Leena Härmä pienen ihmisen puolella
Kirjailija Leena Härmän (1914–2008) monet teokset muistetaan, vaikka kirjailijan nimi ei mieleen muistuisikaan. Viekää tuhkakin pesästä -komedia (1972) on esitetyimpiä suomalaisia näytelmiä, ja se kuuluu edelleen kesäteattereiden ohjelmistoon. Härmän näytelmistä tehdyt elokuvat ovat saatavilla DVD-tallenteina. Monipuolisen kirjailijan nuortenkirjatuotannosta tunnetaan parhaiten Tuittupää-kirjat. Villistä Virpi-tytöstä kertovat kirjat ilmestyivät 1940- ja 1950-luvulla, mutta yhteislaitoksena sarjan parhaimpia osia julkaistiin vielä 1980-luvulla. Sarjan painosmaärä ylitti 80 000 kappaleen rajan.
Aktiivisen työläisperheen lapsena tamperelaiselle Leena Härmälle oli luontevaa reagoida yhteiskunnallisiin ongelmiin. Jo esikoiskirjassa Pieni Tuittupää (1945) liikutaan köyhien, raskasta työtä tekevien ihmisten maailmaan. Virpin äidin elämä “oli ainaista työtä ja touhua”, mutta ei hän osaansa valita. Kirjailija korosti tuotannossaan ahkeruutta ja neuvokkuutta, joiden avulla saattoi parhaassa tapauksessa vaikka nousta sosiaalisessa hierarkiassa. Härmä halusi näyttää, että työväestölläkin on mahdollisuus edetä elämässään, ja senkin hän näytti, että tytöt pärjäävät siinä missä pojatkin. Härmän lasten- ja nuortenkirjoissa jälleenrakennetaan sotien repimää Suomea ja haaveillaan aineellisesta hyvästä. Hurrikaani-kirjassa (1955) Matti unelmoi omasta polkupyörästä, varhaisnuorten ehdottomasta statussymbolista, mutta samalla kirja paljastaa 1950-luvun tiukan kasvatusilmapiirin. “Jyrkkä komento alusta alkaen, niin pian ne äksyilyt jäävät”, tietää isä. Ja kun Matti todistaa urheutensa, muistuttaa se ikiaikaista miehistä initiaatiota: “Totisesti, sinä olet reipas poika. Oikein poikien poika.” Härmän tuotannossa kasvatetaan kovalla kädellä, mutta muistutetaan samalla rakkaudesta ja lempeydestä. Tuittupää ja salaperäinen Samu -kirjassa (1947) puhutaan konkreettisimmin rakkaudettomuudesta ja kovasta elämästä. Härmän lasten- ja nuortenkirjoissa eletään kahden kasvatusideologian rajapinnassa: lapset kasvatetaan kovalla kädellä, mutta kirjailijan ääni tuntuu jo hapuilevan jotain uutta, pehmeämpää tapaa suhtautua lapsiin.
Pienen ihmisen asialla Härmä on myös näytelmissään. Hän aloitti menestysnäytelmiensä sarjan lastennäytelmällä Sissipäällikkö (1956), jossa käsittelee sarjakuvalehtien vaikutusta nuorten ajatusmaailmassa. Eriytynyt nuorisokulttuuri vaikutti jo Suomessakin, ja kasvattajia huolestutti viihteen roolimallit. Aamulehden legendaarinen teatteritoimittaja Olavi Veistäjä kiitteli Tampereen Työväen Teatterissa nähtyä ensi-iltaa poikkeuksellisen hyvin tehdyksi ja teeskentelemättömäksi nuorisonäytelmäksi. Teatterinjohtaja Eino Salmelainen seurasi kiinnostuneena Leena Härmän menestystä nuorisonäytelmien tekijänä; Salmelaiselle lasten- ja nuortennäytelmät eivät olleet vähäpätöisiä välttämättömyyksiä eivätkä liioin pelkkiä suloisia joulusatuja. Hän uudisti teatterinsa lastennäytelmien perinnettä jo 1940-luvulla. Salmelainen nappasi Leena Härmän lähipiiriinsä, tilasi komediallisen perhenäytelmän ja ohjasi sen vuonna 1958. Virtaset ja Lahtiset oli ajankohtainen näytelmä nuorisojengeistä, lättähatuista ja villamyssymisseistä. Esikuvat kirjailija löysi Tampereen Hämeenkadulta. Nuorten vanhempienkin kuvauksessa on hellää huvittuneisuutta: erityisen koomisena näytetään teennäisyys ja sosiaalinen pyrkyryys.
Vanhempien kunnianhimo ei aina ole ongelmatonta, siitä kertoo Pispalaan sijoittuva näytelmä Mäkisen kenkä ja tossu (1963). Pispalan suutarimestarilla on suuria suunnitelmia lastensa varalle, mutta lapset haluavatkin suunnitella itsenäisesti elämäänsä. Muutamaa vuotta varhemmin nähdyssä Pinsiön parooni -näytelmässä (1961) ideaa uudesta ja paremmasta elämästä puuhailee vieraisille saapuva eno, joka kannustaa ahtaissa oloissa asuvaa sukulaisperhettään omakotitalon rakentajaksi. Ihannetodellisuudeksi jo luonnehtii teatteritutkija Pentti Paavolainen perheen elämän aurinkoista lutviintumista. Pärjäämisen ideologiassa hän näkee aavistuksen epäluuloa sosiaaliturvaa kohtaan.
Leena Härmän näytelmiin on aina suhtauduttu kahtalaisesti: yleisö on rakastanut melkein kaikkia hänen näytelmiään ja niitä on esitetty kaikkialla Suomessa, mutta kriitikot ovat suhtautuneet niihin varauksellisemmin. Näytelmäkirjailijaliitto aluksi jopa torjui Härmän jäsenyyden moittimalla Virtasia ja Lahtisia epätaiteelliseksi teokseksi. Teatterikirjassaan Eino Salmelainen ihmetteli vielä 1972, mitä pahaa on köyhän kansan ja pikkuporvaristoon pyrkivien kuvaamisessa.
“Jokaisessa näytelmässään Leena Härmä yrittää ratkaista jotakin yhteiskunnallista ongelmaa, suurta tai pientä, alhaalla elävien kannalta suurta”
Eino Salmelainen
Härmän menestyksistä suurin on Viekää tuhkakin pesästä -komedia (1972). Pienituloisista, kaupungin ulkopuolella asuvista ihmisistä kertova näytelmä sisältää selvän viestin: on väärin, että kaavoittajat ja rakennusyhtiöiden grynderit pelaavat köyhät ihmiset kotitaloistaan pois. Tällainen idyllin hävittäminen tapahtui Tampereen Järvensivullakin, joka toimii näytelmän Kinttumäen esikuvana. Aamulehden haastattelussa kirjailija puhui ajankohtaisesta ongelmasta: “Nyt kun huomataan kuinka edullinen heidän omistamansa maa on, se otetaan heiltä väkisin.” Vaan ei oteta Janhuskalta, ovelalta kansannaiselta, joka onnistuu huiputtamaan rakennusliikkeeltä itselleen kunnon omaisuuden. Komedialliseksi kirjoitettu hahmo todistaa pienen ihmisen voiman. Viekää tuhkakin pesästä sopi mainiosti 1970-luvun teatterinäyttämöille: niihin aikoihin kirjoitettiin syrjäkylien ihmisistä, kotiseudun jättämisestä ja rahan vallasta. Näytelmän tunsivat omakseen myös kaikki ne, jotka vastustivat kotikaupunkiensa rakennusperinteen tuhoamista. Leena Härmän kotikaupungissakin hävitettiin 1970-luvulla arvokasta kaupunkimaisemaa.
Uransa loppuvaiheessa Härmä kirjoitti entistäkin henkilökohtaisemmin. Yhteiskunnallisuutta hän ei unohtanut, mutta koomisuus vaihtui koskettavuudeksi. Voi sinua Pietu -näytelmällä (1976) hän halusi vaikuttaa kehitysvammaisten olojen parantamiseen. Kirjailija tiesi, mistä puhui: hänen poikansa oli kehitysvammainen ja asui hoitolaitoksessa. Yleisö ei vierastanut näytelmäkirjallisuudessa harvoin esitettyä aihetta: näytelmä esitettiin Tampereen Teatterissa 92 kertaa, ja se otettiin neljän muun teatterin ohjelmistoon. Lämminhenkinen näytelmä johdatteli yleisön uudenlaisten kysymysten äärelle. Leena Härmän viimeiseksi näytelmäksi jäi vuonna 1978 ensi-iltansa saanut Rieväkylän rapsodia, jolla hän kunnioitti Tampereen 200-vuotisjuhlaa. Näytelmä juoksuttaa Järvensivun kaupunginosan historiaa puolen vuosisadan ajalta ja kertoo työläisperheen sosiaalisesta noususta. Tuttu aihe veti yleisöä kolme näytäntövuotta, se pullisti teatterin taloutta ja osoittautui Tampereen Teatterin suosituimmaksi esitykseksi sitten 1960-luvun West Side Storyn päivien.
Teksti: Ismo Loivamaa
Leena Härmä työskenteli VR:n kansliassa eläkkeelle jäämiseensä asti. Hän kirjoitti lastenkirjat ja näytelmät vapaa-ajallaan. Nimellä Marjatta Silvo hän kirjoitti Matti-pojalleen omistetun satukirjan Jukka ja linnunpoika. Matille ja hänen kehitysvammaisille ystävilleen Leena Härmä omisti näytelmänsä Voi sinua Pietu.