Kiljupunkkarityttö repeilee
Teksti: Ismo Loivamaa
Lahden kaupunginteatteri: Kiljupunkkarityttö
Lapsuus perseestä ja paskoja valintoja! Reipas ajatus toistuu Lauri Vennosen kirjoittamassa ja ohjaamassa Lahden kaupunginteatterin näytelmässä Kiljupunkkarityttö.
Näytelmässä pujotellaan nykyhetken ja 1990-luvun väliä. Viittäkymppiä hipova musiikkiterapeutti Minna repeilee vaikeitten asiakkaittensa edessä ja takaumissa hän on puristuksissa lapsuuskodissaan. musiikkiterapeutin koulutuksesta ei hänellä ole apua oman elämänsä solmuissa. Työnohjauksen hän imee pullon suusta.
Näytelmä ei suinkaan uskottele katsojille, että lapsuuden kokemukset ja kotitausta vääjäämättömästi määrittelevät vastaisen elämän. Silta lapsuudesta aikuisuuteen ei ole niin yksinkertainen juttu. Näytelmä ei väitä mitään, mutta siinä on samalla sen heikkous. Aikatasojen vaihtelu synnyttää katkonaista kuvaa, vähän irrallisia kohtauksia.
Katkonaisuudesta huolimatta näytelmässä risteilee hyviä ajatuksia, näytelmäkirjailija tiivistää teemansa käsiohjelmaan painetun puheenvuoronsa otsikossa: Auttamisesta, tukemisesta, yhdessä kulkemisesta.
Kiljupunkkarityttö on siinä mielessä lahtelainen paikallisnäytelmä, että siinä palataan 1990-luvun Kasisaliin, jossa lahtelaiset nuoret saivat paukuttaa voimiensa takaa punkkia. Aika monta kappaletta punk-kappaletta näytelmässäkin saadaan livenä kuulla. Tosin punkin filosofiaa tuntemattomalle ei ehkä avaudu musiikin kapinallisuus eikä liioin yhteiskunnallisuus. Jokunen näytelmän heitto ”valtiovarainministeriinkin” jää ohueksi. Polittista särmää olisi saanut olla hiukan enemmän.
Näyttelijäjoukko on vahva ja innostunut. Parhaiten tietysti pääsee voimansa ja taitonsa näyttämään Laura Huhtamaa Minnan roolissa.
Näytelmä ei ehkä ole täysosuma, mutta auttamisen korostamisessa ja nuorten ihmisten kuvauksessa se on kunnianhimoinen. Onnellista, että Lahdessa uskalletaan esittää kotimaisia kantaesityksiä – vieläpä lasten ja nuorten elämästä.