Ibbyn lehti, tietokirjat

17.1.2023

Tutkija Ritva Kyllin haastattelu

Teksti: Marianna Lammi

Tutkija, yliopistonlehtori Ritva Kyllin jättimäinen opus, Suomen ruokahistoria – suolalihasta sushiin (Gaudeamus 2021) kuljettaa lukijaa läpi Suomen ravitsemuksellisen historian aina keskiajalta nykypäivään. Kirja nimettiin vuoden 2021 Tieto Finlandia -ehdokkaaksi, ja se voitti Otavan kirjasäätiön ja Kanava- tietokirjapalkinnot.

Kyllin käyttämä aineisto koostuu suuresta määrästä erilaisia arkistolähteitä: voudin- ja tuomarinkirjoista, perunkirjoista, tullitileistä sekä sanoma- ja aikakauslehtien ilmoittelusta ja myös sananlaskuista, matkakirjallisuudesta ja kaunokirjallisuudesta. Kirjan julkaisun jälkeen hän on alkanut pohtia enemmän myös lastenkirjallisuutta tietolähteenä. Haastattelussa Kylli kertoo Suomen lasten ruokahistoriasta ja lastenkirjallisuudesta historioitsijan tutkimusaineistona.

Kirjan alussa Kylli toteaa, että Suomen ruokahistoria on oikeastaan nälän historiaa. Lisäksi ruokahistoria on aina myös kansakunnan historiaa, niin elintärkeää ruoka on selviytymisen, poliittisen vakauden ja kansakunnan kehityksen kannalta. Se on itsessäänkin monitieteistä ja kansainvälistä. Tästä huolimatta ruokahistoriaa ei ole vielä tutkittu kovinkaan pitkään.

Ruoka tarjoaa kuitenkin uuden näkökulman historiaan: lautasen sisältö on inhimillisempi lähestymistapa kuin vallalla ollut miesten, politiikan ja sotien värittämä historiankirjoitus. 

Mikä sitten on lasten asema Suomen ruokahistorian silmin? Mitä lapset ovat historian aikana syöneet?

Kylli: Suomen historiassa ravinto on ollut ennen 1900-lukua usein hyvin niukkaa, eikä lapsi näytä tunnetusta sanonnasta huolimatta yleensä tuoneen leipää tullessaan. Pehr Adrian Gadd (1727–1797) totesi Ylä-Satakunnan oloja 1700-luvun puolivälissä kuvaavassa teoksessaan: ”Suureksi onneksi on luettava, jos lapsi heti äidinmaidosta vieroitettuna saa ravinnokseen selvää ruisleipää, kovaksi suolattua kalaa ja heidän tavallisia maito- ja vihannesvellejään.” Katovuosina lapsia rasitettiin leivällä, jossa oli mukana männyn kuorikerroksesta valmistettua pettua.

Syömisen laatuun ja määrään ovat tietenkin vaikuttaneet hyvin monet asiat, esimerkiksi yhteiskuntaluokka tai perheen varakkuus sekä lapsen asema perheessä. Töitä tekevälle esikoispojalle on esimerkiksi annettu enemmän proteiinipitoista ruokaa kuin pikkulapselle.

Englantilaisessa lastenkirjallisuudentutkimuksessa on todettu, että tietynlaista ravintoa, kuten kananmunia, maitoa, leipää ja pieniä määriä leikkeleitä, on pidetty lapsille kaikkein sopivimpana ja terveellisimpänä ravintona. Tällaisen ruoan tarjoaminen lapsille on tulkittu järkevyyden ja luotettavuuden osoitukseksi. Toisaalta etenkin viktoriaanisen ajan lasten ruokavaliota on myös pidetty niukkana ja osoituksena ajan tiukasta kasvatuskurista. Onko Suomen alueelta löydettävissä mitään vastaavia perinteitä tai jännitteitä?

Kylli: Viktoriaaniseen aikaan on käsittääkseni liittynyt ajatuksia myös lasten karaisemisesta raikkaan ulkoilman avulla, ja monet ajatuksista ovat siirtyneet jossain muodossa myös muihin maihin, mutta ruoan osalta vaikutteita on tullut aina hyvin monelta suunnalta. Esimerkiksi rationaaliseen taloudenpitoon saatiin 1900-luvun puolella paljon ideoita myös Yhdysvalloista ja muista Euroopan maista.

Varsinkin anglosaksisessa perinteessä lastenkirjallisuuden tutkijat ovat usein todenneet lastenkirjoissa yleisesti syötävän ruoan olevan tukevan keskiluokkaista. Oletko tehnyt vastaavia havaintoja?

Kylli: Luotan tässä asiassa lastenkirjallisuuden tutkijoiden havaintoihin, mutta klassikkotarinoissakin on toki esimerkkejä myös hyvin köyhien lasten ruokakokemuksista – tai ennen kaikkea ruoan puutteesta. Esimerkiksi ”Pienessä tulitikkutytössä” köyhä tulitikkuja myyvä tyttö haaveili tulitikun valossa hetken aikaa hyvästä ateriasta, mutta silläkin keinoin lukijan ajatukset siirtyvät tietenkin varakkaan tukevaan keskiluokkaan, jolla on mahdollista kattaa juhlapäivinä pöytään monenlaisia herkkuja.

Onko ruoka ollut Suomessa tärkeä osa kasvatusta? Esimerkiksi professori emerita Päivi Lappalainen pohtii ruoka-artikkelissaan Täysi kattaus -antologiassa (2006), ettei Suomessa ole ollut tapana lähettää lapsia tyhjin vatsoin nukkumaan. Mitä keskeisiä arvoja näet lapsille opetetun juuri ruoan kautta?

Kylli: Ruoan kunnioitusta on opetettu eri tilanteissa vaikkapa ruokarukousten avulla. Esimerkiksi 1930-luvulla ohjeistettiin, että opettajan kannatti kertoa lapsille Suomen kansaa koetelleista nälkäajoista, jotta lapset todella ymmärtäisivät antaa arvostusta ruoalle. 1930-luvulla oli tietenkin vielä elossa ihmisiä, jotka muistivat 1800-luvun jälkipuoliskon pahat kato- ja nälkävuodet.

Omassa lapsuudessani 1980-luvulla ei enää muistettu Suomen nälkävuosia, mutta omaa sukupolveani neuvottiin aina syömään lautanen tyhjäksi Afrikan nälkää näkeviin lapsiin vedoten.

Millaisiin ruokakuvauksiin olet ylipäätään kiinnittänyt lastenkirjallisuudessa huomiota?

Kylli: En ole käyttänyt lastenkirjallisuutta tutkimuksessani toistaiseksi juuri ollenkaan (aion kyllä muuttaa tilanteen, kun olen nyt innostunut aiheesta), mutta monien lastensatujen ruokamaininnat ovat tietenkin tuttuja. Hannun ja Kertun piparkakkutalo on tietenkin klassikko. Tarinan tuntien on itse asiassa aika hassua, että piparkakkutalojen rakentamisesta on sittemmin tullut monissa perheissä niin suurta hupia.

Lapsena luin Viisikoita nimenomaan herkullisten ruokakuvausten takia.

Käytät Suomen ruokahistoriassa jonkin verran lähteenäsi myös kaunokirjallisuutta, esimerkiksi Kalle Päätalon ja Teuvo Pakkalan tuotantoa. Voisiko lastenkirjallisuutta hyödyntää samaan tarkoitukseen? Mitä hyötyjä ja haittoja kaunokirjallisuuden käyttämisestä tutkimustiedon lähteenä on? Eroaako lastenkirjallisuus tässä suhteessa oleellisesti muusta kaunokirjallisuudesta?

Kylli: Kalle Päätalon käyttämiseen sain vinkkiä Päätaloa tutkivalta kollegalta Maija Saviniemeltä Oulun yliopiston humanistisesta tiedekunnasta, ja jonkin verran olen käyttänyt ruokahistoriatutkimuksissani tosiaan muunkinlaista kaunokirjallisuutta kuten Teuvo Pakkalaa, mutta varsinaisesti olen herännyt kirjahistorian mahdollisuuksiin vasta Suomen ruokahistoria -teoksen valmistuttua. Kirjallisuutta kannattaa käyttää historiantutkimuksen lähteenä ennen kaikkea niissä tapauksissa, joissa kirjailija kuvaa omaa aikakauttaan ja esimerkiksi Teuvo Pakkalan tapauksessa osittain omaa kokemus- ja elämänpiiriään.

Kaunokirjallisuuden hyötynä on omasta näkökulmastani esim. se, että kirjallisuudesta saa omaan tutkimukseen todella hyviä suoria lainauksia. Lisäksi kaunokirjallisuuden tutkimiseen voi nykyään käyttää laajoja tekstikorpuksia. Kielipankin KORPin avulla saa tutkittavakseen Suomen kaunokirjallisuuden klassikkoja, jotka avaavat mahdollisuuksia aivan uudenlaisten tutkimuskysymysten esittämiseen. Kaunokirjallisuus vaatii samanlaista lähdekritiikkiä ja kontekstointia kuin esimerkiksi 1800-luvun sanomalehtien aikalaiskirjoitukset. Pitää pohtia, mitä kirjoittaja voi tietää oman taustansa ja kokemuspiirinsä perusteella kuvaamastaan aiheesta yms.

Lastenkirjallisuuteen voi soveltaa samoja periaatteita. Esimerkiksi tänä vuonna julkaistua lastenkirjallisuutta historiantutkijat voivat käyttää tulevaisuudessa 2020-luvun alun ruokahistorian tutkimiseen.