Lyhyt katsaus saamelaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden historiaan ja nykypäivään
Saamelaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden juuret ovat vahvasti suullisessa perinteessä ja mytologiassa. Niiden vaikutus näkyy varsinkin satu- ja fantasiakirjallisuudessa. Toisaalta nykykirjallisuudessa kerrotaan entistä enemmän saamelaisten lasten ja nuorten arjesta ja siitä, miten selviytyä monikielisessä ja -kulttuurisessa ympäristössä.
Taustaa
Saamelainen kirjallisuus syntyy ja elää monikulttuurisessa ja -kielisessä ympäristössä, sillä se levittäytyy saamelaisten asuinalueen, Saamenmaan, tapaan Keski-Skandinaviasta Kuolan niemimaalle. Saamenmaalla puhutaan valtioiden valtakielten ja muiden vähemmistökielten lisäksi yhdeksää saamen kieltä, jotka kaikki ovat uhanalaisia alkuperäiskansakieliä. Nykyään saamenkielistä kirjallisuutta julkaistaan kahdeksalla eri saamen kielellä, joista suurin osa pohjoissaameksi. Artikkelissani tarkastelen saamelaisten lasten- ja nuortenkirjailijoiden kirjoittamia teoksia 1970-luvulta aina 2000-luvulle saakka.
Saamenkielistä lastenkirjallisuutta on julkaistu 1930-luvulta alkaen. Aluksi lapsille tarkoitettuja runoja ja tarinoita ilmestyi koulukirjoissa, mutta varsinainen lastenkirjojen julkaisutoiminta alkoi vasta 1970-luvun alussa, jolloin omakieliseen kirjallisuuteen alettiin panostaa. Emansipaation ja etnisen heräämisen myötä saamelaiskirjailijat alkoivat kirjoittaa äidinkielellä, kertoa saamelaislasten elämästä ja saamen kielen tärkeydestä. Monet kirjailijat kokivat tehtäväkseen kirjoittaa äidinkielisiä tarinoita lapsille, jotta kieli ja sen mukana rikas kulttuuriperinne ei katoaisi.
Koulu- ja asuntolakokemusten käsittelyä lastenkirjallisuudessa
Oppivelvollisuuden myötä saamelaisalueelle alettiin perustaa koulujen yhteyteen asuntoloita jo 1800-luvun loppupuolella. Moni lapsi joutui asumaan asuntolassa koko koulunkäyntinsä ajan, sillä koulu ja asuntolat saattoivat sijaita kaukana kodista, jolloin kotona pääsi käymään vain harvoin. Koulussa saamelaislasten tuli oppia kansallisvaltionsa pääkieli ja samalla unohtaa äidinkielensä, oma kulttuurinsa ja historiansa. Vuosikymmeniä jatkunut yksikielisyystavoite, joka toteutui muun muassa kieltämällä saamen kielen käyttö opetuskielenä ja jopa rankaisemalla sen käyttäjiä, on vaikuttanut vanhempien sukupolvien elämään monella tavalla. Monin paikoin koulu ja asuntola ovatkin olleet paikkoja, joissa on rakennettu kansallista identiteettiä sulkemalla pois saamen kieli ja saamelaisuus. Ne ovat aiheuttanut monia, ylisukupolvisia traumoja, saamen kielen menetyksiä, identiteettiongelmia ja omien juurten hylkäämistä.
Saamelaisissa lastenkirjoissa onkin 1970-luvulta alkaen käsitelty erilaisuutta suhteessa kansallisvaltioon ja valtaväestöön. Esimerkiksi kaksi saamelaisen lastenkirjallisuuden klassikkoa, Marry A. Sombyn Ámmul ja alit oarbmælli (1976, Ammol ja siniserkku) ja Kirste Palton saturomaani Vilges geađgi (1980, Valkoinen kivi, 2011) pohjautuvat saamelaiseen suulliseen perinteeseen ja mytologiaan. Molemmissa pohditaan sadun keinoin saamelaisten kielellisten ja kulttuuristen oikeuksien puutetta ja lukijoita kannustetaan olemaan ylpeitä omasta äidinkielestään ja kulttuuristaan. Tällainen mielen dekolonisaatio tähtää oman identiteetin, kielen ja kulttuurin hyväksymiseen ja niiden vahvistamiseen.
Koulu- ja asuntolakokemukset ovat monien sukupolvien ja valtioiden rajoja ylittäviä kollektiivisia kokemuksia, joita monet kirjailijat alkoivat käsitellä 1980- ja 1990-luvuilla. Esimerkiksi Kerttu Vuolab kertoo koulu- ja asuntola-ajoista omakohtaisten kokemustensa pohjalta nuortenromaanissaan Čeppari čáráhus (1994, Sataprosenttinen – eli lippalakkitytön nuoruusvuodet, 2015). Se on emansipatorinen ja dekolonialistinen kertomus nuoren Maaritin kasvusta omat saamelaiset ja samalla monikulttuuriset juurensa tuntevaksi vahvaksi aikuiseksi.
Ruotsin kielellä kirjoittavan Ann-Helén Laestadiuksen vuosina 2007–2019 ilmestynyt neliosainen nuortenromaanisarja käsittelee nuoren Agneksen saamelaisjuurien etsimistä ja löytämistä. Sarja on hyvä esimerkki siitä, miten saamen kielen menettäminen näkyy konkreettisesti kirjailijoiden työssä ja aihevalinnoissa. Yksittäisen ihmisen kielivalinta onkin usein valtion kielipolitiikan tulos ja vähemmistökieli häviää valtakielelle. Sekä Vuolabin että Laestadiuksen nuortenromaanit ovat aikuistumiskertomuksia, joissa päähenkilöt rakentavat omaa minäkertomustaan erilaisissa kasvuympäristöissä.
Lasten- ja nuortenkirjallisuus vaikeiden teemojen äärellä
Vuosituhannen alussa saamelaisessa lasten- ja nuortenkirjallisuudessa alettiin käsitellä uudenlaisia aiheita kuten kuolemaa, seksuaalisuutta, sukupuolen moninaisuutta ja insestiä etnisyysteeman jäädessä taka-alalle. Muun muassa 2010-luvulla ilmestyneissä kahdessa norjankielisessä teoksessa kuolemaa on käsitelty kauniilla tavalla. Siri Broch Johansenin varhaisnuortenromaani Jeg er en skiløper (Mun lea čuoigi, 2014; Minä olen hiihtäjä, 2019) kertoo 15-vuotiaasta Josef-pojasta ja hänen ystävistään. Josefin elämää päättyy yllättäen auto-onnettomuuteen, kun hän on ystäviensä kanssa matkalla hiihtokilpailuun. Vuotta myöhemmin ilmestynyt Beate Heiden kirjoittama ja Inger Kaurinin kuvittama lastenkirja Liten Ida og nordlyset, Iiddáš ja guovssahas – girjjáš eallima ja jápmima birra (2015, Pikku Iida ja revontulet) lähestyy kuolemaa pienen lapsen näkökulmasta. Päähenkilö Iida sairastuu syöpään ja kertomuksessa käsitellään sitä, kuinka hän ja hänen lähipiirinsä kokevat vakavan sairauden tuomat tuskat.
2000-luvun alun uusi nuortenkirja on rikkonut monia tabuja, jotka liittyvät seksuaalisuuteen. Vaikka Ellen Marie Vars on 1990-luvun nuortenromaaneissaan käsitellyt aikuisen ja nuoren eroottisesti latautuneita suhteita ja toisaalta vihjaillut insestistä, niin vasta Ellen Hofsøn romaani Til Sara (Sárái, 2007) nostaa nämä aiheet esille. Insesti, joka on vaikuttanut Saaran perheen elämään vuosikymmenten ajan, tulee näkyväksi Saaran mummon tarinan myötä.
Ensimmäinen saameksi kirjoitettu blogiromaani Ihpil – láhppon mánáid bestejeaddji (Ihpil – kadonneiden lasten pelastaja) ilmestyi vuonna 2008. Se aiheutti pienen kohun, kun kirjoittajaksi paljastuikin Sigbjørn Skåden eikä Ihpil-niminen 19-vuotias lesbo opiskelija. Blogiromaani kertoo nuoren ihmisen rakkauden kaipuusta ja pettymyksistä. Skådenin romaani on tärkeä, sillä se on ensimmäinen saamenkielinen kuvaus homoseksuaalisuudesta. 2010-luvulla saamelaisyhteisössäkin on alettu avoimemmin keskustella homoseksuaalisuudesta ja seksuaalisuuden eri ilmenemismuodoista.
Fantasiakirjallisuus uudistuu 2000-luvun alussa
Vaikka suuri osa 1970–1990-luvuilla ilmestyneistä saamenkielisistä lastenkirjoista on fantasiakirjallisuutta, niin ne ovat pikemminkin saturomaaneja ja ihmesatuperinteen jatkajia, jotka uusintavat suullista tarina- ja uskomusperinnettä. Vuosituhannen alun saamelainen lasten- ja nuortenkirjallisuus on saanut vaikutteita maailmalla vahvana elävästä fantasiakirjallisuudesta. Erityisesti nuoremman polven kirjailijat kuten Ante Aikio ja Máret Ánne Sara ovat lähteneet uudistamaan kerrontaa ja luoneet saamelaiseen mytologiaan pohjautuvaa fantasiaa. Aikion suomenkielisten Aigi-saagat 1 ja 2 (2013, 2015) kirjojen fantasiaympäristö sijoittuu myyttiseen maailmaan, jossa entisaikaisten noitien voimat ovat ratkaisevassa asemassa. Myös Saran Ilmmiid gaskkas (2013, Kahden maailman välissä) ja sen jatko-osassa Doaresbealde doali (2014, Tien tuolla puolen) seikkaillaan ihmismaailmassa ja maahisten valtakunnassa. Päähenkilöt Sánne ja Lenne muuttuvat poroiksi ja joutuvat maahisten maahan, jossa toimivat aivan eri säännöt kuin ihmisten maailmassa. Kerronnassa korostuu kulttuurinen selviytymiskyky, joka nousee omasta perinteestä ja luontoajattelusta.
Lopuksi
Saamelaiskulttuuri, siinä missä muutkin kulttuurit, tuottaa lastenkirjoja, jotka ylläpitävät käsityksiämme omasta erityisyydestä ja erilaisuudesta suhteessa muihin. Näin lastenkirjallisuus rakentaa kuvaa saamelaisuudesta erilaisten kulttuuristen esitystapojen ja erojen avulla suhteessa valtaväestöön. Vahva, emotionaalinen suhde omaan äidinkieleen ja kulttuuriperintöön yhdistää saamelaisia lasten- ja nuortenkirjailijoita. Tämä näkyy niin vanhemman kuin nuoremman polven kirjailijoiden tuotannossa. Saamelainen lasten- ja nuortenkirjallisuus on monipuolista ja se on yksi vahvimpia saamelaisen kirjallisuuden lajeja. Se on myös osa kansallista, pohjoismaista ja alkuperäiskansojen kirjallisuutta.
Teksti: Vuokko Hirvonen, emeritaprofessori
Artikkelin kuva: Emmi Jormalainen
Lähteet
Aikio, Ante: Jänkäjärven syöverit. Aigi-saaga I. Goranus & Texthouse 2013; Lovi. Aigi-saaga II. Goranus/Kustannus Reuna 2015.
Heide, Beate: Liten Ida og nordlyset, 2015; saam. Guttorm Graven, Anne Marie: Iiddáš ja guovssahasat – girjjáš eallima ja jápmima birra, kuv. Inger Kaurin, Skániid girjie 2015.
Ellen Hofsø: Til Sara, 2007; saam. Eira, Ánne Máret: Sárái, Davvi Girji 2007.
Broch Johansen, Siri: Jeg er en skiløpere, 2014; suom. Piippola, Irene: Minä olen hiihtäjä, Atrain & Nord 2019.
Laestadius, Anna-Helén: SMS från Soppero, 2007; suom. Terkkuja Sopperosta; Hej vacker, 2010; suom. Hei söpö 2017; Ingen annan är som du, 2012; suom. Kukaan muu ei ole niin kuin sinä, 2018; Hitta hem, 2013; suom. Mieli kotiin, 2019; Teosten suomennokset Anttonen, Kaija, Kieletär Inari.
Kirsti Paltto: Vilges geađgi, 1980; suom. Piippola, Irene, Valkoinen kivi, kuv. Petra Tanninen, Atrain Kustannus 2017.
Sara, Máret Ánne: Ilmmiid gaskkas. DAT 2013; Doaresbealde doali, DAT 2014.
Skåden, Sigbjørn: Ihpil – láhppon mánáid bestejeaddji, Skániid girjie 2008.
Somby, Marry A.: Ámmul ja alit oarbmælli, kuv. Biret Marit Hætta,Tiden Norsk Forlag 1976.
Vuolab, Kerttu: Čeppari čáráhus, 1994; suom. Piippola, Irene: Sataprosenttinen – eli lippalakkitytön nuoruusvuodet, Atrain Kustannus 2015.