Ruoka ”hauduttaa, kaulitsee, käärii ja avaa” tarinaa
Eppu Nuotion haastattelu ruuan ja kirjallisuuden suhteesta
Teksti: Marianna Lammi
Teksti sisältää sitaatteja Eppu Nuotion Kirjailija-lehteen kirjoittamasta esseestä.
Olen intohimoinen ruuanlaittaja ja ruualla on kirjoissani iso merkitys.
Ruoka paljastaa kirjan henkilöt toisin kuin mikään muu. Se hauduttaa tarinaa, kaulitsee ja käärii juonta makoisaksi ja avaa kirjan maiseman tuoksuineen ja väreineen.
Haluan tarjoilla ruokaa kaikissa kirjoissani, sillä se ei ole vain ravintoa, vaan oleellinen osa elämää. Suhde ruokaan on tiivistynyt ja syventynyt vuosien mittaan. Kun lapseni olivat pieniä, luin heille kirjaa aamiaispöydässä saadakseni aamukaaoksen rauhoittumaan.
Korona-aikana minua kannatteli ajatus juhlien järjestämisestä. Suunnittelin tarkasti tarjottavia: ainakin mustikkasalaattia, Ottolenghin kardemummatomaatteja, balsamicomansikoita ja minttua, sienillä ja yrteillä täytettyjä aprikooseja, munakoisorullia, marinoituja fenkoleja ja mummonkurkkuja, pariisinperunasalaattia, pataleipää, oliivitahnaa. Lista täydentyi kevään mittaan ja sai rinnalleen vaihtoehtoisia ruokalistoja. Mitä jos olisikin kalapöytä, riistapöytä, tapaspöytä, kakkupöytä?
Seitsemän kuukautta mökillä oltuani käsitin, että juhlat siirtyisivät tuonnemmaksi. Ainoa tyttäreni oli mennyt naimisiin ja me olimme nostaneet sulhasen vanhempien kanssa maljat etäyhteydellä, ystävä oli täyttänyt pyöreitä vuosia ja me olimme voineet tavata vain puistossa. Olimme syöneet eväät ja nostaneet maljat ja olleet reippaita, mutta emme uskaltaneet halata. Elettiin aikaa ennen rokotuksia ja hän kuului riskiryhmään. Toinen ystävä sai lapsen, mutta tapasin lapsen vasta, kun hän oli muuttunut vauvasta taaperoksi. Ystävä kuoli, mutta minulla ei ollut mahdollisuutta matkustaa hänen hautajaisiinsa.
Toisen pandemiavuoden alkua nostattava helium oli rokotusten alkaminen. Vapauden porkkana heilui silmien edessä, avainnippu kilisi, lentokoneet nousivat taas ilmaan.
Piikki oli kuin käsivarteen isketty kunniamerkki. Tuntui toiveikkaalta. Tapasin joitakin ystäviä, mutta en edelleenkään uskaltautunut suuriin ihmisjoukkoihin, sillä perhekuntamme kasvoi ja minusta tuli mummu. Halusin juhlia hänen saapumistaan, tavata hänet, joka on suojaton virusta, vittumaisia sukulaisia ja elämää vastaan.
Kun romaanit sulkivat minulta ovensa pimeimpinä kuukausina, uuden variantin ilmaannuttua, käännyin runouden puoleen. Kun muu ei auta, runous auttaa aina. Sillä siellä ne juhlat ovat. Vilja-Tuulia Huotarinen aloittaa pidot ensimmäisessä runokokoelmassaan.
”Sunnuntaina vietetään juhlat hauskanpidon ehtojen mukaisesti: jalkoja ei saa laahata eikä juosta, ei koska sakset kädessä tai silmät puhkee. Kävelen vieraiden joukossa viikatusti ja käyttäydyn kuin hullut käyttäytyvät, yritän olla normaali.” (Sakset kädessä ei saa juosta).
Muutimme uuteen kotiin ennen kuin olimme ehtineet asettua entiseenkään. Tupaantuliaisia ei juhlittu kummassakaan, ei juhlittu ilmestyneitä kirjoja, ei näyttelyitä, ei valmistumisia, ei uusia työpaikkoja, ei palkintoja, ei eläkkeelle jäämisiä, ei remontin loppumista eikä ystävyyden vuosikymmeniä. Teatterit olivat kiinni, ensi-iltajuhlat peruttiin kuten kuoppajaisetkin.
Eletään kolmatta pandemiavuotta. Täytän kuusikymmentä. Venäjä hyökkää Ukrainaan ja rikkoi kaikki sopimukset, kaikki säännöt, kiduttaa, raiskaa, häpäisee, pommittaa siviilejä, pyrkii kylvämään niin paljon kärsimystä kuin mahdollista. Sodan julmuus valvottaa, ahdistaa ja jyrsii turvallisuuden tunnetta.
Elämme hautajaisten aikaa ja meidän velvollisuutemme on pitää huolta siitä, että tulee muitakin juhlia.
Ruoka ei missään tapauksessa ole vain ruokaa, se on myös rakkautta, se on ketju vuosikymmenien ja kulttuurien välillä, se on myös metafora ja vaikkapa perhesuhteiden tai kaveriporukan kuvauksissa myös vallan väline.
Omissa lastenrunoteoksissani ruokavalinnat ovat puhtaasti taiteellisia, arkielämän herkullisuuden ja lapsen ihanuuden kuvauksia, kuten vaikkapa Silkkipaperitaivas ja sakset –kokoelmassa (Tammi 2005), jonka alaotsikkokin on ”rakastamisrunoja vauvoille”. Toisaalta ruokamaininnat ilmaisevat ruokaan liittyviä tunteita.
Uudessa lastenkirjassani, Sanna Pelliccionin kuvittamassa Lappukaulatytössä (S&S 2022), joka kertaa näyttelijä Heidi Krohnin kokemuksista sotalapsena Ruotsissa, ruokamaininnat tulevat Heidiltä itseltään. Monen muistelukerran jälkeen Heidi alkoi muistaa näitä pieniä ruokaan liittyviä hetkiä; ensin, kuinka hän söi vessapaperia ikäväänsä kuvitellen sen joksikin herkulliseksi. Myöhemmin myös pannukakut ja omenaherkut.
Lappukaulatytössä ruoka merkitsee lohtua ja uskon, että niin se on monen lapsen kanssa.
Eettisyys on tullut oman tiedostamisen myötä selkeämmin osaksi ruuasta kirjoittamista.