arvostelut, lastenkirjallisuus

26.8.2022

Luontokadosta on vaikea kirjoittaa, sillä se on ilmiönä niin laaja, joka paikkaan ulottuva, joka suunnasta vaikutteille altis rihmasto, jossa yksi seikka vaikuttaa aina johonkin toiseen seikkaan, yleensä monikossa. Toisekseen luontokadosta kirjoitetaan jo nyt paljon – Helsingin Sanomilla on esimerkiksi oma luontokadon teemakirjeenvaihtaja, ja kirjoja luonnon monimuotoisuudesta ja kuudennesta lajien sukupuuttoaallosta julkaistaan kaiken aikaa. Siltikään siitä ei keskustella tarpeeksi. 

Kolmanneksi luontokato on lastenkirjallisuuden tutkijalle vaikea aihe, sillä lastenkirjallisuus kohdistetaan ensisijaisesti lapsille. Ilmastoahdistus on todellinen hyvinvointiongelma etenkin nuorten keskuudessa (Marks ym. 2021), eikä tunnukaan hyvältä aloittaa huolten ja murheiden iskostamista jo lapsuudessa. Vaikka toisaalta lapset eivät elä irrallisena yhteiskunnasta, ja monessa lapsessa huoli ja murhe asuu jo nyt. Ja tuntuuhan sekin huijaamiselta, jos vaikkapa eläinatlaksessa ”ei muisteta” mainita, kuinka moni kirjassa esitelty laji on vaarassa kadota, ehkä jopa ennen kuin oletettu lapsilukija kasvaa aikuiseksi. 

Tietokirjailija Laura Ertimo muistuttaa Kirjallisuus ja ilmastokriisi -hankkeen blogissa, että kirja on sittenkin lempeä väline globaalista hätätilasta kirjoittamiseen, sillä toisin kuin videomuotoiset dokumentit ja elokuvat, kirja etenee lukijansa määräämässä tahdissa (https://kirjallisuusjailmastokriisi.fi/2022/08/19/aikajanalla/).

Vaikka aihe on haastava, lastenkirjallisuus käsittelee luontokatoa monin keinoin, ja tällä on sekä kasvatuksessa sovellettavaa että yhteiskunnallista ja taiteellista merkitystä. Tässä tekstissä esittelen erityisesti Suomen luontoon tai Suomeen valtiontaloutena liittyvää luontokatokirjallisuutta, joka on suunnattu ensisijaisesti lapsille.

Aika matka! Lotta, Kasper ja luontokadon arvoitus

Laura Ertimo (kirjoittaja) Mari Ahokoivu (kuvittaja)
56 sivua
Into Kustannus 2021
ISBN 9789523514928

Laura Ertimon ja Mari Ahokoivun tietokirja Aika matka! Lotta, Kasper ja luontokadon arvoitus (Into 2021) nousi Finlandia Junior -ehdokkaaksi, voitti Tieto-Lauri-palkinnon ja on saanut mukavan paljon huomiota mediassa. Aika matka! osoittaa hyvin, miksi luontokato on vaikeasti hahmotettava vyyhti: globaalissa maailmantaloudessa arkiset ruokaostokset edellyttävät monenlaisia raaka-aineita ja työpanosta eri puolilta maailmaa. Jokapäiväiset hankinnat kumuloituvat, eikä puuvillasukkia tai broileripakettia valitessa osaa ajatella, että näitä tuotteita ostavat lähes kaikki. Se edellyttää valtavaa määrää esimerkiksi peltoa, vettä ja lyhytkestoista, syödyksi tulemisen ehdoilla kulutettua elämää.

Aika matkassa! havainnollistetaan myös hyvin, mistä luontokato johtuu: luonnonvaraista elämää raivataan pois teollisuuden, etenkin eläinteollisuuden, tieltä. Maapallon biomassasta jo 60 % muodostuu ruoaksi kasvatettavista eläimistä ja vain 4 % luonnonvaraisista eläimistä. Ihmisiä on loput 36 prosenttia. Maailman linnuista jo 70 % on syötäväksi kasvatettavia broilereita, kalkkunoita ja muuta siipikarjaa. Eläintuotanto vie maapallon kuivasta maa-alasta puolet, ja kaksi kolmasosaa tuosta pinta-alasta tuottaa ruokaa eläimille, joita ihmiset syövät. 

Erikseen kirjassa tarkastellaan suuren sikatalousmaa Tanskan tilannetta, jossa sikojen määrä on kasvanut yli kymmenellä miljoonalla yksilöllä heinäkuun 1930 ja heinäkuun 2019 välisenä aikana. Maataloudessa hyödynnettävä maa-ala on sen sijaan vähentynyt 6000 neliökilometrillä ja maatilojen määrä on romahtanut 200 000:sta reiluun 33 000:een. Sikoja tuotetaan siis entistä teollisemmin, tehokkaammin ja ahtaammin, mutta se ei olisi mahdollista, ellei sikojen ravintoa tuotettaisi Tanskan ulkopuolella ja rahdattaisi sitten Tanskaan. Näin ollen Tanskan – kuten myös Suomen – eläintuotanto tuottaa päästöjä ja on vastuussa myös luontokadosta kotimaan rajojen ulkopuolella.

Aika matkaa! keventävät nokkelat sarjakuvat, jotka yhdistävät faktoja, filosofista pohdintaa ja vitsejä, sekä lapsentasoinen pohdinta, joka keskittyy vuoroin suuriin kokonaisuuksiin ja vuoroin pieniin yksityiskohtiin. Myös ratkaisuihin keskitytään huolella.

Faktaa ja fiktiota sekoittavia kirjoja laaditaan niin ikään runsaasti. Tällaisesta esimerkiksi käy Seija Helanderinkirjoittama ja Anne Stoltin kuvittama Hilppa Hömötiainen (Enostone 2019), joka esittelee suomalaisen korpimetsän eläimiä tilanteessa, jossa metsä on vaarassa joutua hakatuksi. Antropomorfisoiduista eläimistä elinympäristövaatimuksineen kerrotaan tosiperäistä tietoa, mikä helpottaa oletetun, melko nuoren lukijakunnan, kykyä samastua empaattisesti osittain huonosti tunnettujen vanhojen metsien eliöiden ahdinkoon. Kirjan päähenkilö on otsikkoon nostettu hömötiainen, joka vielä omana kouluaikanani 1990-luvulla oli Suomessa yleinen pikkulintu ja joka on sittemmin muuttunut erittäin uhanalaiseksi samaa tahtia kuin Suomen vanhoja metsiä on hakattu.

Mustan Kuun majatalo

Reetta Niemelä (Kirjoittaja), Katri Kirkkopelto (Kuvittaja)
Lasten keskus 2021
ISBN 9789523545076

Luontokato on vahvasti esillä myös kirjailija Reetta Niemelän ja kuvittaja Katri Kirkkopellon yhteisessä lastenromaanissa Mustan Kuun majatalo (Lasten Keskus 2021). Arvid Lydecken -palkinnon saanut fantasiateos nivoo yhteen esimerkiksi niittyjä, soita ja koskemattomia rantoja koskevan elinympäristöjen sekä todellisten ja fiktiivisten kasvi- ja eläinlajien (voisiko tai pitäisikö sanoa olentolajien?) katoamisen. Trilogian käynnistävässä romaanissa perhosia rakastava Saimi muuttaa asumaan hylättyyn majataloon yhdessä luonnonvaraisiin eläimiin erikoistuneen eläinlääkäri-isänsä kanssa. Ihmisiltä salaa majatalo ottaa kuitenkin asiakkaikseen myös mitä mielikuvituksellisempia salaväen edustajia, joista kaikki ovat joutuneet kodittomiksi tai vahingoittuneet luontokadon tai ihmisten muiden toimien seurauksena. Saimilla on erityiskyky nähdä salaväkiset ja ymmärtää heitä.

Kirjassa luonnon ja muunlajisten eläinten ja olentojen hätätila tulee esiin karismaattisten henkilöhahmojen, kuten vahingoittuneen ilkipeikko Rorrimin, koko perheensä metsästyksessä menettäneen koirankuonolainen Ulvos Hukkasen sekä lohiskäärme Sytkärin tarinoissa. Olentojen ja lukijan mahdollista hätää lievittää Mustan Kuun majatalo, joka paitsi majoittaa salaväkisiä pakolaisia, myös pyrkii säästämään pieniä määriä uhattuja elinympäristöjä. Lisäksi Saimi ystävystyy majatalossa koulua käyvien salaväkisten lasten kanssa ja ryhtyy toimiin salaväkisten suojelemiseksi. Kirja jatkaa näin 1900-luvun taitteessa suosittua lastenkirjallisuuden perinnettä, jossa luonto ja satu kietoutuvat erottamattomasti toisiinsa esimerkiksi Beatrix Potterin, Elsa Beskowin, John Bauerin, Selma Lagerlöfin ja Anni Swanin teoksissa.

Saimin vastinparina tarinassa toimii salaperäinen, pahaenteinen tehtailija Quumestari, joka pelottelee kaupunkia pahaatarkoittavien taikaolentojen olemassaololla ja lupaa auttaa kaupunkia hankkiutumaan niistä eroon. Kaupunkilaiset tuntuvat aluksi nielevän Quumestarin epämääräiset puheet purematta, minkä voi nähdä pisteliäänä satiirina Suomen vieraslajiasetuksesta ja vieraslajien ympärillä käytävästä keskustelusta. Vieraslajit.fi-sivusto määrittelee vieraslajin näin: ”Vieraslajilla tarkoitetaan kasvia, eläintä tai muuta eliölajia, jonka siirtymistä luontaisen levinneisyysalueen ulkopuolelle ihminen on tahattomasti tai tarkoituksella edesauttanut. Vieraslaji on siis ihmisen myötävaikutuksella ylittänyt luontaiset leviämisesteet, kuten mantereen, meren tai vuoriston, ja levinnyt alueelle, minne se ilman ihmisen apua ei olisi vielä luontaisesti levinnyt.” Haitallinen vieraslaji on samaisen sivuston mukaan ”vieraslaji[a], jonka on todettu uhkaavan luonnon monimuotoisuutta tai siihen liittyviä ekosysteemipalveluita”. Haitallisia vieraslajeja saa niitä koskevan asetuksen (704/2019) mukaan tappaa ilman metsästyskorttia myös pesintäaikana.

Erityinen painotus Mustan Kuun majatalossa lepää muunlajisten eläinten kunnioittamisen ja asemaan asettumisen eetoksessa. Saimi ja salaperäinen nimimerkki Merirosvo, joka on koonnut kirjaa salaväkisistä, pyrkivät suhtautumaan jokaiseen olentoon ymmärtäen. Esimerkiksi vampiireihin liitetyt ennakkoluulot paljastuvat pääsääntöisesti puolukkamehun nauttimisesta johtuvaksi väärinkäsitykseksi, vaikkakin vampiireita kahlitsee uskollisuudenvala, joka ikään kuin korruptoi vampiireja sisältäpäin. Asiat ovat siis monimutkaisia, ja vaikka yleistyksissä olisi toisinaan ripaus totta, yksinkertaisia totuuksia ei ole olemassa, mikä toimii hyvänä allegoriana vieraslajeiksi määriteltyihin eläimiin. Salaväenkin keskuudessa esiintyy erilaisia jakolinjoja, on esimerkiksi kiro-olentoja, jotka käyttävät voimiaan ilkeyden tai pahan aiheuttamiseen, sekä olentoja, joita pidetään tyypillisesti rasittavina tai turhanpäiväisinä. Saimi vastustaa tällaista ajattelua ja yrittää hahmottaa tilannetta niiden olentojen kannalta, joiden kanssa saa tai joutuu toimimaan. Laajemman arvostelun Mustan Kuun majatalosta voit lukea täältä.

Kirjailija Reetta Niemelä on kirjoittanut vieraslajeista sekä muuten syystä tai toisesta mielipiteitä jakavista, vihatuista tai pelätyistä lajeista erillisenkin kirjan, Sanna Pelliccionin mustavalkoisesti kuvittaman Älä vihaa minua. Kirjeitä ihmisille (Karisto 2020), jonka otsikko kertoo jo kaiken oleellisen. Kirjassa hämähäkki, valkoposkihanhi, susi, supikoira, valkoposkihanhi, rotta, punkki, merimetso, flunssavirus ja voikukka viestivät ihmisille suunnatussa kirjeessä jotakin tärkeää itsestään ja toimintansa motivaatiosta. Kirjeet ja niiden tarjoama tieto ovat hyvin vaihtelevia, pitkiä ja lyhyitä, vain yhden, kenties ratkaisevan, faktan sisältäviä tai paljon tietoa kyseisestä lajista antavia. Jokaista lajia esittää Pelliccionin kasvo- tai lähipotretti, joka vaatii lukijaa pysähtymään elävän olennon kuvan äärelle. Kirjan päättää Erätauko-säätiön laatima keskustelumalli, jolla pyritään kunnioittavaan vuoropuheluun, jossa eri mieltä olevatkin voivat tulla kuulluksi ja kuunnella eriäviä näkemyksiä turvallisessa ympäristössä.

Kolmas tässä yhteydessä huomionarvoinen, niin ikään Reetta Niemelän kirjoittama teos on syntynyt yhdessä kuvittaja Karoliina Pertamon kanssa. 

Ystävä joella

Reetta Niemelä (kirjoittaja) Karoliina Pertamo (kuvittaja)
Otava 2022
38 sivua 
ISBN 9789511394969

Reetta Niemelä ja Karoliina Pertamo ovat aiemmin julkaisseet yhdessä lämminhenkisen kuvakirjan Kimalaisen postitoimisto (Karisto 2019), jossa pölyttäjien elintärkeää työtä havainnollistetaan postinkantajakimalaisen antropomorfisoidun hahmon avulla. Kimalainen elää ja työskentelee puutarhassa, pitkälti riippuvaisena ihmisasutuksesta ja toimista puutarhassa. (Voit lukea laajemman arvostelun Kimalaisen postitoimistosta täällä: https://ibbyfinland.fi/arvostelut/reetta-niemela-karoliina-pertamo-kimalaisen-postitoimisto/). Hieman vanhemmille lukijoille suunnatussa kuvakirjassa Ystävä joella nimettömäksi jäävä päähenkilö uskaltautuu jo ulos välittömästä pihapiiristä, joelle. 

Siellä, missä joki kohtaa meren,
on suuri ruovikko.
Sinne voi vaikka eksyä.
Ajatella, jos jäisi kaislojen vangiksi!
Minä tiedän, missä on nokikanan pesä.
Mutta lintujen pesiä ei saa paljastaa muille.

Niemelä (ei sivunumeroita.)

Joelle vievä tie ja jokiranta on minäkertojalle tai puhujalle tuttua ja rakasta, ja lapsen mieli ja jalat tuntuvat poukkoilevan polkua pitkin iloisena ja runollisena. Joella häntä odottaa ystävä, joka on joko mielikuvitusta, satuolento tai joki itse. Ystävänsä kanssa minäkertoja kokee ihmeellisiä hetkiä. He esimerkiksi hoitavat ystävän vihreitä, räpyläjalkaisia poneja, mikä muistuttaa Astrid Lindgrenin ”Kultasiskoni”-sadun seikkailuista, joita salaiset siskokset kokevat maailmassa ruusupensaan alapuolella.

Kirja kuvituksineen ylistää jokiluontoa ja viipyilee sen yksityiskohdissa. Saman aukeaman kuvituksissa on paljon voimakkaita värejä, myös vastavärejä, jotka kuitenkin harmonisoituvat rauhalliseksi mutta elinvoimaisuutta uhkuvaksi luonnoksi. Kuvituksen perspektiivitkin vaihtelevat siten, että luontoa havainnoidaan eri suunnista, ja ihminen voi olla kuvituksessa osa luontoa. Luonto ei kuitenkaan ole vain ihmisen katseen kohteena. Yhdellä sivulla on suuri kuvituskuva piisamista, yhdestä vieraslajiasetuksen seurauksena käytännössä lainsuojattomaksi ajautuneesta lajista, joka katsoo hieman syrjäkarein lukijaa silmiin. Joenvarteen sopivat myös rinnakkain kotoperäiseksi hyväksytyn ketun ja haitalliseksi vieraslajiksi leimatun supikoiran jäljet: ”Joen rantaa kulkee polku. Polulta voi löytää ketun ja supikoiran tassunjälkiä.”

Myös ruovikko on kiinnostava elementti, se antaa samalla suojaa nokikanalle ja muodostaa lähes läpitunkemattoman kulkuesteen ihmiselle; sen sisään voisi ehkä jäädä jopa vangiksi! Järviruo’ot ja kaislat ovat esimerkkejä kasveista, jotka ovat samaan aikaan virkistyskäytön vuoksi uhattuja että toisaalta alueittain liian laajalle levittäytyneitä. Ystävä joella tuo esiin näitä molempia puolia. Jokivarren luonnossa esiintyy siis enemmän ja vähemmän arvostettuja lajeja, mutta ne eivät asetu toisiaan vastaan, vaan muodostavat yhdessä minäkertojan ystävän. Joen ympäristö on samaan aikaan arkista ja tuttua, monen lapsen lähiluontoa, ja samaan aikaan maagista, kiehtovaa ja vaalimisen arvoista.

Ystävä joella on proosarunoutta, tiivistä ja esteettistä kieltä ja lyyrisiä luontokuvituksia. Korkeaa taiteellisuutta ja syvällisyyttä esiintyy myös Kaisa Happosen kirjoittamassa ja Anne Vaskon kuvittamassa korumaisessa satukirjassa Mur ja metsän ilta. Iltasatuja isoille ja pienille (Tammi 2021). 

Mur ja metsän ilta. Iltasatuja isoille ja pienille

Mur ja metsän ilta kertoo yksitoista erillistä satua metsän tapahtumista. Perinteisesti muunlajisista eläimistä kertovat sadut tulkitaan faabeleiksi, joiden pohjimmainen tarkoitus on kertoa jotakin ihmisyydestä, ja tällainen ulottuvuus saduilla epäilemättä on. Lastenkirjallisuuden tutkija ja kriitikko Päivi Heikkilä-Halttunen on kirjoittanut saduista tarkkanäköisesti jo aiemmin. Keskityn itse satukirjan ekologiseen luentaan, johon lukijaa kutsutaan jo teoksen alkavalla esilehdellä:

Yhä vain enemmän

pitäisi puhua puista,

siitä kuinka ne kantavat elämää,

ravintoa, koteja ja vuodenaikoja.

Se, että annamme niiden kasvaa

ja vain olla, 

on suurinta kaikista.

Happonen (ei sivunumeroa.)

Luontokadon näkökulmasta erityisen kiinnostava on esimerkiksi satu naalista ja ketusta, saihan Suomi kuluvalla viikolla riemukkaita uutisia onnistuneesta naalipariskunnan pesinnästä Suomessa lähes kolmen vuosikymmenen jälkeen. Luonnonvarainen naali on Fennoskandiassa erittäin uhanalainen laji, joka metsästettiin turkiseläimenä lähes sukupuuttoon 1900-luvun alussa. Naalien merkitys tunturialueiden karussa maanperässä on kuitenkin tärkeä myös monille muille lajeille, sillä naalien ulosteet ja saaliiden jäännökset lannoittavat naalien pesäkummut arktisen alueen puutarhoiksi. Vehreät alueet taas houkuttelevat paikalle sekä laiduntajia että haaskansyöjiä. 

Sadussa naali asuu lajille ominaisessa, vanhassa, upeassa, maanalaisessa luolastossa, juuri siellä, missä haluaakin asua. Kun naali on saanut valmiiksi jälleen yhden uuden onkalon, punainen kettu kurkistaa onkalon suusta. Pelokas naali hätääntyy ja kurkistaa toiseen tunneliin, mutta sielläkin on kettu. Itse asiassa jokaisen uloskäynnin luona nököttävät saman tai eri ketun kasvot, eikä naali näe muita vaihtoehtoa kuin pelastautua ja lähteä pois. Kuten kirjallisuudenulkopuoliset laji- ja kohtalontoverinsa, naali menettää kotinsa.

Naali ei kuitenkaan tiedä, miksi kettu lähestyi häntä. Hän ei uskalla ottaa siitä selvää, missä piillee ihmisille suunnattu opetus. Mutta voi satu opettaa jotakin myös luonnosta ja luontokadosta. Kettu on naalia suurikokoisempi eläin ja kilpailee samasta ravinnosta ja elinalueesta. Naalien suojelemiseksi kettuja onkin tapettu. Kettu on kuitenkin liian simppeli selitys naalin vaarantumiselle, vaikuttaahan siihen aiemmin mainittu metsästystausta, ilmaston lämpeneminen, minkä seurauksena huonommin arktisissa oloissa selviytyvä kettu menestyy yhä paremmin naalien elinalueilla, sopuli- ja jyrsijäkantojen vaihtelut sekä se, ettei pohjoisessa enää ole suden tai ahman kaatamia poroja, joista olisi ravintoa naalillekin. 

Tarkoitti sadun kettu naalille sitten hyvää tai pahaa, naalin tunnelit on suljettu monesta suunnasta myös tosielämässä. Naali on Suomen nisäkkäistä uhanalaisin, ja kesällä 2022 syntyneitä kolmea naalinpoikasta uhkaa ensimmäinen talvi, jonka jälkeen selviytymismahdollisuudet paranevat. Samanaikaisesti turkistarhoilla naaleja asuu kuitenkin satojatuhansia. Siellä heidät tunnetaan sinikettuina, vaikka kyseessä on sama laji.

Toinen kiehtova satu kertoo sudesta, jolla ei ole sopivaa paikkaa, jossa asua:

Susi kävi nukkumaan aina samaan paikkaan.

Saman sammaloituneen kiviröykkiön keskelle.

Joka ilta se asetteli itsensä vaivalloisesti kivien sekaan,

nojasi kuononsa lohkareiden väliin ja koetti nukahtaa.

Kiviröykkiö satuttaa sutta, ja heinänkorret kutittavat. Pahin on kuitenkin kuu. Sen loimottaessa suden on ulvottava. Susi yrittää olla näkymättä, mutta hänen on pakko kuulua, hän ei voi estää sitä, vaikka onkin valmis uhraamaan hyvinvointinsa ikävän asuinpaikan vuoksi. Pitkään kärsittyään susi näkee toisen uhanalaisen olennon, harvoin näyttäytyvän hömötiaisen, joka ihmettelee, miksi suden on nukuttava niin epämukavasti. Tämä havahduttaa sudenkin. Ei hän tiedä, miksi hän asui juuri siinä. Sadun voi nähdä tematisoivan sitä, kuinka sudella ei ole paikkaa Suomessa. Jos hännänpään saa pysymään suojassa, jostakin muualta kolottaa. Aivan havaitsemattomaksi susi ei kuitenkaan taivu, jollakin tavalla susi huomataan. Loppujen lopuksi susi on aina susi, eläin, joko ulvoo kuuta ja saalistaa muita eläimiä ravinnokseen.

Yksi saduista kertoo kiehtovasti jälleen piisamista, tuosta Suomen vieraslajiasetuksen vuoksi ympärivuotisesti tappouhan alla elävästä myyrälajista, jonka näkyvyys uusissa lastenkirjoissa tuntuu merkitykselliseltä. Lainsuojaton piisami muuttaa sadussa metsälammelle ” – ja päätti jäädä”. 

Joka ilta, samaan aikaan, sen saattoi nähdä uivan veden poikki suuren kiven edestä ja katoavan rantakaislikon sekaan.” […] ”Siitä hetkestä tuli Piisamin hetki. Se oli uinut veden poikki samaan aikaan niin monta kertaa, että juuri silloin ei voinut enää tapahtua mitään muuta.” […] ”Koskaan Piisami ei ollut aikaisessa, eikä koskaan myöhässä. Aina kun lammen rannassa koitti Piisamin hetki, se ilmestyi ja ui jättäen jälkeensä veteen vanan. (Happonen, ei sivunumeroa.)

 Sadussa piisami on siis aivan oikeassa paikassa, aivan oikeaan aikaan, ei vieras, paha tai sopimaton. Anne Vaskon kuvitukset korostavat tätä: uimista kuvataan suorastaan meditatiivisesti kahden tekstittömän aukeaman verran. Muut metsäneläimet, jopa puiden lehdet, olivat tottuneet piisamiin ja saattoivat haluta seurata piisamin uimista häiritsemättä toimitusta. Piisami jättää jälkeensä vanan, joka aikanaan haipuu ja katoaa.

Kunnes erään kerran

enää

          koskaan

                   ei.

Happonen (ei sivunumeroa)

Sitä ei kerrota, mitä piisamille tapahtuu, mutta hän katoaa.

Mur ja metsän ilta ei tarjoa yksiselitteisiä tulkintoja tai ratkaisuja. Esimerkiksi kysymys vieraslajeista tai suden paikasta ei ratkea, mutta arvokasta on, että niitä käsitellään. Anne Vaskon kuvitusten vaihtelevat perspektiivit lisäävät metsäneläinten asemaan asettumisen eetosta kulloisessakin tilanteessa.

Vaikka luontokato on vaikea aihe – tai juuri siksi – se nostetaan lastenkirjallisuudessa käsittelyyn tyyliltään ja genreltään rikkailla tavoilla. Tätä tekstiä varten olen lukenut osaa kirjoista tietoisen ekokriittisesti ja muunlajisten eläinten näkökulmasta, mutta ne avautuvat myös muille tulkinnoille.

Marianna Lammi

Kirjoittaja on IBBY Finlandin hallituksen jäsen ja tutkii lastenkirjallisuutta kriittisen eläintutkimuksen lävitse.