Kokemuksia venäjänkielisestä lukupiiristä
Kääntäjä Anastasia Basova ja minä, Anna Anisimova, johdimme Tikkurilan kirjastossa venäjänkielistä lukupiiriä lapsille ja teineille vuoden ajan. Tässä artikkelissa haluan jakaa kokemuksiani toiminnasta auttaakseni ehkä jotakuta aloittamaan oman kirjaprojektin. Jutussa kerrotaan lukupiirin aloittamisesta, keskusteluista lasten kanssa, luetuista kirjoista ja tulevista suunnitelmista.
Kuinka kaikki alkoi?
Anastasia kertoi minulle kaksi vuotta sitten johtavansa verkkolukupiiriä ja että hän haluaisi jatkaa sitä. Keskustelimme asiasta, mutta asiat eivät edenneet sen pidemmälle. Aloin sitten käydä itse aikuisten venäjänkielisessä verkkoklubissa ja tunsin sen olevan hyvä tuki äidinkielelleni ja ammatilleni lastenkirjailijana. Siellä oli mahdollista kuunnella keskusteluja teksteistä ja puhua niistä itse. Sen jälkeen sain Cultura-säätiön apurahan, jonka puitteissa minulla oli kokouksia lasten kanssa venäjän kielen tunneilla koulussa. Keskustelimme yhdellä kertaa kirjastani ystävyydestä ja vastuusta, ja koin todella mielenkiintoiseksi puhua tarinasta lasten kanssa koko puolentoista tunnin ajan. Minulle on kirjailijana tärkeää puhua jatkuvasti lasten kanssa. Kun kiinnostus ja tarve kohtaavat, toiminta alkaa. Palasimme Anastasian kanssa tähän ja keväällä 2023 päätimme yrittää.
Miten valitsimme kirjaston?
Tikkurilan kirjaston valinta ei ollut sattumaa. Olin ollut kokouksissa kirjastossa venäjänkielisen kirjaston kulttuurimaratonissa ja pidin paikasta, koska siellä oli pieniä mutta mukavia huoneita. Vantaan kirjastoissa työskentelee myös venäjänkielinen työntekijä, joka auttoi varaamaan huoneen ja ajan helposti ja nopeasti. Tikkurilan kirjastolle on myös hyvät julkiset yhteydet ja pysäköintipaikkoja autoille.
Me varasimme Robohuoneen, joka oli todella hyvä. Se ei ollut iso huone, mutta siellä oli pöytiä ja tuoleja ja myös mahdollisuus istua matolla tyynyillä. Lapset pitivät erityisesti näistä tyynyistä ja he rakensivat niistä tuoleja tai torneja, ja joskus joku saattoi pudota tyynyltään matolle. Luulen, että tämä auttoi heitä istumaan yhdessä paikassa puolitoista tuntia. Tyynyt olivat parempia verrattuna tavallisiin tuoleihin.
Milloin kokouksia pidettiin?
Me aloitimme huhtikuussa 2023, jäimme sitten kesälomalle ja jatkoimme jälleen syyskuusta toukokuuhun. Kokouksia pidettiin lauantaisin, kun lapset olivat vapaalla koulusta. Kokouksia oli yleensä kolme kertaa kuukaudessa ja vedimme ne yleensä yhdessä. Yhdelle tapaamiselle minä valmistelin tarinan ja toiselle Anastasia. Mielestäni oli kätevää, että meitä johtajia oli kaksi, koska elämä voi keksiä muutoksia. Toinen voi osallistua silloin kun toinen ei voi, ja lukupiiri toimii. Se on tärkeää, koska piiri täytyy pitää säännöllisesti.
Miten kokoukset järjestettiin?
Päätimme alusta asti, että emme pyydä lapsia lukemaan tekstejä etukäteen. Suomessa asuvilla venäjänkielisillä lapsilla on vaihtelevan tasoiset venäjän kielen lukutaidot, emmekä tienneet keitä lapsia meille tulee tai tulevatko he ollenkaan, ja siksi päätimme poistaa erilaisia esteitä. Mielestäni se toimi, koska se, ettei lapsen tarvitse valmistautua tapaamiseen, vähentää hänen ujouttaan ja ahdistustaan ja saa lapsen tulemaan tapaamiseen todennäköisemmin.
Oppituntien rakenne kehittyi itsestään. Tapaamisen alussa luimme lyhyen tarinan tai lyhyen pätkän kirjasta, jonka jälkeen lapset esittivät kysymyksiä, joita olimme valmistelleet etukäteen. He lukivat ne itse ääneen ja sitten me kaikki puhuimme yhdessä tekstistä ja elämästä. Ilman kirjoittamista voi tukea kolmea taitoa: kuuntelemista, lukemista ja puhumista. Emme odottaneet lapsilta pakollisia mielipiteitä tai vastauksia. Me sanoimme aina, että kaikki voivat sanoa mitä itse ajattelevat tai olla sanomatta mitään.
Kysymysten kanssa tapahtui mielenkiintoinen asia. Kysymysten valinnasta tuli lapsille kuin tärkeä rituaali, joka on tarpeen joillekin lapsille. Lapset valitsivat kysymyksiä satunnaisesti ja he odottivat, kunnes he saivat valita kysymyksen ja lukea sen. Yksi säännöistä oli, että lukija vastaa ensin. Ja koska kysymykset luettiin satunnaisesti, emme kukaan koskaan tienneet miten keskustelu etenee. Joskus keskustelun aikana minä itse muistin jotain, jonka olin jo aikaa sitten unohtanut — yksinkertaisesti siksi, että se tuli keskustelussa esille.
Alussa puhuimme myös kirjailijasta tai tarinan kontekstista. Ja oli aina mukavaa, kun tarina antoi mahdollisuuden käyttää lisämateriaalia. Esimerkiksi kun me keskustelimme Ulf Starkin kirjasta Kan du vissla Johanna? (1992, venäjännös 2003) kuuntelimme laulun sekä ruotsiksi että suomeksi.
Ketkä kävivät kokouksissa?
Mainoksessa kirjoitimme odottavamme 10-14-vuotiaita lapsia, mutta meille alkoi tulla myös nuorempia lapsia esimerkiksi veljen tai siskon kanssa tai ihan yksin. Siksi ryhmässämme oli 8-13-vuotiaita lapsia. Poikia oli melkein aina enemmän kuin tyttöjä, mutta tämä ei vaikuttanut tekstiemme valintaan. Melkein aina vanhemmista jäi myös 1-3 mukaan. Ehkä tämä oli joskus miinus — esimerkiksi jos lapsi olisi voinut sanoa jotain mitä ei halua vanhempansa kuulevan. En tiedä kävikö näin. Uskon, että hyötyä oli yleisesti enemmän koska lapset ja aikuiset saivat yhteisen keskustelukokemuksen ja voivat jatkaa keskustelua tapaamisen jälkeen. Myös toiset aikuiset voivat jakaa omia elämänkokemuksiaan ja on hyvä, että lapset voivat kuulla monia näkökulmia.
Myös lapsilla oli erilaisia kokemuksia. Joku oli syntynyt Suomessa, joku oli muuttanut jo kauan sitten ja joku edellisenä vuonna (ei vain Venäjältä). Ehkä kyse oli sattumasta, mutta usein piiriin jäivät lapset, joiden venäjän kieli oli vahvempi kuin suomi.
Mitä me luimme?
Kirjat tarjoavat lukijalle hyvän tilaisuuden puhua itsestään, ja samalla kertoa joitain asioita. Lapset alkoivat yleensä puhumaan sankarista ja jatkoivat sanoilla: «Mutta meidän koulussa… » tai «Kun minä olin…». Huhti-toukokuussa 2023 me keskustelimme moderneista tarinoista, koska ne ovat tuttuja lapsille. Mutta sitten koimme, että oli mielenkiintoisempaa keskustella monenlaisista teksteistä: sekä vanhoista teksteistä, kuten Anton Chekhovin novelli Mal’chiki (1887) tai Ray Bradburyn All Summer in a Day (1954, venäjännös 1982), että nykypäivän teksteistä. Kaikki tarinat auttavat oppimaan uusia sanoja, saamaan tietoa muista maista ja ajoista sekä myös keskustelemaan esimerkiksi siitä, kuinka koulu on muuttunut, kuinka ihmiset elivät, mikä tänään tuntuu oudolta entisajassa ja muusta.
Syyskuusta toukokuuhun me keskustelimme 25 tekstistä. Niistä 12 oli kirjoitettu venäjäksi ja 13 oli käännetty eri kielistä (ruotsi, englanti, heprea, ranska, norja ja suomi). Aiheet olivat myös hyvin erilaisia. Ne kertoivat esimerkiksi yksinäisyydestä ja ystävien löytämisestä, kuten Anya Desnitskajan kuvakirjassa kuvakirjassa Na krayu sveta (2023), mahdottomista unelmista, kuten Timo Parvelan tarina Maukasta ja Väykästä (2009, venäjännös 2021), siitä minne valheet johtavat, kuten Edgar Keretin tarinassa (2010, venäjännös 2019) sekä siitä mitä fasismi on, kuten Frank Pavloffin kuvakirjassa Matin brun (1998, venäjännös 2011). Me yritimme lukea novelleja, satuja ja runoja. Luulen, että on tärkeä osoittaa lapsille, että sanat voivat kuvata maailmaa eri tavoin. Ja myös minä ymmärsin kuinka tärkeitä myös hauskat tekstit ovat, koska joskus lasten tarvitsee saada vain rentoutua ja nauraa. He tarvitsevat yksinkertaisen tarinan puhuakseen itsestään.
Me yritimme ottaa mukaan myös kirjaston kirjoja, sillä Helmetissä on todella hyvä venäjänkielinen valikoima. Näin lapset voisivat lukea kirjoja myös kotona. Tiedän, että joskus vanhemmat oikein lainasivat kirjoja kirjastosta.
Mitä seuraavaksi on suunnitteilla?
Meidän piirimme on ilmainen ja haluaisimme vähän laajentaa sitä. Voisimme esimerkiksi järjestää avoimia tapaamisia eri suomalaisten venäjää puhuvien kirjailijoiden ja taiteilijoiden kanssa esitellen heitä lapsille ja heidän vanhemmilleen. Voisimme myös muuttaa vähän kokouksen muotoa. Keskustelumme piireissä oli hyvää, mutta olisi kiva, että lapset keskustelisivat tekstistä myös toistensa kanssa ilman johtajaa. Meillä on useita ideoita. Katsotaan syksyllä!
Teksti: Anna Anisimova