan antamista toiselle, kuin myös maapallon resurssien tuhlaamista. Osoittelematon kannanotto ekokatastrofin keskellä!
Vaskon kuvitukset ovat teknisesti taitavia ja kauniita. Vesivärien pilkuttama puutarha on kertakaikkisen valloittava. Kuvitus on myös leikkisää, ja erityisesti pienten ötököiden, kuten hämähäkkien, toukkien ja leppäkerttujen ilmeet hauskoja. Vaskon käyttämät värit ovat rohkeita – punaisen eri sävyjen, oranssin ja violetin seassa on sinistä ja vihreää. Tekstiä kuvakirjassa on vähän, mutta se on todella oivaltavaa ja jättää tilaa erilaisille tulkinnoille. Kirjassa on myös sanattomia aukeamia. Kokonaisuus on valloittava, persoonallinen ja ajatuksia herättävä.
Vaskon ilmiömäinen kyky yhdistää tekstiä ja kuvia on läsnä koko trilogiassa, jonka itsenäinen päätösosa Hattu on. Kuvakirjasarjassa ovat aiemmin ilmestyneet kirjat Lentopusu (Etana Editions 2019) ja Ponin häntä (Etana Editions 2021).
Kirjoittajat Marianna Lammi ja Jaana Pesonen ovat IBBY Finlandin arvostelulautakunnan jäseniä.