historia, näyttelyt, nuortenkirjat

2.9.2023

Asko Martinheimo (1934–2002) ja Uolevi Nojonen (1939–2021), pirkanmaalaiset lasten- ja nuortenkirjailijat, tunnetaan 1960-luvulla uransa käynnistäneinä realisteina. Yhteiskunnallisuus ja realismi ovat tosiaan tuntuvasti läsnä heidän tuotannoissaan, mutta asemansa vakiinnuttaneina he ryhtyivät pikkuhiljaa kokeilemaan monenlaisia kirjallisuuden alueita. Kirjailijakavereista varttui keski-ikäisinä ennakkoluulottomia uudistajia ja tuoreiden aiheiden metsästäjiä. 

Nojonen ja Martinheimo aloittelivat poikakirjojen tekijöinä. Vielä 1960-luvulla nuortenkirjallisuus jakaantui napakasti tyttö- ja poikakirjallisuudeksi, vaikka suuntaus karsinoimattomaan nuortenkirjallisuuteen olikin jo heräämässä. Asko Martinheimon Tulvaniityn päämaja (1965) kertoo merenrantaseudusta, jossa vauhkoontuva tulvavesi vie kaiken mennessään. Pretun ja hänen kahden kaverinsa toimissa – jalkapallon pelaamisessa, käpysodassa, kilpailevan poikajoukon päämajan hävittämisessä – on runsaasti entispäiväisen poikakirjallisuuden kujeita. Mielessä häivähtävät Kaarlo Merimaan ja Väinö Riikkilän kaltaiset klassiset kertojat. Vahvoista vaikutteista huolimatta Martinheimo onnistui ujuttamaan esikoisromaaniinsa persoonallisuutta ja jopa hienoista lajityypin parodiaa. Kertoja nimittäin esittelee ystäväporukkaan kuuluvan Keijon tällä tapaa: ”Kertomuksemme poikakolmion välttämätön kolmas kulma.”

Tulvaniityn päämajan realismia leimaa yksityiskohtien kuormittama hidas kerronta. Voi olla, että kirja on verkkaisuutensa takia vanhanaikainen, mutta ehkä kyse ei ole pelkästään siitä, että nykyisin halutaan ripeämpää tekstiä, vaan pikemminkin siitä, että lajimieltymykset ovat vuosikymmenten mennen jokseenkin täydellisesti muuttuneet. Vähäiseksi hiutuneessa realistisessa nuortenkirjallisuudessa ei suosita pikkutarkkaa kuvausta, mutta laajassa fantasiaromaanissa pikkupiirteinen kuvaustapa on jopa osa viehätystä. Se mikä fantasiassa hyväksytään, ei realistisessa kirjassa enää toimi. Sen tiesi kirkkaasti Martinheimo, joka ensimmäisessä fantasiaromaanissaan Tuhkanaama ja Taivaantakoja (1987) loi suvereenilla tavalla omalaatuisen kansan perinteineen ja tarinoineen kaikkineen. Teos oli kirjailijan uralla käännekohta ja yllätys, mutta ei se sentään tyhjyydestä syntynyt. Martinheimo epäilemättä nojasi fantasiaperinteeseen mutta yhtä hyvin myös omiin tekemisiinsä –  pohjalla kaiken aikaa valpas näkemys kasvamisesta, kehittymisestä ja kulttuurista.

Uolevi Nojonen osoittautui jo kahdella ensimmäisellä kirjallaan itsenäisten poikien kuvaajaksi. Pojat eivät suinkaan ole murtumattomia, mutta usein huumorin avulla he tulevat koetelleeksi auktoriteetteja ja omalla itsenäisellä tavalla punninneeksi sankaruuden ulottuvuuksia. Tällaisia nuorukaisia tavataan kirjoissa Sigmund Freudin kaamea flunssa (1968) sekä Askeetti ei saa komplekseja (1972). Sydäntä riipaisevin selviytymistarina taitaa olla Röönpöök (1979), jossa liikavilkas mutta hyväntahtoinen ja oppivainen adoptiopoika vähän kerrassaan saa kolean kasvattiäitinsä sydämen sulamaan. Kertomuksessa kasvattiäitiä kutsutaan milloin nimellä rouva, akka tai ”melkein äiti”. Hellin sydämin lukija voi lopussa ounastella, että jonkunlaisen äidin roolin kasvattirouva on sittenkin valmis omaksumaan. Röönpöök sijoittuu 1970-luvun lopulle, mutta kovin paljoa ajan kuvausta siihen ei sisälly, sillä pojan elämänpiiri on poikkeuksellisen ahdas. Tampereelle ja Särkänniemeen hän pääsee pujahtamaan yhden ainokaisen kerran, vaikka kaupungin tuntumassa asuukin. Melua pitelemättä Nojonen osoittaa, että hyvinvointi eikä liioin huvittelu kuulu kaikkien lasten etupiiriin. 

Molempien kirjailijoiden tuotannossa kerrotaan peittelemättä pienituloisista perheistä ja sosiaaliluokkien eroista, eikä suoranaisesta köyhyydestäkään vaieta. Polttaa, polttaa…(1968) laventaa ”kansan kuvausta” määrätietoisesti: Martinheimon kirjan tamperelainen päähenkilöpoika hakeutuu kesätöihin rakennukselle. Työyhteisön kuvaus ja vielä voimissaan oleva tehdaskaupunki synnyttävät hitusen työläisromaanin tuntua, mikä ei suinkaan ollut tavallista 1960-luvunkaan nuortenkirjallisuudessa. Melkein voi ihmetellä, miten pitkään juuri tamperelainen nuortenkirjallisuus säilyi porvarillisena ja yläluokkaisena! Polttaa, polttaa… saattaa muuten olla ensimmäinen nuortenkirja, jossa luetaan ja kehutaan kansandemokraattista Hämeen Yhteistyötä. Martinheimo huomautti 1970-luvun alussa, että silloin harvoin kun nuortenkirjailija hipaisee työväestöä sivuavia aiheita, ei hän tiedä mitään nuorten todellisuudesta. 

Yhteiskunnallisten teemojen luetteloon voi lisätä vammaisuuden, koulupolitiikan, sodan ja luonnonsuojelun. Näistä kaikista aiheista Martinheimo ja Nojonen kirjoittivat. Nojosen koskettava nuortenromaani Roope ja Raisa (1981) on yhtäaikaisesti kaunis ja kaunistelematon rakkauskertomus, ehdottoman epäsovinnainen. Nelivuotiaan Roopen kokemana eletään sodan viimeisiä aikoja jossain Länsi-Suomen tietämillä. Murroksen aiheuttaa evakkotyttö Raisa, joka ryhtyy määrätietoisin ja rakastavin ottein auttamaan onnettomuudessa vammautunutta Roopea. Ikäero tuntuu, mutta Roope ja Raisa jaksavat kiintymyksen voimalla uhmata monenlaisia ennakkoluuloja ja luutumia. Ajattomalta kuulostaa Roopen äidin avarasydäminen näkemys evakoiden auttamisesta: ”Ihmisiä ne on ja ihmisiä on oltava meidänkin, vaikka sota onkin.” Sota-ajan lapsuuden muistoihin Nojonen palasi vielä kirjassaan Yksinäisen suden maili (1994). Nojonen kuului siihen sukupolveen, joka oli jo1980-luvulla saavuttanut parhaan muisteluiän. Samoihin aikoihin sodasta kirjoittivat mm. Eva Illoinen, Maijaliisa Dieckmann, Lasse Raustela ja Vuokko Niskanen. Heidän kirjoissaan eletään kotirintamalla eikä keskitytä sotavuosina ilmestyneiden kirjojen tapaan jylhään sankaruuteen ja vihollisuuteen.

Martinheimo ja Nojonen olivat sitä ikäluokkaa, että he kirjoittivat mielellään koulusta ja koulu-uudistuksesta. Molemmat olivat ammatiltaan opettajia. 1970-luvulla koulu oli nuortenkirjallisuuden keskeisaiheita, mutta ehdottomasti riisuttuna edellisten vuosikymmenten koululaisromaanien veikistelevästä huumorista ja romanttisesta luokkahengestä. Nyt taisteltiin peruskoulun ja kouludemokratian puolesta. Kirjailijakaverukset osallistuivat vahvasti keskusteluun, mutta ilman poliittista väriä. Nojosen Askeetti-kirjassa suhtaudutaan huvittuneesti kouluneuvoston saavutuksiin: ”Joo, se mun pitikin tässä välissä sanoa, että meillä on koulussa oppilasneuvosto. Sen valtavien saavutusten sarjaan kuuluu toisen kerroksen naulakon vieressä oleva peili ja vaateharja.” Sen sijaan nuortenkirjassa Tinatähti ja Anselmin aarre (1974) Nojonen tunnustautuu peruskoulun kannattajaksi – ja ihan ilman ironiaa. Peruskoulun tarpeellisuuden huomaa siitäkin, että luokassa ramppaa kaikenlaisia oppilashuoltajia. Opettaja ei ole tehtävässään enää yksin, tuntuu kirjailija vakuuttavan. Kirjassa Hommat hanskassa, Johnny (1984) Nojonen palasi koulumaailmaan, ja tärkeältä tuntui nyt kirjoittaa ammattikoululaisesta, joista ei kovin taajaan ollut kerrottu.

Asko Martinheimon tuotannossa koulu näkyy harvemmin kuin Nojosen kirjoissa, mutta lähelle koulujen ja koululaisten arkea hän silti tuli monella tapaa. Hänen vuonna 1963 ilmestynyt esikoisteoksensa nimeltään Näytelmiä kouluille ja näytelmäkerhoille syntyi koulutyön arkisista tarpeista, ja niihin hän palasi kokeneena kirjailijana, kun toimitti teoksen Sanojen portille lyhyesti (1986) ja laati opaskirjan Parempi lause: uusia vir(i)kkeitä luovaan kirjoittamiseen (2000). Martinheimo ei niinkään ollut koulukuvaaja tai kouluteoreetikko, paremminkin hän oli käytännönläheinen materiaalimaakari, joka loi kirjallisuustunneille sytyttäviä novelleja ja sanataiteen tueksi oppaita. 

Martinheimon ja Nojosen kirjoista löytää varhaisia luonnonsuojelun ituja. Luonnonsuojelijoihin saattaa ohimennen törmätä kirjojen sivuilla, mutta keskittyneimmin aiheeseen syventyi Asko Martinheimo kirjassa Mustajärven oudot linnut (1993). Sokea päähenkilö Jesse pääsee Mustajärven saastuttajien jäljille nauhoittaessaan retkillään lintujen ääniä. 

Kirjailijakaveruksia voi kuvailla uudistajiksi. Nojonen toi suomalaiseen nuortenkirjallisuuteen sinnikkäät, filosofiset ja herkät pojat. Martinheimo aloitteli varovaisesti ja omaa ääntä kuulostellen, kirja kirjalta vankistuen. Uutta yleisöä hän tavoitti Tuhkanaama ja Taivaantakoja -fantasiakirjallaan, modernin kotimaisen fantasian merkkiteoksella. Kuvakirjakokoinen satukirja Sadunkertojan satulintu (1991) kiteyttää Martinheimon kypsyyskauden ajattelua ja kirjallisuuskäsityksiä. Se puhuu sadun merkityksestä ihmismielelle ja kokonaisille ihmisyhteisöille. Talouslaman syvimpänä aikana ilmestynyt satukirja muistutti kulttuurin arvosta. Vaikka sadun kuningas ja vouti kuinka kuristavat ja verottavat ihmisiä, satu elää. Sadunkertojan kuunteleminen auttaa jaksamaan ja tekemään työtä!

Kirjailijoita yhdistää kiintymys radioon. Näytelmällinen teksti oli molemmille mieluisaa kirjoitettavaa. Kuunnelmakirjailijana Martinheimo tunnustautuu hitaasti kehittyneeksi: ”Vasta neljännessä kuunnelmassa minusta tuntui, että nyt taisin jotain löytää.” Kokemusta hän kuvailee sanalla ’vaivattomuus’. Ja kun hän pääsi kunnolla alkuun, kävi usein niin, että ensin syntyi kuunnelma ja sen pohjalta tovia myöhemmin kirja. Tällaisella askelkuviolla hän menetteli mm. kirjoissa Saari taivaanrannassa (1979) ja Mestarilaukaus ja muita kertomuksia (1983). Martinheimo ja Nojonen kirjoittivat hauskan salanimen A.U.Pirkkala suojissa kaksi nuortendekkaria, ja silloinkin alkujuuret löytyivät kuunnelmatuotannosta. Martinheimon nuortenromaani Mustajärven oudot linnut on syntynyt televisiosarjan pohjalta.  Miehet kirjoittivat radiolle ja televisiolle, ja menestyivät niin mukavasti, että teoksia nähtiin ja kuultiin muissakin pohjoismaissa. Norjan televisio jopa tuotti oman versionsa Sigmund Freudin kaameasta flunssasta. 

Suomen radiossa Sigmund Freud kuultiin näyttelijä Martti Tschokkisen jatkoluentana. Antenni-lehden pakinoitsija Ritva-Liisa Sumu ylisti hanketta, ”niin taidokasta luentaa kuin Martti Tschokkisen maanantaiset viisitoistaminuuttiset Sigismund Freudin kaamean flunssan parissa en ole aikoihin kuullut. – – Kertakaikkiaan lyömätön tuo yhdistelmä Tschokkinen-Nojonen.”

Uolevi Nojosta ei paljoa tarvinnut houkutella näytelmien kimppuun, sen verran teatteri-ihminen hän oli. Tästä todistaa Tampereen Teatterissa syksyllä 1998 ensi-iltansa saanut laulunäytelmä Tiu tau tillintallin, jossa isoisät lauloivat ja jutustelivat lapsille. Liisa Roineen ohjaamaan ja ideoimaan kokonaisuuteen tekstiosuudet kirjoitti Nojonen. 

Tampere ja Pirkanmaa olivat kaveruksille tärkeitä paikkoja. Heidän kirjoissaan ollaan milloin Tampereen ytimessä, milloin vähän loitompana, kaupungin valoihin silloinkin kurkotellaan. Joissakin nuortenromaaneissa kuljetaan Tampereen keskustaa kortteli korttelilta, ja näistä  iltavaelluksista rakentuu dokumentaarinen kartta 1970-1980-luvun nuorison iltamenoista: Hämeenkatu, Hallituskatu, Satamakatu… ”Se on ainoa katu maailmassa. Minnekään muualle ei voi mennä.”, huokaistaan Hämeenkadusta Martinheimon Polttaa, polttaa… -romaanissa. Ja ihan yhtä kauniilta ja vaikuttavalta Tampere tuntuu Nojosen Röönpöök-kirjassa: ”Oli niin kaunista, valtavaa. Oli punatiilirakennuksia, koski, silta, patsaita, puistoja, kojuja, autoja, busseja, ihmisiä. Oli valtavaa.” 

Martinheimosta ja Nojosesta ei voi puhua ilman aktivismia. Vahvimmin se tuntuu heidän nuortenkirjallisuutta käsittelevissä teksteissä. Asko Martinheimo oli erityisen virkeä kirjallisuuskeskustelija 1970-luvun alussa, kun hän toimi Suomen nuorisokirjailijoiden yhdistyksen puheenjohtajana, Siinä ominaisuudessa hän kirjoitteli hyvän määrän kiertoartikkeleita ja puheenvuoroja sanomalehtiin. Sanavalmis ja iskevä ajattelija löydettiin myös haastateltavaksi. Martinheimon silloinen aktiivisuus vertaantuu luontevimmin ruotsalaisten kollegoiden toimeliaisuuteen. Ruotsissa lasten- ja nuortenkirjailijat osallistuivat hyvin näkyvästi oman alansa keskusteluihin, tutkimukseen ja tiedottamiseen. Martinheimo ei kaihdellut kriittisiäkään sanoja, kun hän puntaroi nuorisokirjailijoiden työtä Aamulehden haastattelussa. ”…minulle tuli mieleen, että nuorisokirjailijat ovat ehkä liian helpolla tyytyneet jonkinlaiseen matkimiseen ja kritiikittömään kaavan seuraamiseen. He eivät ole viitsineet vaivata päätään, vaan tyytyneet helppoihin malliratkaisuihin, jotka sitten toistuvat kirjasta toiseen vähän eri muodoissaan.”

Uolevi Nojonen oli uskollinen velmuilevalle huumorilleen, kun hän pääsi määrittelemään lasten- ja nuortenkirjallisuuden paikkaa 1970-luvun alun kirjallisuudessa: ”Viiden viimeisen vuoden aikana on suomalainen nuortenkirja soutanut saarelta mantereelle, kaivautunut luolista ulos, hypännyt esiin aarniometsästä kaaripyssy olalla ja sulkapäähine päässä ja eksynyt suurten kaupunkien aborttiklinikoille ja huumejengeihin. Se on kokenut kaiken ja ruvennut vanhenemaan.” 

Huumoria vai huutoa? Äänen kuulumisesta Nojonen oli huolissaan vielä 1980-luvun alussa Kodin Kuvalehden haastattelussa. Hän mietiskeli, miten viesti tavoittaisi nuoret tehokkaimmin.  ”Mielestäni nuortenkulttuuri on tällä hetkellä mitä suurimmassa määrin huuto. Tosin vain ääni kuuluu, ei asia. Joskus kuiskauskin kuuluisi huutoa paremmin.”

Teksti: Ismo Loivamaa

Artikkeli on julkaistu alunperin Kaverusten kirjakapina – Asko Martinheimo  ja Uolevi Nojonen nuortenkirjallisuuden uudistajina -näyttelyn katalogissa. IBBY Finlandin järjestämä näyttely on ollut esillä Tampereen Werstaan Komuutissa keväällä 2023.

Asko Martinheimo / Lasten- ja nuortenkirjat

Uolevi Nojonen / Nuortenkirjat