Pentti-kirpusta tulikin Onni-poika
Maria Kuutin rakastettu Onni ja Aada -kuvakirjasarja käsittelee tunteita lempeästi ja viisaasti
Maria Kuutti on Etelä-Savon Kangasniemellä asuva lastenkirjailija. Kuutin ura kirjailijana lähti vauhtiin vuonna 2014 Kariston järjestämän Perhe on paras -lastenkirjakilpailun voiton myötä. Kilpailutekstinä syntyi lastenromaani Anna ja Elvis kylpylässä.
– Anna ja Elvis kylpylässä julkaistiinkin juhlavasti Helsingin kirjamessuilla vuonna 2014. Sen jälkeen on ollut vähän arkisempaa menoa, Kuutti naurahtaa.
Ystäväkaksikko Annan ja Elviksen seikkailut jatkuivat kahdeksanosaiskesi romaanisarjaksi. Heidän rinnalleen syntyi myöhemmin toinen ystäväkaksikko Onni ja Aada, jotka pääsivät päärooliin nuoremmille lapsille suunnattuun kuvakirjasarjaan. Vuonna 2019 ilmestyi sarjan avausosa Onni ja Aada päiväkodissa ja hiljattain ilmestyi sarjan kahdeksas osa Onni ja Aada junamatkalla. Ohessa Kuutti on kirjoittanut useita muitakin sarjoja lapsille ja varhaisnuorille.
– Tänä syksynä julkaistiin kolmaskymmenes lastenkirjani. Juhlan paikka siis! Kuutti iloitsee.
Onni ja Aada -sarja käsittelee lapsen ensikokemuksia: miltä tuntuu esimerkiksi mennä ensimmäistä kertaa päiväkotiin, yökylään, kaverisyntymäpäiville, metsäretkelle tai kirjastoon. Tapahtumia kuvataan erityisesti Onni-pojan näkökulmasta. Hän on herkkä poika, joka kokee uusien kokemusten edessä usein jännitystä ja pelkoa. Hän saa kuitenkin harjoitella uuden kohtaamista ystävänsä Aadan sekä turvallisten aikuisten seurassa. Kokemusten kautta syntyy kasvua ja myös iloa ja intoa uuden kohtaamisesta ja oppimisesta.
Sarjan syntyhistoria on hauska. Se on myös havainnollinen esimerkki siitä, miten luovaa kirjoittaminen on ja miten kiemurainen voi olla tarinan polku ensimmäisestä versiosta valmiiseen kirjaan.
– Ekassa versiossa taisi seikkailla Pentti-niminen kirppu, joka meni eskariin. Kustannustoimittaja ehdotti sitten, voisiko päähenkilö mennä päiväkotiin. Sanoin, että se sopii hyvin. Sitten hän ehdotti, että voisiko kirppu olla ihminen – silloin se olisi samaistuttavampi. Minusta se oli hyvä idea.
Lopulta uusiksi päätyi myös päähenkilön nimi. Kuutti kysyi kustannustoimittajan mielipidettä nimestä. Tämä ei pitänyt Penttiä kovin hyvänä valintana.
– Onni ja Aada olivat sarjan ilmestymisen aikaan suosituimpien nimien listalla. Valinta oli fiksu, sillä hyvin usein päiväkoti- ja kouluvierailuilla minulle kerrotaan, että sarjassa seikkailee oma tai sisaruksen kaima.
Mutkien kautta syntyi kirja ja kokonainen sarja, joka on vahvasti kiinni lasten arjessa ja elämässä ja on valloittanut lukuisat lapsilukijat. Saara Söderlundin värikylläinen, ilmeikäs ja vangitseva kuvitus tuo tarinan vielä lähemmäs lasta.
– Olen kuullut, että tietty sarjan kirja on sellainen, jonka lapsi haluaa kuulla ilta toisensa jälkeen, vaikka aihe itsessään ei olisi enää ajankohtainen. Erään viisivuotiaan lapsen kummilta sain terveiset, että hänen kummitytölleen luetaan Onni ja Aada -kirjoja joka ilta, sillä ne ovat hyvin tärkeitä hänelle ja onnistuvat rauhoittamaan hänet iltaisin. Tyttö osaa kirjat sanasta sanaan ulkoa ja huomauttaa vanhemmilleen, jos heiltä menee jokin kohta väärin tai jää välistä, kirjailija kertoo sarjan vastaanotosta.
Kuutti on saanut kuulla myös monilta muilta, että Onni ja Aada on lasten suosikkisarja ja aiempia osia on luettu riekaleiksi asti.
– Onnin ja Aadan ystävyys, tapa tukea toinen toistaan, on koskettanut myös aikuislukijoita. Tuorein palaute oli Onni ja Aada päiväkodista -kirjasta, josta lapsikuulijat olivat innostuneet. He ilahtuivat, kun tarinan maailma ja Onnin kokemukset olivat tuttuja ja tunnistettavia. Paljon kertoo myös Sanaston jokavuotiset tilitykset: tätä sarjaa lainataan tosi paljon, myös muita kuin uusinta osaa.
Onni ja Aada -sarjaa on kiinnostava pohtia käyttökirjallisuuden termiä vasten ja ehkä nimenomaan siitä näkökulmasta, onko termi ylipäätänsä osuva, sillä sitä usein käytetään vastakohtana kaunokirjallisuudelle ja taiteelle. Kuutti haluaa muistuttaa lastenkirjallisuuden merkityksestä taiteena. Se, että kirjalla on jokin käytännön tarkoitus, ei rajaa pois sen sanataiteellista funktiota.
– Tämä on vaikea kysymys. Minusta käyttökirjallisuus on vähän huono termi, koska niin helposti siihen liittää mielessään sanan kerta. Tiedostan kuitenkin, että Onni ja Aada -sarjalla on tietty tehtävä: olla tukena uudessa ja jännittävässä tilanteessa. Sen avulla voi käydä läpi vaikka sitä, mitä päiväkodissa mahdollisesti tapahtuu – näin ensimmäinen päivä on toivottavasti helpompi. Siitä huolimatta ajattelen, että suurin osa lastenkirjallisuudesta on myös taidetta. Teokset tehdään tosi huolellisesti ja sanoja ja kuvia hiotaan hyvin tarkkaan.
Vaikka tekstiä Onni ja Aada -kirjoissa on vähän ja kerronta on hyvin tiivistä, kirjoitusprosessi on yllättävän pitkä.
– Harva arvaa, että yhtä Onni ja Aada -teosta hiotaan noin vuoden ajan. Kun yksi osa ilmestyy, aloitan jo seuraavan tekemisen. Välillä teksti on kustannustoimittajan, välillä kuvittajan pöydällä, mutta monta kertaa ennen julkaisua se palaa takaisin minulle.
Jos Onni ja Aada -kirjoja haluaisi mieltää käyttökirjallisuudeksi, niitä voisi ajatella tunnetaitokirjallisuutena, sillä niissä käsitellään paljon tunteita ja niiden kohtaamista. Kuutti kertoo, että Onni ja Aada -sarjaa ei kuitenkaan alun perin suunniteltu tunnetaitokirjallisuudeksi.
Yhtä kaikki tarinoista välittyy vahva lempeys ja ymmärrys lapsen maailmaa ja erilaisia tunteita kohtaan. Niissä on syvää tunneviisautta. Tunteiden käsittely solahtaa luontevaksi osaksi tarinaa, jossa opitaan paitsi pääsemään yli jännityksen tunteista uuden edessä mutta myös omaksumaan uutta tietoa ympäröivästä maailmasta. Onni ja Aada metsäretkellä -kirjassa tutuksi tulee esimerkiksi, miltä näyttää oravan, metsähiiren tai tikan syömät kävyt. Lisäksi siinä opitaan muurahaisten käytökseen ja saniaisten esi-isiin liittyviä faktoja, jotka näyttäytyvät hauskoina ja jännittävinä yksityiskohtina osana kerrontaa.
Tunnetaitokirjallisuus on nykyään eräänlainen muoti-ilmiö lastenkirjallisuudessa. Kuutin mielestä on upeaa, että lapsille puhutaan nykyään paljon enemmän tunteista kuin viime vuosituhannella. Kahden lapsen äitinä hän tunnistaa sen, miten vanhemman ja lasten yhteiset lukuhetket voivat viedä tärkeiden keskusteluiden äärelle.
– Uskon, että monien on helpompi tunnustaa herkkyytensä. Asiat saavat surettaa tai jännittää, eikä sitä tarvitse yrittää peitellä. Uskon, että kirjat avaavatkin sellaisen maailman, jota ei välttämättä tule käsitelleeksi muuten. Ehkä kirjojen avulla löytyy sanat johonkin itseä askarruttaneeseen asiaan. Kirjallisuudessa on suuri voima.
Omat lapset ovat varttuneet jo teini-ikäisiksi. Kuutti kokee, että juuri he ovat tehneet hänestä lastenkirjailijan. Hän oli aikoinaan kuusi vuotta lasten kanssa kotona ja luki heille paljon ääneen. Lastenkirjallisuuteen syventyminen inspiroi häntä kirjoittamaan lastenkirjallisuutta ja hän koki löytäneensä oman äänen.
Omat lapset ja keskustelut heidän kanssaan ovat toimineet matkan varrella tärkeinä inspiraation ituina. Kolme kaverusta -sarja sai alkunsa oman pojan toiveesta. Helppolukuinen sarja kuvaa lasten uusia harrastuksia. Ensimmäinen osa Kolme kaverusta ja skeittiparkki vie skeittauksen maailmaan. Jatko-osissa on käsitelty frisbeegolfia ja parkouria.
– Sarja syntyi niin, että esikoiseni toivoi minun kirjoittavan kirjan, jossa skeitataan. Hän on innokas skeittaaja, mutta aihetta käsitteleviä lastenkirjoja ei juuri ollut. Kirja laajeni sarjaksi, johon on ilmestynyt jo kolme osaa ja jatkoa seuraa.
Kuutin tuotannossa keskiössä onkin juuri lapset. Kuutti haluaa kirjoittaa suoraan heille, vaikka tiedostaa, että kirjojen äärelle päätyvät myös aikuiset. Osa lastenkirjailijoista kirjoittaa kaksoisyleisölle: lasten lisäksi aikuisille, erityisesti heille, jotka lukevat lapselle. Kuutti kertoo joskus eksyneensä kirjoittamaan kesken tarinan aikuisille mutta huomanneensa, ettei se toiminut – ainakaan hänen kohdallaan.
– Minä ajattelen, että lastenkirja on ensisijaisesti lapsille kirjoitettu, vaikka aikuiset niitä arvioivatkin. Yritän kirjoittaa sellaisen kirjan, jonka äärellä lapsi viihtyy. Pyrin myös säilyttämään toiveikkuuden, vaikka kuvaisinkin surua ja murhetta.
Anna Hiljapuro