Ibbyn lehti, nuortenkirjat

2.9.2023

Rauha S. Virtanen (1931–2019) on nuortenkirjallisuutemme luetuimpia klassikoita. Hänen kirjojaan luetaan sukupolvesta toiseen, ja silloinkin kun hän piti peräti 30 vuoden julkaisutauon, eivät lukijat hänen kirjojaan unohtaneet. Kirjojen myyntimäärä on huomattava: yli 200 000 kappaletta.

Virtanen on myös siinä mielessä poikkeuksellinen nuortenkirjailija, että hänen tuotannossaan vallitsee kaksi lähes vastakkaista linjaa: Seljan tytöt (1955) käynnisti romanttisen, klassiselta maistuvan tyttökirjasarjan, jonka yhtymäkohdat Montgomeryyn ja muihin vuosisataisiin vaikuttajiin on ilmeinen. Aikalaisarvostelijat huomasivat tosin korostaa, että Virtanen käsittelee rakkaita esikuviaan modernilla ja itsenäisellä tavalla. Seljan perheen elämänpiiristä voi erottaa kirjallisuudesta tuttuja piirteitä aina vehmaasta ympäristökuvauksesta ja tarkkaan roolitetusta henkilökuvauksesta alkaen. Vahvasta perinnetietoisuudesta huolimatta Selja-sarjassa on realistista ajankuvaa. Leppäkertunkujalla ei eletä idyllisessä umpiossa.

1960-luvun yhteiskunnallisuus, epäkohtiin tarttuminen, hiipii Virtasen tuotantoon Luumupuu kukkii -kirjassa (1965). Perhekuvaus on vielä perinteistä, mutta ankarasta ja epäreilusta opettajasta välittyy hyvin kriittinen kuva. Vielä 1960-luvulla näin paljas opettajan auktoriteetin kyseenalaistaminen ei ollut lasten- ja nuortenkirjallisuudessa tavallista. Virtanen pakotti myös ajattelemaan lapsen näkökulmasta, miten koetteleva ja karsinoiva kokemus oppikoulun pääsykoe saattoi olla. Luumupuussa muhii jo peruskoulun ideologista pohdiskelua, vaikka uusimuotoista koulua ei nimeltä mainitakaan. Ruusunen-tyttökirjassa (1968) tutkitaan ennakkoluuloja; epäsovinnainen rakkaus lukiolaistytön ja huomattavasti vanhemman kirjailijamiehen välillä ravistelee Niinan perhettä. Tyttö antautuu tunteilleen, eikä piittaa ympäristön tuomitsevuudesta. Ruusunen toi suomalaiseen nuortenkirjallisuuteen arkaluontoisen aiheen, eikä kirjassa suinkaan tyydytä helppoihin vastauksiin. Naapuriin muuttanut kirjailija on niin monimutkainen persoonallisuus, että lukija joutuu jatkuvasti tarkentamaan käsitystään hänestä. Onko mies herkkä taiteilijasielu vai laskelmoiva luikuri? 

Ruususessa keskustellaan ahkerasti kirjoista ja kirjoittamisesta. Niina tuskastuu omien tekstiensä pateettisuuteen: “Aina hän sortui tuollaiseen pateettiseen, vanhanaikaiseen”. Kirjoittamiseen kunnianhimoisesti suhtautuvan tytön kommenteista voi ehkä lukea Rauha S. Virtasen oman kirjallisuuskäsityksen aineksia. Romanttinen tyyli ei enää miellyttänyt Virtasta, vaan hän hapuili jotain uutta, vielä määrittelemätöntä. Hellyttävää itsekritiikkiä ja muistumia Virtasen omasta elämästä on siinäkin, että hänen Niinansa ihailee kirjailijoita ja kulkee haltioituneena kaupungilla heidän perässään. Myöhemmin Rauha S. Virtanen on kertonut, että vielä 1960-luvulla hänellä ei ollut minkäänlaisia kontakteja muihin kirjailijoihin. Vasta yhteiskunnallinen aalto vei hänet yhdistyselämään ja kollegoiden joukkoihin. Ruususessa kukkii myös toisenlainen näkökulma kirjailijan ammattiin: Niinan perheen tuttavapiirissä on niitäkin, jotka suhtautuvat kirjailijoihin vähättelevästi. 

Ruususessa Rauha S. Virtanen tavoittaa nuorekasta ristiriitaisuutta ja uhmakkuutta. Toisesta saman kustantamon, WSOY:n, klassikkokirjailijasta Helvi Juvosesta on todettu, että hänen tuotantoaan leimaa “tuskallinen ja hedelmällinen levottomuus”. Määritelmä pätee Rauha. S. Virtasenkin kirjoihin. Parhaissa nuortenkirjoissa on aina kiehtovaa levottomuutta. 

Joulukuusivarkaudessa (1970) yhteiskuntakriittisyys kiristää otettaan, ja uutta on ääneen lausuttu poliittisuus. Politiikka ei enää ollut murtamaton tabu nuortenkirjallisuudessa, siitä Virtanen piti huolen. Kirjan nuorilla on voimakkaita mielipiteitä, eikä niiden sanomista pelätä. Tarina ajoittuu jouluun, mutta tunnelmallisten perinteiden vastaisesti päällimmäiset teemat ovat repiviä ja raadollisia. Joulun odotusta himmentää mm. epäoikeudenmukaisesti käyttäytyvä kukkakauppias, joka pidättää Jarkon päiväpalkan. Vaivihkaa lukijakin joutuu reagoimaan työntekijöiden oikeuksiin. Erilaiset arvomaailmat ja erilaiset vanhemmat jäsentävät romaania.

Mielipiteiden muotoutumisesta ja niiden esittämisestä kertoo koululaisromaani Lintu pulpetissa (1972). Kirjailija seurasi kiinteästi 1970-luvun taitteessa lastensa koulukuulumisia ja pyrki kaikin mahdollisin tavoin haistelemaan koulun henkeä. Lintu pulpetissa -kirjaa Virtanen on kutsunut ensimmäiseksi dokumentaariseksi romaanikseen. “Tajuttuani millaisessa maailmassa elin, oli mahdotonta kirjoittaa entiseen tapaan”, hän totesi Teinilehdessä. Vielä vuonna 1990 Rauha S. Virtanen muisteli, miten toiveita herättävä oli se nuorten joukko, jonka hän oli oppinut tuntemaan: nuoret olivat ristiretkellä korjatakseen “kaikki oman maan ja maailman vääryydet”. Nuortenkirja tuntui 1970-luvun alussa juuri oikealta välineeltä kertoa kouludemokratiasta, peruskoulusta ja yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta. Kirja on kuin peili, Virtanen julisti. 

Raivokas pureutuminen koulumaailman välillä repiviinkin tapahtumiin oli niin poikkeuksellisen kuluttava kokemus, että sen jälkeen Virtasen kirjailijan työ ei palannut enää ennalleen. Hän oli 17 vuoden aikana kirjoittanut tyttökirjoja sekä kokonaisen suosikkisarjan, ja 1970-luvun alussa uudistanut suomalaista nuortenkirjallisuutta yhteiskunnalliseen ja poliittiseen suuntaan. Vaikka kirjoja ei ilmestynyt vuosikymmeniin, ei kirjailija kuitenkaan nuortenkirjallisuutta hylännyt eikä liioin käpertynyt vanhoihin muistoihinsa. Hän kirjoitti aktiivisesti nuortennäytelmiä ja -kuunnelmia. Lasten ja nuorten maailma ei käynyt kirjailijalle milloinkaan vieraaksi. Eri foorumeilla esiintyminen oli Virtaselle luontevaa.

Rauha S. Virtanen yllätti vuonna 2001: Seljan tytöistä kertova sarja sai jatkoa! Seljalta maailman ääreen -kirja ajoittuu syksyyn 1973, Chilen sotilasvallankaappauksen aikoihin. Osa sisaruksista miehineen ja ystävineen ovat keskellä dramaattisia tapahtumia Chilessä ja loput sisaruksista osallistuvat Suomessa sotilasjuntan vastaiseen kamppailuun. Maailman tapahtumat koskettavat Leppäkertunkujaa. Sarjan päättää romaani Seljan Lumi ja Tuli (2009), jossa solidaarisuustapahtumissa sinnikkäästi jatketaan sotilasjuntan vastustamista. Taas kerran kirjailija tuo suomalaiseen nuortenkirjallisuuteen jokseenkin uuden ilmiön: pakolaisen. 2000-luvun Seljat sijoittuvat lähihistoriaan, eivätkä enää kuvaa kirjoittamisajankohtaa varhaisempien kirjojen tapaan. 1970-luvun tapahtumat ovat nuorelle lukijalle vieraita, mutta samalla tärkeitä. Virtanen näyttää, miten nuorikin voi vaikuttaa, perehtyä asioihin ja olla aktiivinen. 2000-luvun lukija saa viimeisistä Selja-kirjoista myös syventävää tietoa pakolaisuuden historiasta. 

Kaksi viimeistä Selja-kirjaa herättävät myös haikailemaan: mitä jos Rauha S. Virtanen olisi vielä kirjoittanut nykypäiviin sijoittuvan poliittisen nuortenkirjan! Millainen se olisi mahtanut olla? Se on varmaa, että sellaisenkin hän olisi uskaltanut kirjoittaa, vaikka Suomessa yleensä vältelläänkin politiikasta puhumista nuortenkirjoissa. 

Seljan perheen pariin Virtanen palasi kirjaimellisesti lukijan toiveesta. Se ei ole sattumaa, sillä hän oli kiinteästi kosketuksissa lukijoidensa kanssa. Lukijoiden ja kirjailijan välille syntyi suoranaisia ystävyyssuhteita. Lukijakunnan huomioimista oli myös se, että kirjoissaan Virtanen jatkuvasti jakoi kirjavinkkejä. Olipa hänen teoksensa romanttisia tai yhteiskunnallisia, yhteistä niissä aina oli kirjallisuuden merkityksen korostaminen – kirjojen syvä elämyksellisyys. 

Teksti: Ismo Loivamaa

Rauha S. Virtanen – haastattelu ja keskustelu