Terhi Leskinen nauttii kaikkien genrejen kääntämisestä
Artikkeli on julkaistu alunperin Virikkeitä-lehden numerossa 3/2018.
Olen Terhi Leskinen ja olen työskennellyt suomentajana vuodesta 1995, jolloin valmistuin Tampereen yliopistosta pääaineenani englannin kielen kääntäminen ja tulkkaus.
Ihka ensimmäinen käännöstyöni oli Peter Haswellin riemastuttavan räväkkä kuvakirja Mahtikatit ja jättiläismunkki, jonka suomensin Kustannus-Mäkelälle syksyllä 1995. Pikkuhiljaa aloin saada käännöstöitä myös muista kustantamoista, ja vuodesta 1999 lähtien tärkeimpiä toimeksiantajiani ovat olleet Mäkelä, Otava ja Gummerus.
Suomennan kaikenlaista kirjallisuutta: kovasivuisia katselukirjoja, kuvakirjoja, kuvitettuja helppolukuisia, lasten- ja nuortenromaaneja, aikuisten romaaneja ja tietokirjoja niin lapsille kuin aikuisille. Suurin osa suomentamistani teoksista on ollut englanninkielisiä, mutta olen kääntänyt jonkin verran myös ruotsista, esimerkiksi Jujja Wieslanderin iki-ihania Mimmi Lehmä -kirjoja. Lisäksi monet suomentamistani tietokirjoista ovat olleet ruotsalaisia.
Uran alkuvuosina minulla oli tekeillä usein kaksi romaania yhtä aikaa niin, että toinen oli välillä lepäämässä, kun muokkasin toista. Jo pitkään on tuntunut kuitenkin mielekkäämmältä keskittyä yhteen isompaan työhön kerrallaan, ja saan kaipaamaani vaihtelua sen lomaan suomentamalla aina välillä kuvakirjoja ja muita pienempiä lastenkirjoja. Niissä pääsee pohtimaan aivan erilaisia käännösongelmia kuin esimerkiksi aikuisten viihderomaanissa tai nuorten aikuisten fantasiaromaanissa ja saa myös kokea valmiiksi saamisen riemua – senkään merkitystä ei voi vähätellä silloin, kun pakertaa saman romaanin parissa yli puolikin vuotta.
Katselukirjoissa on yleensä niin niukasti tekstiä, että jokaisella sanalla on paljon enemmän painoarvoa ja kokonaisuus pitää miettiä tarkkaan siltä pohjalta. Voisi melkein sanoa, että mitä vähemmän tekstiä, sitä enemmän yksittäisiä sanavalintoja joutuu pohtimaan. Riimikirjoissa taas lähestyn tekstiä vähän eri näkökulmasta. Yritän yleensä löytää ensin tilanteeseen sopivan rimmaavan sanaparin ja lähden sitten rakentamaan sen ympärille säeparia tai koko säkeistöä, riippuen kirjaan valitsemastani riimikaavasta. Vaikka pyrin luonnollisesti säilyttämään alkutekstin sisällön mahdollisimman pitkälti, oleellisinta on saada riimi ja rytmi kohdalleen, ja tällöin jotain alkutekstin elementeistä voi joskus jäädä pois. Vastaavasti käännökseen voi tulla jotain lisää, sillä usein myös kuvituksesta saa ideoita riimien sorvaamiseen.
Sanan ja kuvan suhde on muutenkin oleellista kaikissa kuvitetuissa kirjoissa, myös lasten helppolukuisissa; on tärkeää, että teksti ja kuvitus eivät ole keskenään ristiriidassa, ellei se sitten sattuisi olemaan jostakin syystä tarkoituksellista. Yksi tärkeä ominaisuus kuvakirjoissa ja muissa pienten lasten kirjoissa on ääneenluettavuus, ja niinpä tekstiä on luettava ääneen myös kääntäessä.
Helppolukuisia kirjoja suomentaessani mietin erityisesti sanojen pituuksia ja lauserakenteita ja suosin selkeitä pää- ja sivulauseita lauseenvastikkeiden sijaan, sillä kohderyhmänä ovat vasta lukemaan opettelevat tai juuri lukemaan oppineet lapset. Lisäksi sekä helppolukuisissa että kuvakirjoissa on otettava huomioon koko tekstin pituus, sillä sille varattu tila on rajallinen – ja itse asiassa kaikissa kääntämissäni tietokirjoissa on ollut sama tilanne. Monissa helppolukuisissa on ollut myös puhekuplia, joihin käännös on pitänyt mahduttaa, mieluiten niin ettei sanoja tarvitsisi tavuttaa.
Tavallisten kuvakirjojen lisäksi olen suomentanut useita Martin Handfordin Missä Vallu? -etsintäkirjoja, jotka edellyttävät suomentajalta tarkkaa silmää ja nokkeluutta: kuvat ovat täynnä pikkuruisia yksityiskohtia, ja etsittäviin kohteisiin liittyy usein sanaleikkejä, jotka eivät käänny suoraan suomeksi, vaan niiden tilalle on etsittävä jokin muu yksityiskohta, josta saa väännettyä sanaleikin tai muuten sopivan arvoituksellisen vihjeen. Vallun myötä olen päässyt kääntämään myös hauskoja puuhakirjoja ja ratkomaan niihin liittyviä pulmia. Kaikkein monipuolisimpia käännöstöitä on kuitenkin riittänyt Mimmi Lehmän parissa: kuvakirjojen ja tarinakokoelmien ohella olen suomentanut erilaisia puuhakirjoja, sarjakuvakirjoja ja jopa lastenlauluja.
Lasten- ja nuortenromaanit ovat niin ikään tarjonneet monenlaisia haasteita. Yksi mielenkiintoisimmista käännöstöistäni on ollut Mark Haddonin Yöllisen koiran merkillinen tapaus, jonka 15-vuotiaalla minäkertojalla on Asperger-tyyppisiä piirteitä, mikä näkyi tarinassa myös kielellisellä tasolla. Viime vuosina olen saanut sukeltaa urbaanin fantasian maailmaan Cassandra Claren varjometsästäjien kanssa ja päässyt keksimään nimityksiä kirjailijan kehittämille ilmiöille ja olennoille. Joanna Nadinin Rachel Riley -sarja taas vilisi brittiläiseen kulttuuriin liittyviä viittauksia, joita oli välttämätöntä avata jollakin tavalla, jotta suomalaislukijakin ymmärtäisi, mistä on kyse. Onneksi näiden kulttuurisidonnaisuuksien selvittely ja ratkaisujen pohtiminen oli minusta vain virkistävää ja innostavaa, sillä niitä todellakin riitti. Ensimmäisessä Tracy Mackin ja Michael Citrinin Sherlock Holmes ja Baker Streetin Iskuryhmä -kirjassa jouduin tekemään itse todellista salapoliisityötä, kun metsästin Suomesta asiantuntijaa, joka tietäisi jotain viktoriaanisista hevosvaunuista, sillä kirjan lopussa oli niitä käsittelevä tietoisku. Lukuisien puhelinkeskustelujen jälkeen sellainen asiantuntija löytyi kuin löytyikin Ypäjän Hevosopistosta.
Myös aikuisten romaaneissa on päässyt tutustumaan monenlaisiin maailmoihin ja ilmiöihin ja saanut tehdä taustatutkimusta milloin mistäkin aihepiiristä baletista laskuvarjohyppyihin ja juutalaisuudesta Japanin kulttuuriin. Cecelia Ahernin Muistojen kerääjää varten piti kehitellä itse marmorikuulia käsittelevää terminologiaa, kun sitä ei löytynyt mistään suomeksi. Tietokirjoja suomentaessani olen perehtynyt muun muassa kalastukseen, retkeilyyn, nikkarointiin, ilmastonmuutokseen, dinosauruksiin, shakkiin ja liikunnan terveysvaikutuksiin.
Nautin yhtä lailla kaikkien genrejen kääntämisestä, ja vaikka koenkin olevani omimmillani kaunokirjallisuuden parissa, myös tietokirjoja on kiva kääntää aina välillä jo vaihtelun vuoksi. Niitä kääntäessä oppii vielä enemmän uutta ja joutuu astumaan pois omalta mukavuusalueelta, jolloin onnistumisen ilo tuntuu sitäkin palkitsevammalta. Omista käännöstöistäni minulle läheisimpiä ovat olleet edellä mainittujen Mimmi Lehmien, Yöllisen koiran merkillisen tapauksen ja Rachel Riley -sarjan lisäksi Jacqueline Wilsonin lastenromaanit, Cecelia Ahernin viihderomaanit, joista etenkin alkupään kirjat olivat usein maagisrealistisia tarinoita, ja kuvakirjoista erityisesti Debi Gliorin, Sharon Renttan ja Ciara Floodin tuotanto sekä Paul Stewartin ja Chris Riddellin hellyttävät Kani ja Siili -tarinat.
Aloittelevalle kääntäjälle sanoisin neuvoksi, että kannattaa verkostoitua ja lähteä mukaan erilaisiin tilaisuuksiin, joissa tapaa kollegoja. Omalla urallani asiat nytkähtivät eteenpäin aimo harppauksen, kun liityin Suomen kääntäjien ja tulkkien liittoon ja pääsin mukaan ensimmäiselle järjestetylle mestarikurssille syksyllä 1996. Olin ollut siihen asti todella yksin kaikkien pulmien ja kysymysten kanssa; tuntui että kukaan ei osannut auttaa eikä tiennyt mitään tästä ammatista. Kurssilla sain arvokasta tietoa kaikenlaisista tärkeistä ammattiin liittyvistä asioista, kuten tiedonhausta, verotuksesta ja apurahoista, mutta mikä parasta, opin tuntemaan muita suomentajia ja löysin paikkani kääntäjäyhteisöstä.
Terhi Leskistä haastatteli Marketta Könönen.