Ibbyn lehti, lastenkirjallisuus

17.1.2023

Aino Havukaisen ja Sami Toivosen haastattelu 1.11.2022

Aino Havukainen ja Sami Toivonen ovat haastatteluhetkellä palanneet vastikään Helsingin kirjamessuilta ja kertovat nauraen aiheuttaneensa jälleen kerran pettymyksen lapsikävijöille, koska he, kirjojen tekijät, eivät olleetkaan Tatu ja Patu. Tatu ja Patu olivat messuilla toiseen aikaan tavattavissa.

Keskustelu siirtyy nopeasti Havukaisen ja Toivosen taiteelliseen työskentelyyn. He kieltävät olevansa sisimmiltään Tatu ja Patu, vaan korostavat lastenkirjojen tekemistä vaativana vaikkakin rakkaana työnä, jossa Tatu ja Patu ovat välineitä tarinoiden kertomiseen. Pariskunnalla on selkeä sapluuna kirjojensa tekemiseen ja omakohtaisuutta niissä on korkeintaan satunnaisesti. Vaikka Tatuja ja Patuja lukiessa poskilihakset voivat olla kipeinä nauramisesta, huumorin tekeminen edellyttää Havukaisen ja Toivosen mukaan kovaa työtä ja herkkyyttä. ”Kirjaan ei päädy mitään puolivillaista, vaan aiheista rutistetaan kaikki irti”, Havukainen kertoo.

Ruoka on tatujapatumaista

Mikä rooli ruoalla sitten on heidän tuotannossaan? Tatu ja Patu –kirjathan ovat tunnettuja huumoristaan, loputtomista yksityiskohdistaan ja outouttavasta näkökulmasta, joka on peräisin Outolasta kotoisin olevista nimihenkilöistä. He eivät tunne meidän maailmaamme, mutta ovat erittäin innokkaita oppimaan ja ottamaan siitä selvää. Mikä suhde Tatulla ja Patulla on täkäläiseen ruokaan?

Kaikkien Tatu ja Patu -kirjojen aiheiden on oltava ”tatujapatumaisesti lähestyttävissä”, Havukainen ja Toivonen painottavat. Parhaiten toimivat aiheet, joissa lasten arkitietämys on Tatua ja Patua korkeammalla tasolla ja huumori syntyy siitä, kun lapsilukija tietää Tatun ja Patun lukevan tilannetta väärin. Ruokaan liittyvät tilanteet ovat helposti tällaisia.

Aiheet kirjoille valikoituvat joko intuitiivisesti ajankohtaisista asioista ja ilmiöistä, tai koska tekijöiltä pyydetään kirjaa nimetystä aiheesta. ”Mikäli aihe on toimiva, tartumme siihen ja teemme sitten ihan mitä itse haluamme sillä”, Havukainen selittää. ”Turhiin kirjoihin” he eivät halua haaskata paperia, vaan jokaiselle kirjalle on oltava kysyntä tai funktio. Toivonen selittää, että kirjan tehtävä voi olla puhtaasti viihdyttäminenkin, mutta silti sen on oltava jotakin omaperäistä ja erilaista kuin mitä aiemmin on tehty.

Esimerkiksi ajan hermolla olevista teoksistaan Havukainen nostaa kirjan Tatu ja Patu, syömään! Outo käsikirja siitä, miten syödään, mitä syödään ja miksi syödään (2014 Otava). 2010-luvun alussa keskusteltiin paljon suolistosairauksista ja muista ravitsemukseen liittyvistä huolista. Kirjalla tekijät halusivat puolustaa terveellistä ruokaa ja antaa aikuisille työkaluja lasten kanssa käytäviin keskusteluihin siitä, miksi on tärkeää syödä monipuolisesti ja ravitsevasti. Niinpä kirjassa tavataan muun muassa Anita Aivosolu, joka kaipaa sopivaa ravintoa itselleen.

Kaksikko tosin naurahtaa, etteivät lukijapalautteen perusteella tiedä, onko heidän kirjansa auttanut aikuisia terveellisen ruoan edistämisessä.

Suositut lastenkirjan tekijät ottavat osaa myös yhteiskunnalliseen keskusteluun

Havukaisen ja Toivosen ura kahden hengen tiiminä lastenkirjojen tekijöinä alkoi vuonna 1997, ja kaksi vuotta myöhemmin ilmestyi ensimmäinen Veera-kirja, Veera lääkärissä (Otava). Sen jälkeen menestystä on riittänyt. Vuonna 2007 Tatun ja Patun Suomi (Otava) oli sekä myyntimenestys että Finlandia Junior -voittaja. Muitakin tunnustuksia on satanut, Tatu ja Patu ovat valloittaneet teatterit, ja heistä on tullut lapsiperheiden suosikkeja.Kanelia kainaloon, Tatu ja Patu (2016 Dionysos Films) on myös poikkeuksellisen onnistunut ja tasapainoinen lasten elokuva, joka julkaistiin samanaikaisesti Tatun ja Patun ihmeellinen joulu -kirjan kanssa.

Syyskuussa 2018 Havukainen ja Toivonen sanoivat Helsingin Sanomien haastattelussa, etteivät enää tekisi vuonna 2001 julkaistua Veeraa ja maatalon eläimiä (Otava), joka esittelee pienellä eläintilalla eläviä tuotantoeläimiä. Kommentti aiheutti tuolloin jonkin verran keskustelua myös muissa lehdissä ja sosiaalisessa mediassa. Haastattelussa kirjailijat toteavat, että kirjan eläinten olosuhteet eivät vastaa todellista, nykymuotoista eläintuotantoa.

Samassa haastattelussa kirjailijapariskunta kertoi olevansa hyvin tarkkana siitä, millaisia tuotteita Tatun ja Patun brändin ympärille tehdään ja että he ovat luopuneet lähes täysin lihasta ja vähentäneet merkittävästi myös muiden eläinperäisten tuotteiden kulutusta. Pariskunnalla on siis selkeät arvot, mutta miten ne näkyvät heidän tuotannossaan? Entä onko menneisyydessä muitakin kirjoja, joihin he eivät enää ole tyytyväisiä?

Havukainen kertoo, että he ovat päättäneet uudistaa Veeran keittiöpuuhat –kirjaa (2010 Otava), joka on niin ikään vanhentunut heidän silmissään. Siinä jääkaappi on täynnä lihaa, ja Veera, Tatu ja Patu valmistavat jauhelihapitsaa. Tekijät painottavat, että kirjan valmistumisen aikana hekin vielä söivät lihaa, ja sekä Keittiöpuuhat että Maatalon eläimet olivat täysin ajan hengen mukaisia, ”vanhan Suomen edustajia”. Ruoan alkutuotantoon ja syömiseen liittyvää vakiintunutta kuvastoa ei osattu vielä haastaa.

Uudistustarvetta he perustelevat sillä, että kirjoja luetaan ja painetaan koko ajan lisää. Kustantajakin näyttää päivityksille vihreää valoa. Tatun ja Patun Suomeen on jo tehty vastaavanlainen muutos, sillä lenkkimakkaran tilalla Tatu ja Patu maistelevat suomalaista ruokainnovaatiota, nyhtökauraa. Tämä lienee ensimmäinen nyhtökauramaininta lastenkirjallisuudessa. Syömään-kirjassa tehtiin jo kasviswokkia.

Toki ruokaa esiintyy Havukaisen ja Toivosen muissakin kirjoissa, vaikka ne eivät ole ruoalle pyhitettyjä. Tatu ja Patu, kauhea Hirviö-Hirviö ja muita outoja juttuja (Otava 2019) -kirjassa esiintyy kaaosta aiheuttava vihannesvaaka. Kaupan hedelmä- ja vihannesosaston valinta teokseen oli tietoinen, ja kasvikset antropomorfisoitiin symppiksen oloisiksi, jotta ne vetoaisivat lapsiin.

Monissa kirjoissa ruoka on sivujuonne. Ruokapakkaukset ja -ainekset sekä valmiit ruoat ovat aiheita aiheiden joukossa, mutta arkisina asioina ne ovat keskeisiä Tatu ja Patu -kirjoille. Yhtäkkiä Havukaiselle ja Toivoselle tulee mieleen Työn touhussa -kirjan kuvituksessa esiintyvä lasivitriini, jossa lukee ”maidoton, munaton, mauton”. Enää kirjailija-kuvittajat eivät ole samaa mieltä.

Ruoan visuaalinen esittäminen edellyttää stereotyyppisiä ruokakuvia

Tatu ja Patu ovat ajankohtaisia ja kriittisiä muutenkin kuin proteiinivalintojen suhteen. Somemaailma täydellisine ruokakuvineen ja -videoineen on yksi vitsailun kohde ja inspiraation lähde. Somen ruoanlaittovideot ovat Havukaisen mielestä samaan aikaan koukuttavia ja ärsyttäviä.

”On ihana nähdä, kun joku osaa, katsoa fantasiaa täydellisyydestä keskellä omaa katastrofaalista arkea”, Havukainen kuvailee. Täydelliset ruoka-annokset ja puhtaat keittiöt tuntuvat kuitenkin myös kiillotetuilta ja epäuskottavilta. Havukaisen ja Toivosen mielestä kuvakirja on kuitenkin ”väline, joka saavuttaa lapset ennen kuin he joutuvat somemaailman syövereihin”.

Syömään-kirjan Tahrat ja roiskeet -osuus olikin käytännössä vastalause sosiaalisen median kliinisille, siisteille ja täydellisille kokkaus- ja ateriakuville. Osiossa tutustutaan ruoan jättämien sotkujen perusteella eri maiden ruokaperinteisiin. Sama ajatus on Ihmeellinen joulu -kirjan takana kahdessa joulupiparien leivontakuvassa, joista toisessa valmistuu siistissä ympäristössä täydellisen kauniita piparkakkuja ja toisessa sokerikuorrutesotkun keskellä vähän palaneita, vähän valuvia koristeltuja joulupipareita. Tekijät korostavat, että tällaista yhteiskuntakritiikkiä he ujuttavat teoksiinsa koko ajan mutta sivusuunnasta: kirjassa Tatu ja Patu etsivinä – tapaus Puolittaja (2016 Otava) aiheena on ylikulutuksen vähentäminen.

Toivonen huomauttaa, että ruoan on toisaalta oltava aika ”täydellistä”, siis hyvin itseään esittävää kirjoissa, jotta se olisi tunnistettavissa. Keskimäärin ruokalajeja on vaikea kuvata Havukaisen ja Toivosen kuvitustekniikalla, sillä kuvat ovat pienikokoisia, ääriviivallisia ja pelkistettyjä.

Hedelmät ja vihannekset täytyy piirtää melko realistisina, jotta ne pystyy tunnistamaan.

Kala- ja kesäkeiton tyyppiset ruoat ovat erityisen vaikeita kuvittaa, ja leipäkin on helpointa kuvata viipaloituna vuokaleipänä, vaikka sellaista syödään Suomessa oikeasti vain vähän, Toivonen toteaa. Tekijät tuumivat, olisiko vuokaleivän malli lähtöisin Aku Ankasta. Myös ikonografia, eli tuttujen tuotemerkkien istuttaminen kuvituksiin, on kiehtovaa ja hauskaa, mutta sitä pitää soveltaa harkiten, sillä Havukaisen ja Toivosen kirjoja käännetään paljon vieraille kielille.

Joskus tekijät ujuttavat myös muunlaisia yllätyksiä kuviinsa. Esimerkiksi Tatun ja Patun elämä ja teot -kirjassa tomaatin ja kurkun sisäosat on vaihdettu päittäin ihan vain huvin vuoksi.

Inspiroivat ruokakuvaukset lähtöisin sarjakuvista tai kuvaavat yltäkylläisyyttä

Havukaista ja Toivosta on selvästi inspiroinut aina sarjakuva. Niitä molemmat ovat kuluttaneet paljon jo lapsina, kun taas oman lapsuutensa, 1970-luvun, lastenkirjallisuus tuntui usein värittömältä ja epäkiinnostavalta. Havukaiselle mieleenpainuvana ruokakuvauksena nousee ensimmäisenä Asterix ja alppikukka -sarjakuva-albumista ”varsinaiset juustofondueorgiat, joita roomalaiset sarjakuvassa viettävät. Kohtauksesta käy hyvin ilmi roomalaisten dekadenttius. Toinen silmiinpistävä seikka Asterix-sarjakuvissa ylipäätään, ja juuri tässä kyseisessä kohtauksessakin, on syötävän lihan määrä, mutta se on runsaudessaan myös ällöttävää ja kielii roomalaisten korruptiosta.

Toivoselle ikimuistoisia ruokakohtauksia edustavat kaksi klassikkoa: Peppi Pitkätossun ostokset karkkikaupassa, josta voimallisesti on jäänyt mieleen myös TV-sarjan kohtaus, jossa lapset ihailevat ihmeellisiä herkkuja kaupan lasipurkeissa. Toinen, erikoinen ruokamuisto liittyy Maurice Sendakin Mikko maitomieheen (1970), jossa poika näkee unta, että tippuu taikinaan, ja kolme Ohukainen ja Paksukainen –elokuvien Oliver Hardya valmistaa pojasta piirakkaa. Poika kuitenkin kuoriutuu piirakkakuoren alta, muovailee taikinasta lentokoneen ja lentää hakemaan maitoa Linnunradalta. ”Siinä on ihan kaikki vinossa”, Toivonen naurahtaa. ”Ruoka on siinä oudossa muodossa ja snadisti pelottavaa”, hän kertoo.

Yhteisesti he vielä toteavat, että lapsena herkkujen yltäkylläisyys on selvästi puhutellut heitä ruokakuvauksissa, sillä se ei ollut lainkaan niin itsestään selvää kuin se nykyään on useimmille länsimaisille lapsille. ”Siihen aikaan joulu todella merkitsi jotain”, he pohtivat.

Teksti: Marianna Lammi