Uljas, Ella ja Marsu – lastenkirjoja hevosista, koulusta ja perhesuhteista
Uljas ja noidanlukko
Reetta Niemelä & Emmi Jormalainen: Uljas ja noidanlukko, Otava
Reetta Niemelän kuvitteelliselle Tikkumäen tallille sijoittuva helppolukuinen hevoskirjasarja on yltänyt jo seitsemänteen osaansa. Tässä kesäisessä kertomuksessa Tikkumäen ponikerholaiset ovat lomalla ja leikkivät pääsääntöisesti Tikkumäellä päähenkilö Iiriksen keksimää noitaleikkiä keppareiden selässä.
Tikkumäki on vanha maatila, ja sen takahaasta löytyy noitaleikkien tiimellyksessä erikoinen kasvi, jota edes luontoa paljon tutkiva Pauli ei tunnista. Kasvi paljastuu myöhemmin noidanlukoksi, uhanalaiseksi saniaiseksi, joka suojataan hevosilta, ennen kuin nämä päästetään vanhaan hakaan laiduntamaan. Koska Tikkumäen haassa kasvaa muitakin jo harvinaiseksi käyneitä ketokasveja, tilalla päätetään järjestää oma kasviretki, jotta muutkin pääsevät tutustumaan katoaviin perinnekasveihin.
Noidanlukko on samalla intertekstuaalinen viittaus Eeva Kilven esikoisteokseen, novellikokoelma Noidanlukkoon vuodelta 1959. Siinä karjalaistyttö Enni odottaa noidanlukon kukintaa kesäisessä idyllissä, mutta saniainen ei koskaan kuki ja Ennin on ennen pitkää lähdettävä evakkomatkalle pois sodan jaloista. Samalla voimakkaasti tuntevan ja tunnemaailmaltaan kehittyvän tytön mieli kokee syvän trauman. Reetta Niemelän kirjoille ominaista on puolestaan lapsen mutta myös muunlajisten hahmojen tunne-elämän kohtaaminen ja tukeminen lempeästi ja turvallisessa ympäristössä. Myös Iiris on vahvasti tunteva, herkkä lapsi, mutta hänellä on ympärillään aikuisia, jotka sallivat hänen tuntea tunteensa ja tukevat häntä solmukohdissa eteenpäin.
Uljas ja noidanlukko keskittyy pitkälti kuitenkin hevosten ja ponien mielen hyvinvointiin. Se taitaa olla ensimmäinen Tikkumäestä kertova kirja, jossa ei lainkaan ratsasteta, vaan keskitytään muihin, suostumukseen ja yhteistyöhön perustuviin hevosen kanssa harrastamisen muotoihin. Kirjassa poneille kaivetaan muun muassa oma uima-allas, jonne he pääsevät uimaan ja kahlaamaan, ja kehitellään virikerata, joka hyödyntää hevosten luontaista uteliaisuutta ja älykkyyttä. Lisäksi jo tuttuun tikkumäkeläiseen tapaan pohditaan arkisia hevosten hyvinvointia lisääviä toimintamalleja, kuten yhteistarhausta, hevosta kuuntelevaa käsittelyä sekä hevosten ehdolla tehtäviä kävelylenkkejä turpatyöskentelyyn yhdistettynä. Eläintenkouluttaja Susanna Hämäläinen on tarkistanut teoksen asiasisällön oikeellisuuden.
Niemelä tuntuu löytäneen oman uomansa Uljas-kirjoissa. Ne ovat vauhdikkaiden hevoskirjasarjojen parissa kasvaneelle aikuislukijalle vähäeleisiä ja rauhallisia. Niissä korostuvatkin mielen sisällä käytävät seikkailut ja ennen kaikkea hevoslähtöisyys. Usein nämä kaksi kulkevat käsi kädessä, koska ihminen vaikuttaa aina hevoseen. Välillä Tikkumäellä hoidetaan enemmän myös tilan kissoja ja koiria, mutta Noidanlukossa pääosassa ovat jälleen hevoset ja ponit.
Emmi Jormalaisen värilliset, pääosin vinjettimäiset kuvitukset tukevat hyvin kirjan luettavuutta. Jormalainen osaa kuvata hevosten hienovaraista käytöstä selkeästi ja yksinkertaisesti, jotta lukija voi tunnistaa sitä myös tosielämässä. Myös kirjan juoneen upotettuja tieto-osuuksia, kuten hevosten lajinmukaisia tarpeita ja ketokasveja on kuvitettu ja nimetty, mikä on ehdoton plussapuoli nykyaikaisissa, yleensäkin kuvitetuissa lastenromaaneissa.
Ella ja kaverit – Maailman hauskin luokka
Timo Parvela & Anni Nykänen: Ella ja kaverit – Maailman hauskin luokka, Tammi
Ella ja kaverit –kirjasarjan kolmekymmentävuotisjuhlan kunniaksi julkaistu Ella ja kaverit – Maailman hauskin luokka on Suomessa harvinainen fanituskirja, mutta on sellaisena enemmän kuin perusteltu, onhan Timo Parvelan Ella ja kaverit -sarja todellinen lasten kestosuosikki. Kirja koostuu Ella-kirjoja koskevista tieto-osuuksista ja lyhyistä katkelmista kirjasarjan unohtumattomista kohtauksista. Kirja soveltuu hyvin sarjan lukuisille faneille mutta myös koulujen käyttöön, koska sen avulla voidaan opettaa niin henkilöhahmoanalyysiä kuin tutustua yleisemmin Ella-kirjoihin.
Timo Parvela on ollut jo pitkään IBBY Finlandin kirjailijaehdokas Hans Christian Andersen -mitaliin, maailman arvostetuimpaan lastenkirjallisuuden tunnustukseen. Mitali myönnetään jo pitkän ja maineikkaan uran tehneelle kirjailijalle ja kuvittajalle, ja varsinkin kirjailijoiden kategoriassa käännökset ovat ratkaisevan tärkeitä kirjailijan menestykselle. Ellaa ja kavereita on käännetty jo yli 22 kielelle, mikä takaa Parvelalle paljon saavutettavuutta suomen pienen kielialueen ulkopuolella. Yhdellä Maailman hauskimman luokan aukeamalla esitelläänkin eri käännösten kansia, joista käy ilmi, miten erilaisia kuvituksia ja jopa nimiä kirjasarjasta ulkomailla käytetään. Aikuislukija oppisi mielellään enemmänkin tästä aiheesta.
Kirja esittelee myös kaikki sarjan keskeiset hahmot. Ellan nimen kerrotaan tulleen Timo Parvelan kummilapselta, joka on yhtä vanha kuin ensimmäinen Ella-kirja. Vastaavia taustatietoja olisi mielellään lukenut muistakin hahmoista. Yllättävän houkutteleva on myös aukeama, jossa annetaan lukijalle vinkkejä oman tarinan kertomiseen.
Kaikkein kipeimmin jään kaipaamaan kokoelmasta Ellan aikaisempia kuvittajia, Markus Majaluomaa ja Mervi Lindmania, jotka ovat jättäneet unohtumattomat muistijäljet Ellan lukijoihin ja siten vaikuttaneet koko sarjan suosioon ja pitkäikäisyyteen. Nykyinen kuvittaja Anni Nykänen on erinomainen pestissään, hänen selkeä piirustusjälkensä ja hupaileva sarjakuvamaisuutensa solahtavat hyvin Ella-kirjoihin, mutta kun juhlitaan koko kirjasarjan elinkaarta, ei sitä voi uskottavasti tehdä ilman Majaluomaa ja Lindmania. Heidän kuvitustensa avulla olisi voitu tuoda hahmojen kehityskaaria paremmin esiin. Ovathan oppilaat edenneet kolmessakymmenessä vuodessa jo peräti kolmosluokkalaisiksi.
Marsu ja lumpeena kellumisen taito
Tuutikki Tolonen & Reetta Niemensivu: Marsu ja lumpeena kellumisen taito, WSOY
Toisinaan, ellei jopa usein, lastenkirja puhuttelee aikuislukijaa pysyvällä tavalla. Minulle kävi niin muun muassa kerran, kun luin Riikka Ala-Harjan Kahden maan Ebbaa (Otava, kuv. Marika Maijala). Olin silloin pikkukoululaisen bonusäiti, ja kahden kodin lapsen tuntoihin sukeltaminen, vaikkakin aikuisen kynästä aikuiseen mieleen, oli kokemuksena järisyttävä. Siksi edelleenkin mielelläni luen suurella mielenkiinnolla kirjoja, jotka käsittelevät lapsen arkista elämää suurissa murrosvaiheissa. Marsu ja lumpeena kellumisen taidossa tuo murroskohta on vanhempien ero.
Kirja alkaa minäkertoja Marsun (eli Marigoldin, niin kuin hänen virallinen nimensä on) esitellessä perheensä. Reetta Niemensivun kuvituskuva Marsun perhevalokuvasta on upotettu kerrontaan, ja Marsu kommentoi sitä. ”Näyttääkö isä teidän mielestänne jotenkin oudolta?” (Tolonen 2025, 9). Kuukauden kuluttua isä on muuttanut pois ja perhevalokuvassa on enää Marsu, äiti ja pikkuveli Lennu. Jotain muutakin on tapahtunut: Marsulle on kehittynyt haukankatse. Sillä hän näkee kaiken silmiään liikuttamatta. Aikuiset eivät huomaa Marsun uutta superkatsetta, mutta sen avulla Marsu esimerkiksi tietää, että äiti on alkanut itkeä sisäänpäin.
Nuori ikä suojelee Lennua muutosten syvyydeltä, mutta Marsu tuntee kaiken ja yrittää jakaa taakkaansa veljelleen:
Etkö sinä ihan oikeasti ymmärrä, että ensi viikolla sinä menetät tämän kaiken ikuisiksi ajoiksi? Että sitten sinulla ei ole enää mitään tästä paikasta, jossa olet asunut koko sinun pienen rääpäle-elämäsi? Ensi viikolla koko sinun lapsuutesi ja vauvuutesi menee Kankkulan kaivoon! Etkö sinä tajua edes sitä, senkin pikku paviaani?” minä tiuskaisin (Tolonen 2025, 63).
Muutoksessa ovat paitsi koti ja lasten arki, myös vanhemmat. Isä kasvattaa parran, pukeutuu yksisarvispaitaan ja sanoo olevansa eksyksissä. Äiti hankkii auton ja opettelee hampaat irvessä taskuparkkeeraamista. Lapset saavat kaksi kotia, jotka heidän onnekseen sijaitsevat ihan lähellä toisiaan ja lasten vanhoja, tuttuja paikkoja.
Uskottavan kuuloisen erokuvauksen kylkeen liittyy sateenkaariteema, kun käy ilmi, että isällä on uusi erityinen ystävä, Olli. Inklusiivisuuteen pyrkivät nykylastenkirjat sisältävät sangen usein kuvauksia naispareista, mutta miesparit ovat harvinaisempia. Siksi ratkaisu on arvokas. Erokuvauksena kokonaisuus toimii joka tapauksessa. Tuutikki Tolosen tarinankuljetus on tasaisen laadukasta ja yhdistelee toisiinsa tärkeitä oivalluksia, ilon ja surun hetkiä. Lopputulos on ehyt ja kiinnostava.
Tarina ei pääty, ennen kuin suurin eromurros on eletty läpi. Marsu ja Lennu kokevat esimerkiksi ensimmäisen kahden kodin joulun. Vanhemmat sopivat lasten saavan kaksi joulua, aaton isällä ja joulupäivän äidillä. Äiti vastaa perinteistä ja isä suunnittelee uudenaikaista sushijoulua.
Lasten ja perheiden juhla saa Marsun ja Lennun heti varpailleen. Ensimmäinen yllätys isän luona on ”aivan liian pieni” pöytäkuusi, mikä sysää Marsun syvälle joulukriisin pyörteisiin, mutta hänen isosisaruutensa voittaa kuitenkin nopeasti ja hän keksii nimittää isän surkeaa tekokuusta vauvakuuseksi. Lennu ihastuu ajatukseen.
Ikävöinti ja ”tavallisen joulun” kaipuu päättyy muutenkin lyhyeen, kun äidin uuni hajoaa ja hän saapuu isän uuteen kotiin valmistamaan jouluruokiaan. Alkukankeuden jälkeen kaikki jäävät viettämään joulua yhdessä, mikä saattaa olla Toloselta hienovarainen vinkki tosielämän eronneille vanhemmille.
Myöhemmin lapseton Olli joutuu uusperheen tulikokeeseen, kun hän päätyy hoitamaan oksennustautista Lennua. Lempeä Olli läpäisee Marsun ja äidin myöhemmin leikkisästi oksennustestiksi nimittämän tulikokeen, ja lasten luottamus häneen kasvaa.
Toinen merkityksellinen hetki, suoranainen antikliimaksi, tapahtuu Lennun ollessa kavereidensa kanssa virpomassa, ja Marsu on mukana vahtimassa pienempiä. Lapset poikkeavat vessahädän vuoksi isän luona, ja Lennun kaverit tutustuvat Olliin.
”Tuo ei ole sinun isäsi”, Siar kuiskasi. ” Tultiinko me väärälle ovelle?”
”No ei tultu”, pikkuveli puuskahti. ”Tuo on Olli, iskän poikaystävä!”¨
”Poikaystävä?” Juko toisti. ”Mutta… sinullahan on äiti?”
”Totta kai minulla on äiti!”
Pikkuveli vaikutti ärtyneeltä.
”Sinä olet ollut meillä monta kertaa yötä ja tunnet ihan hyvin minun äidin. Sinä tunnet myös minun isän ja Marsun. Ja nyt sinä tunnet Ollin, joka on minun isän poikaystävä. Eikö niin, Olli?”
”Joo”, Olli vastasi hieman hämmentyneenä.
”Ai, minä en tiennyt”, Juko vastasi hiljaa.
”No niin, virvotaan”, pikkuveli komensi.
Sitten he virpoivat, ja kun he pääsivät kohtaan ”pitsa mulle”, Olli alkoi nauraa, koska hän oli juuri tekemässä pitsaa, ja pystyi nyt kutsumaan meidät kaikki sisälle syömään pitsaa.
Myöhemmin, kun kävelimme kotiin, Siar sanoi:
”Olli oli tosi kiva.”
”Joo”, pikkuveli vastasi. ”Olli on tosi kiva.”
”Minä en edes tiennyt, että jonkun isällä voi olla poikaystävä”, Juko sanoi.
”No nyt tiedät”, pikkuveli vastasi (Tolonen 2025, 126–127).
Näin luontevasti lapset tulevat käsitelleeksi isän uuden parisuhteen.
Muutenkin elämä normalisoituu hiljalleen. Kirjan huomiota herättävä nimi selittyy aivan sen lopussa, kun Marsu on äidin kanssa kahdestaan uimahallissa ja he alkavat kellua altaassa kuin lumpeet.
”Ja vaikka tulisi minkälainen aalto, me vain kellumme ja varsi pitää meidät paikoillaan. Ihan kuin lumpeet. Me vain katselemme taivaalle ja kellumme ilman huolen häivää” (Tolonen 2025, 133). Marsu on viimein oppinut luopumaan huolen terävöittämästä haukankatseestaan.
Niemensivun vaaleanpunaisella vahvistettu kuvitus toimii kirjassa erinomaisesti. Niemensivulla on taito kertoa paljon yhdellä rauhallisella kuvalla, ja tämä kyky yhdistettynä Tolosen tarkkaan havainnointiin ja uskottavaan lapsipsykologiaan tuottaa vakuuttavan lopputuloksen: iloisen, vakavan, hauskan ja tunteikkaan lastenromaanin.
Marianna Lammi