arvostelut, Ibbyn lehti, tietokirjat

19.2.2025

Tuula Pere: 
Saako pahan peikon tappaa? Oikeus ja kohtuus Topeliuksen saduissa
ISBN 9789528200000
WickWick 2024

Lastenkirjailija Tuula Pere on tehnyt suuren työn kootessaan yhteen Topeliuksen satuja ja analyysiä niiden edustamista oikeuskäsityksistä. Kookas tietokirja Saako pahan peikon tappaa? : oikeus ja kohtuus Topeliuksen saduissa (WickWick 2024) sisältää lähes 50 sadun esittelyt ja analyysiä, mittavan kuvauksen 1800-luvun oikeusjärjestelmästä sekä Topeliuksen elämän ja taustan kartoittamista. Teoksesta tekee merkityksellisen sen pieteetillä rakennettu kokonaisuus, jossa esille pääsevät myös monet vähemmän tunnetut sadut. Tietokirja on arvokas myös historiikkina, sillä se esittelee Topeliuksen ajan poliittista ja yhteiskunnallista ilmapiiriä ja tuo kiinnostavasti esille niin aikansa kielikeskusteluita, joissa Topelius itse suomenruotsalaisena fennomaanina oli ajoittain myös ristiriitainen. Pere kuvailee teoksessa kiinnostavasti muun muassa Topeliuksen ajan lehdistön sensuuria kertomalla Topeliuksen työstä Helsingfors Tidningar -lehden toimittajana. Juuri ajankuvan aukikirjoittamisen kautta teos tarjoaakin esimerkiksi opettajille oivallisen lähtökohdan Topeliuksen satujen pedagogisiin käyttömahdollisuuksiin. Erityisen rikkaan opetusmateriaalin teos muodostaa oikeudenmukaisuuden kysymysten tarkastelussa, ovathan Topeliuksen saduissa tunnetusti esillä niin tasa-arvo kuin myös kaikkien ihmisoikeudet. Tuula Pere esittelee tätä näkökulmaa heti teoksen johdannossa, jossa hän kirjoittaa, että kirjoitettuaan itse kymmeniä lastenkirjoja hän huomasi jakavansa ”yhteisiä tavoitteita” esikuvansa kanssa. Pere nimeää näiksi tavoitteiksi erityisesti halun ”pitää pienempien ja heikompien puolta ja rakentaa parempaa yhteiskuntaa kirjoittamisen kautta.” (Pere, 2024, 11).

Topeliuksen satujen kautta mahdollistuvat kysymykset, jotka ovat tänä päivänä vähintään yhtä ajankohtaisia kuin niiden kirjoitusaikana. Luvussa ”Lakia ja oikeutta sadun siivin – Topeliuksen puntarissa ryöväreitä ja tuomareita, hoviväkeä ja rahvasta” tarkastellaan esimerkiksi Topeliuksen painotusta ”kaikkien eläväisten” arvosta sekä kaikkien velvollisuutta toimia yhteisen hyvän puolesta. Erityisesti Pere nostaa esille Topeliuksen moraalista kritiikkiä, joka kohdistuu varakkaisiin ja itsekkäisiin ihmisiin:

”Pahimpina rikkomuksina oikeutta ja oikeudenmukaisuutta kohtaa hän näyttää pitävän täysissä voimissa ja hyvässä asemassa olevien ihmisten ahneutta, julmuutta ja piittaamattomuutta muiden vaikeuksista.” (Pere, 2024, 16).

Kokonaisuudessaan Pere erittelee ansiokkaasti Topeliuksen satujen ihmisoikeuksia ja oikeudenmukaisuutta koskevia näkökulmia. Keskiössä ovat usein juuri luokkakysymykset klassisen ”ahneen surkea loppu” -asetelman kautta. Tästä hyvänä esimerkkinä Pere tarkastelee satua Refanut -laivasta. Aivan kuten Grimmin veljesten klassikoissa, ”Hannussa ja Kertussa tai ”Tuhkimossa”, on opettavaisuus usein voimakkaasti läsnä Topeliuksen saduissa. Erona Grimmin veljeksiin Topeliuksen saduissa pohditaan kuitenkin useammin vaihtoehtoja väkivallalle. Topeliuksen satujen juuret, joissa usein yhdistyy niin kansansadut ja taidesadut, voidaan nähdä saksalaisessa romantiikassa, ja esimerkiksi H.C. Andersenin saduissa, joissa usein toistuvina motiiveina on juuri ahneuden ja vääryyden kysymykset. Topeliuksen saduissa on läsnä selkeitä vaikutteita Andersenilta, erityisesti suhteessa älymystön ahneuden ja tyhmyyden sekä altavastaajan roolin esittämiseen. 

Köyhien asemaa Topelius nosti esille monissa saduissaan, ja usein keskushenkilöinä onkin kerjäläislapsia. Tästä esimerkkinä toimii oivallisesti Peren esittelemä ”Kuu kirkas” -satu. Pere nostaa köyhien lasten asemaa Topeliuksen tuotannossa erityisesti esille luvussa ”Epätasa-arvosta ja erilaisuudesta” (61–66), jossa hän tarkastelee ”Tähtisilmä” ja ”Voileipien välissä” -satuja. Pere nostaa esille ”Tähtisilmä”-sadun tulkinnan, jossa korostuu myötätunto syrjittyä saamelaislasta kohtaan. Nykytutkimuksen valossa analyysin olisi voinut ulottaa rohkeammin myös Topeliuksen satujen saamelaisia koskeviin ongelmallisiin kuvauksiin. Kriittisempää, nykypäivään sadun tuovaa otetta olisi kaivattu niin termien (esimerkiksi ”lappalaislapsi”) kuin sisällön tulkinnan osalta. Sadussa kuitenkin pelotellaan ”Lapin luonnon uskoilla” ja toivotaan ”oppimisen valoa” ja totuutta pimeyteen. Kuten Toni Lahtinen (2011) on esittänyt yhä erittäin ajankohtaisessa tekstissään ”Sampon matka koukojen kotoon: erämaan merkityksistä Zacharias Topeliuksen sadussa ’Sampo Lappalainen’”, Lapin kuvaaminen pimeänä, vaarallisena ja sivistymättömänä saa merkityksensä kolonialistisen historiamme viitekehyksessä ja toistaa ongelmallisia saamelaisista käytettyjä rasistisia kuvauksia ja termejä.

Kokonaisuudessaan Pere nostaa Topeliuksen satujen pohjalta esille monia kiinnostavia mutta myös moraalisesti ristiriitaisia kysymyksiä, kuten sodan mahdolliset säännöt. Näitä sääntöjä pohditaan esimerkiksi sadussa ”Sankarivuoren linna”, jossa lapset leikkivät lumisotaa. Topeliukselle keskeiset arvot, uskonto ja isänmaa ovatkin vahvasti läsnä tässä, kuten monissa muissakin, saduissa. Saduissa isänmaan puolesta taistellaan niin lasten leikkisodassa, kuin todellisissa sodissa, ja vaikka Topelius ajoittain asettaa jyrkästikin vastakkain kristityt ja ”muut arvot”, kutsuu hän silti tarinoiden kautta pohtimaan sodan oikeutusta ja lähtökohtia. Toisaalta juuri isänmaallisuus ja uskonnollinen kasvatus ilmentävät saduissa selkeästi vanhentuneita asetelmia ja ongelmallisia me ja muut – vastakkainasetteluita. Pere nostaa tätä tematiikkaa hieman myös esille, mutta keskittyy kuitenkin oikeudelliseen, lakiopillisen moraalin näkökulmaan. 

Topeliuksen satujen moitteita ja vastustusta ahneutta ja itsekkyyttä kohtaan voidaan pitää yhä ajankohtaisena ja osuvana erityisesti luonnon välinearvon osalta. Topeliuksen moraalijärjestyksessä luonnon arvo ylittääkin muun varallisuuden. Topelius irtautuu, jopa vastoin ajan henkeä, asettamasta ihmistä muiden lajien yläpuolelle, ja haastaa ajalle ominaista asetelmaa, jossa ihmisen asema nähdään muiden yläpuolella, niin sanotusti osana jumalallista johdatusta. Arvostus luontoa kohtaan tulee hyvin esille esimerkiksi Peren esittelemissä saduissa ”Egyptinmaan pääsky” sekä ”Vattumato”. ”Vattumato” (1854) on monella tapaa yhä erittäin ajankohtainen satu, erityisesti kuvauksessaan pienenkin arvosta luonnon kokonaisuudessa. Tunnetusti myös pikkulinnut olivat Topeliukselle tärkeitä. Sadussa ”Egyptinmaan pääsky” pieni lintu on toimija, ei vain symboli, mikä kutsuu pohtimaan myös lajitoveruutta ihmisen ja toislajisten eläinten välillä.

Metsien suojelussa Topelius oli jopa radikaali. Luontoaiheet kestävätkin hänen tuotannossaan parhaiten aikaa, kuten Leena Kirstinä (2022) on kirjoittanut artikkelissaan ”Vattumato olemisen suuressa ketjussa: Zacharias Topelius eläinten suojelijana”. Nykypäivänä Topeliuksen sadun perinnettä, jossa toislajiset eläimet saavat äänen ja puolustuspuheen, edustavat esimerkiksi Kaisa Happosen ja Anne Vaskon Mur-karhu -kirjat (Katso arvio:  Mur ja metsän valo(2024). Kuten Topeliuksen saduissa, myös Happosen ja Vaskon yhteistyönä luomissa tarinoissa lukija pääsee luonnon monimuotoisuuden äärelle, ihmettelemään ja samalla arvostamaan luontoa ja kaikkia eläinlajeja osana sitä. Faabelit, eli opettavaiset eläintarinat kuten Mur ja metsän valo, mahdollistavat myös kääntymän pois ihmiskeskeisyydestä. Topeliuksen ”Koivun suuret tuumat hiirenkorva-ajalla” – sadussa esiintyykin kertojana myös Koivu. 

Peren kirjoittaman Topelius-tietokirjan nimi tulee sadusta ”Miten rautatie sai seitsenpeninkulmaiset saappaat?”, jossa hyvin monipolvisen tarinan myötä päädytään pohtimaan, saako pahan peikon tappaa vai ei. Topeliuksen saduissa läsnä onkin juuri oppimisen kokemuksellisuus ja ihmettely, ja Peren teos kutsuu myös näiden äärelle. Topelius puhui elämänsä aikana usein lukemisen merkityksestä, ja kritisoi esimerkiksi ulkoa oppimista. Nykypäivänä jatkuvasti lisääntyvä väärällä ja harhaanjohtavalla tiedolla vaikuttaminen ilmentää, kuinka tärkeää juuri peruslukutaito on, jotta voidaan edes pyrkiä kohti kriittistä lukutaitoa. 

Saako pahan peikon tappaa -teos sisältää myös upeaa kuvitusta esimerkiksi Venny Soldan-Brofeldtilta, Carl Larssonilta ja Acke Andersonilta. Tuula Peren teos ei, ymmärrettävästi laajuutensa vuoksi, käsittele Topeliuksen satujen kuvituksia. Kuitenkin kuvitusten ja myös itse kuvittajien, kuten Soldan-Brofeldtin, jonka on tiedetty jakaneen Topeliuksen ajatukset suomalaisuusaatteen tärkeydestä, roolista olisi kiinnostavaa lukea lisää. Monipuolinen taitelija Soldan-Brofeldt teki elämäntyönsä lastenkirjojen ja lastenlehtien kuvittajana ja oli sitoutunut realistiseen kansankuvaukseen. Hänen kuvituksensa herättävätkin eloon monia Peren esittelemiä satujen hahmoja. Topeliuksen sadut tarjoavatkin yhä, 200 vuotta myöhemmin, uusia kiinnostavia näkökulmia tarkasteluun. 

Arvostelun kirjoitti IBBY Finlandin arvostelulautakunnan puheenjohtaja Jaana Pesonen