Ibbyn lehti, lukeminen

13.1.2023

Teksti: Irene Bonsdorff

Yksi suurimmista nykyajan haasteista liittyy siihen, miten saamme varmistettua monipuolisen ja toimivan lukutaidon kaikille lapsille ja nuorille. Tätä tavoitetta Äidinkielen opettajain liitto on ajanut jo vuosikymmeniä, mutta uupumattomasta työstä huolimatta lukutaidon merkitystä yhteiskunnassa ei tunnuta laajasti ymmärrettävän. Jos lukutaidosta puhuttaisiin talouden kielellä, menisikö viesti paremmin perille?

Lukutaito on meidän kaikkien yhteinen asia. Ihminen on saatava kirjojen imuun varhain. Tätä asennekasvatusta on tuettava koordinoidusti. Siihen on satsattava taloudellisesti neuvoloissa, päiväkodeissa ja kouluissa. Tarvittaisiin myös aivan erityistä taikasauvaa, jota heilauttamalla nykyinen länsimainen elämäntapamme rauhoittuisi.

Lukeminen tulisi pitää koko ajan esillä perheissä, päiväkodeissa ja kouluissa. Arki on kuitenkin kiireistä, aika on jaettava monien asioiden kesken. Aina ei vanhempi jaksa lukea iltasatua tai lähteä kirjastoon. Päiväkodissa on aloitettava ryhmässä toimimisen taidoista ja ehdittävä hoitaa ympäristö- ja musiikkikasvatuskin. Koulussa on laaja kirjo tavoitteita ja aika jakautuu eri oppiaineiden ja opettajien kesken. Tässä pirstaloituneessa arjessa jonkun aikuisen pitäisi ehtiä osoittaa lapselle kirja, joka vastaa juuri hänen ikätasoaan ja tukee hänen kehitystään.

Lukemiseen liittyvä huolipuhe on ehdottomasti aiheellinen, mutta alkaa helposti toteuttaa itseään. Opettajan on vaikea säilyttää oma innostuksensa ja siirtää se oppilaisiin, jos asenne lukemista kohtaan luokassa on negatiivinen ja kirjan lukeminen monelle oppilaalle opettajankin mielestä mahdoton urakka. Opettajana huomaan tarjoavani lukiolaisille kirjoja niiden pituuden mukaan, mikä tietenkin kaventaa valikoimaa. Jos parikymmentä vuotta sitten yhden kuuden viikon jakson aikana käsittelimme kahta eri kokonaisteosta, jää monelta nykyään ainoakin kirja kesken. Lukeminen on hidasta, eikä aika tai keskittymiskyky riitä. Tuntuu surulliselta, kun lukemisen flow-kokemus jää monelle kokonaan vieraaksi!

Kun seuraan uutisia länsinaapurista, huomaan miettiväni erityisesti sitä, miten maahanmuuttajataustaisten perheiden lapsille ja nuorille saisi taattua kattavan lukutaidon, jonka avulla he kokisivat itsensä yhteiskunnan jäseniksi. Jos tässä onnistuttaisiin, olisi kaikilla lapsilla tasavertainen mahdollisuus päästä sukeltamaan myös kirjallisuuden tarjoamiin maailmoihin.

Medialla on tärkeä rooli lamauttavan huolipuheen torjumisessa. Jos lasten- ja nuortenkirjallisuus sekä lukeminen ovat esillä julkisuudessa ainoastaan huolipuheen yhteydessä eivätkä saa palstatilaa, jää kokonaan huomaamatta suomalaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden huikea laatu, joka muualla maailmalla on noteerattu. Lasten- ja nuortenkirjallisuus ansaitsee palstatilaa.

Kirjallisuus tarvitsee myös valtiovallan tukea. Erityisen suuri valta on kulloisellakin hallituksella, joka budjetillaan osoittaa, mikä on arvokasta ja tärkeää. Heilauttaisin taikasauvaa poliitikkojen suuntaan, jotta he ymmärtäisivät, että lasten ja nuorten perustaitoihin ja hyvinvointiin perustuu koko maan menestys ja demokratian toimintakyky.

Miten siis pitäisi konkreettisesti toimia? Lukuhankkeiden tukeminen ei ole ylimääräistä puuhastelua vaan tärkeä poliittinen valinta. Monet Kansallisen lukutaitostrategian tavoitteita toteuttavan Lukuliikkeen projektit ovat onnistuneet tuomaan kirjallisuuden paremmin näkyviin. Onkin välttämätöntä, että Lukuliikkeen rahoitus on pysyvää hallitusohjelmasta ja talouden suhdanteesta riippumatta. Erityisen onnistunut projekti on ollut neuvoloissa kaikille perheille annettava Lukulahja. Siihen kuuluvat satu- ja lorukirja ovat selvityksen mukaan lisänneet merkittävästi lapselle lukemista erityisesti perheissä, joissa lukeminen on aikaisemmin ollut vähäistä tai olematonta.

Kirjallisuuden levittämisessä pitää ottaa kaikki nykyteknologian mahdollistamat keinot käyttöön. Ääni- ja e-kirjoja kustantavien pitää huomioida lapset ja nuoret markkinoinnissaan. Lukiolaisten keskuudessa äänikirjojen kuunteleminen on käsittääkseni melko yleinen vapaa-ajan harrastus, jopa trendikästä. Nuoret myös vaihtavat lukuvinkkejä somessa, ja elokuvat ja sarjat houkuttelevat lukemaan kaunokirjallisia alkuperäisteoksia.

Kirjojen kuuntelemiseen pitää antaa mahdollisuus koulussa muillekin kuin lukiongelmaisille. E-kirjat ovat tärkeä lisä myös silloin, kun paperikirjaa ei ole kirjastossa saatavilla. Toisaalta – ainakin oman kokemukseni mukaan – oppilaista on mukava lukea perinteistä kirjaa, koska se tarjoaa tauon ainaisesta ruudun tuijottamisesta.

Selkoteosten valikoimaa on syytä edelleen laajentaa ja tuoda paremmin esille niin kirjastoissa kuin kouluissa. Oman kouluni yläasteella on hankittu selkoversioita alkuperäisen kirjan rinnalle, jotta jokainen oppilas voisi saada onnistumisen elämyksen kokonaisen kirjan lukemisesta – eivätkä nämä oppilaat suinkaan aina ole taustaltaan monikielisiä.

Taidamme olla siinä pisteessä, etteivät kaikki opettajaopiskelijatkaan ole harrastaneet lukemista muutoin kuin koulun pakottamina. Opettajankoulutuksella on tuhannen taalan paikka kouluttaa heistä innostuneita lukutaidon ja kirjallisuuden puolestapuhujia! Äidinkielen opettajain liitto on esittänyt yhtenä koulutuspoliittisena tavoitteenaan, että kaikkien luokanopettajaksi valmistuvien olisi suoritettava syventävät opinnot äidinkielessä. Edelleen ÄOL ehdottaa, että aineenopettajat alkaisivat opettaa äidinkieltä jo 5. luokalta alkaen, kuten nykyään monissa yhtenäiskouluissa tehdäänkin. Luokanopettajilla on laajasti näkemystä ja ammattitaitoa muiden oppiaineiden opettamisesta sekä kehityspsykologista tietämystä, joille olisi käyttöä laaja-alaisessa kirjallisuuden käsittelyssä ja tekstien tuottamisessa. Peruskoulun äidinkielen opetuksesta 80 % sijoittuu alakouluun, joten siellä annettu asennekasvatus ja opetus on avainasemassa.

Harvassa koulussa on oma kirjasto, puhumattakaan, että koululla olisi oma kirjastonhoitaja. Pahimmassa tapauksessa koulun kirjat on jouduttu tuhoamaan sisäilmaongelmien vuoksi ja uuden koulun valmistuttua rahaa ei ole riittänyt uusien hankkimiseen. Aikaisemmin aktiivisesti toiminut Koulukirjastoyhdistyskin on lakkautettu.

Lukion uusi opetussuunnitelma ja siirtyminen toisen asteen koulutuksen maksuttomuuteen on johtanut siihen, että koulut budjetoivat rahaa valtaosin sähköisiin oppimateriaaleihin. Sote-uudistuskaan ei helpota kuntien tiukkaa taloustilannetta. Pahoin pelkään koulukirjastojen määrärahojen jäävän näissä uudistuksissa toiseksi.

Suomessa on hieno kirjastolaitos, jolla on tärkeä rooli lukemistyössä. Kirjastojen ja koulujen yhteistyötä on kehitettävä edelleen. Oman koulukirjaston puuttuminen ei ole kielen ja kirjallisuuden opetukselle ongelma, jos yhteistyö kunnallisen kirjaston kanssa toimii. Äidinkielen opettajain liitto voisikin lähitulevaisuudessa kartoittaa kirjastoyhteistyötä ja koulukirjastojen tilannetta tarkemmin.

Olen kokenut omassa työssäni, että nuoret ymmärtävät lukutaidon merkityksen ja arvostavat kirjallisuutta, mutteivät pysty ottamaan niitä oman elämänsä sisällöiksi. Olisin valmis suitsimaan somea monikansallisin rajoituksin, kieltämään älypuhelimet alakoululaisilta ja monet somesovellukset varttuneemmiltakin koululaisilta. Aikuisten on turha hokea lukemisen olevan kivaa, jos he itse käyttävät vapaa-aikansa Netflixiin.

Vaikka lukemisen kriisi on olemassa ja sen vaikutukset konkretisoituvat syrjäytyneiden nuorten ongelmissa ja akateemisiin opintoihin suuntaavien nuorten opiskelu- ja ajattelutaidoissa, mielestäni voimme kuitenkin luottaa siihen, että kirjallisuus tuottaa iloa ja elämyksiä yhä uusille lukijasukupolville. Uumoilisinkin, kaikesta huolimatta, jonkinlaista kirjallisuusharrastuksen renessanssia.

Äidinkielen opettajain liiton puheenjohtaja Irene Bonsdorffin puheenvuoro lasten- ja nuortenkirjallisuuden ja lukutaidon tulevaisuudesta.

Artikkeli on julkaistu IBBY Finlandin Virikkeitä-lehden painetussa numerossa 3/2022.