Kehorauhaa ja iloa ja ylpeyttä erilaisista kehoista – Kauniita kuvakirjoja vuodelta 2024
Mursu, joka tahtoi joogata (Kumma 2024) edustaa toisenlaista, virkistävää ja erilaista otetta hyvin suoraan opettavaisten tunnetaitokirjojen lisääntyessä kaiken aikaa. Lotta Lahden kirjoittama ja Johanna Lehtomaan kuvittama kuvakirja on lempeä niin tekstiltään kuin myös värimaailmaltaan. Tarinan alussa esittäytyy Mursu, jolla on hyvä mieli. Mursu aikoo tehdä jotain mukavaa, ja kysymysmuotoinen teksti kutsuu lukijankin pohtimaan, mitähän Mursi aikoo tehdä. Mursu ei aio laulaa, leikkiä tai leipoa, vaan hän tahtoo joogata.
Tarina rakentuu Mursun erilaisten joogaan liittyvien asentojen ja esimerkiksi oikeanlaisen hengityksen esittelyyn, mutta kannustava ote jokaisen omaan tapaan liikkua ja olla kehossaan tuo tarinaan hauskuutta ja kepeyttä. Mursu ottaa erilaisia lapsijoogassa käytettyjä asentoja, kuten puu, kissa ja hevonen. Asentoihin ohjeistetaan, mutta samalla lempeys ja huumori vievät ohjeistuksesta pois suorittamisen tai liiallisen yrittämisen pakon. Koska Mursu ei oikeastaan pysty ottamaan mitään asennoista aivan ohjeiden mukaan, välittyy ilo ja hyväksyntä erilaisia kehoja ja tapoja liikkua kohtaan.
”Mursu laskeutuu konttausasentoon. Hän yrittää nähdä, kasvaako hänen takapuolestaan häntä. Aivan kuin kissalla.
Se on vähän vaikeaa, kun sattuu olemaan mursu. Mutta Mursu tekee sen omalla tavallaan.”
(Lahti & Lehtomaa, 2024, 20)
Johanna Lehtomaan kuvitus on sopivan pelkistettyä ja muotokieleltään pehmeää. Lehtomaan aiempaan tuotantoon kuuluvat yhdessä Annika Hämysen kanssa kuvakirjat Apua, sukissani on lohikäärmeitä! Satuja aistiherkkyyksistä(Kumma 2022) ja Apua, tivoli on täynnä vilinäisiä! Tarinoita aistiherkkyyksistä ja jännittämisestä (Kumma 2024), joiden tarkoitus on tarjota vertaistukea aistiherkälle lapselle ja tämän vanhemmille. Mursu, joka tahtoi joogata on kuvitukseltaan täydellinen pari tarinaan. Lehtomaan käyttämissä murretuissa sävyissä on seesteisyyttä, joka tekee kokonaisuudesta yhtä aikaa iloisen ja hauskan, mutta myös lempeän ja rauhallisen. Lahden tekstin kanssa kuvitus tuo tarinaan rauhallisuutta, jolloin joogan peruslähtökohdat, kuten rauhoittuminen niin omassa kehossa kuin mielessä, tulevat aidosti osaksi tarinaa.
Kehorauhaa ja iloa ja ylpeyttä erilaisista kehoista ilmentää useampikin vuonna 2024 julkaistu kuvakirja. Kuten edellä esitelty Mursu, joka tahtoi joogata (Lahti & Lehtomaa 2024) myös Laura Ertimon ja Sanna Pelliccionin Mitä on olla minä (S&S 2024) näyttää lempeästi erilaiset kehot, niiden erilaisen toimivuuden, mutta erityisesti myös ikääntyvän kehon kauneuden.
Mitä on olla minä -kuvakirja kertoo viisivuotiaan Ruskan ja mummin uimahalliretkestä. Mummi kutsuu Ruskaa vesipedoksi ja onkin selvää, ettei uimahalli ole vieras paikka Ruskalle. Mummin kanssa uimahallissa käydään joka viikko, ja mummi jaksaa vastailla Ruskan kysymyksiin, vaikkei aina tietäsikään vastausta. Mummin ja Ruskan keskusteluiden kautta tarinaan tulee myös luontevia tietopalasia, kuten pohdintaa kloorista ja veden puhdistamisesta. Tarinasta syntyykin myös lämmin kuvaus isovanhemman ja lapsenlapsen suhteesta. Ruskasta mummin kanssa on helppoa jutella ja mummi kannustaa Ruskaa, jota harmittaa, kun tämä ei vielä osaa uida. Sukeltaminen Ruskalta kuitenkin sujuu oivallisesti, ja altaassa hän keksii keinon rohkaista myös ystäväänsä Maita kasvojen veteen laittamisessa.
Erityisesti ilmastonmuutosta käsittelevistä tietokirjoistaan tunnettu Laura Ertimo tavoittaa Mitä on olla minä -kirjan tekstissä lapsentasoisesti erilaisia tunteita, kuten pelon ja jännityksen. Tästä kertoo erinomaisesti kohta, jossa uimataidon jo hieman vahvistuttua Ruska pääsee syvään altaaseen. Uiminen ei kuitenkaan olekaan vielä täysin hallussa, ja Ruska turhautuu:
”Mummi sanoo, että on aika lopetella pian. Vesipeto suuttuu! Se lähtee polskimaan toiseen suuntaan, mutta jalat ja kädet menevätkin eri tahtia, eikä uiminen enää onnistu. Vesi kirvelee nenässä. Kaikki on pilalla.” (Ertimo & Pelliccioni, 2024, numeroimaton).
Uimahallin suihkutiloissa, altailla ja saunassa vilisee erilaisia kehoja. Mummin kanssa Ruska pohtii oppimista ja kasvamista, ja mummi avaa Ruskalle kauniisti, kuinka ihmisen kasvu ei lopu iän myötä vaan jatkuu läpi elämän. Ruskan pohtiessa onko hän eri henkilö nyt kun osaa uida, mummi kuvailee ihmisen kasvua ja muutosta kokonaisuutena:
” – Onko Nyt-mummissakin mukana monta mummia? – On Jopa ei-vielä-mummi. Ja pikkulapsi, mikä hänestä tulee isona. – Oliko Pikkumummi samalainen kuin sinä, yhtä ryppyinen? Oliko Pikkumummilla samat kädet? – Hienoja ryppyjä saa vasta, kun on kohdannut kaikenlaisia iloisia ja surullisia juttuja.” (Ertimo ja Pelliccioni, 2024, numeroimaton).
Kuvakirjan yhden aukeaman täyttääkin mummin elämän tarina, jossa hän kuvailee erilaisia tärkeitä hetkiä, pieniä ja suuria: ”Elämään mahtuu vaikka mitä: arkea ja juhlaa, huutamista ja kuiskimista, tylsiä hetkiä, jotka unohtuvat ja hurjan paljon naurua.” (Ertimo ja Pelliccioni, 2024, numeroimaton). Sanna Pelliccionin kuvituksessa yhdistyvät vesivärit ja liitu, joiden yhdistelmässä on kaunista pehmeyttä, erityisesti kehojen ja veden kuvauksissa. Ruskan keho on useissa kuvituksissa sinivihreä, kuin osa vettä. Kirkkaan punaiset hiukset saavat ajoittain parikseen kehon, jonka ääriviivat piirtyvät selkeinä esiin punaisella, joskus taas veden sinisellä. Kuvitus tuo hienosti esiin erilaiset ääriviivat – kuin määreet ja määritelmät – joita piirrämme uusiksi koko elämämme ajan.
Myös kuvakirjassa Elli ja sata napaa (WSOY 2024) mennään uimaan. Kirsi Alanivan kirjoittamassa ja Marjo Nygårdinkuvittamassa kuvakirjassa vietetään lämmintä kesäpäivää maauimalassa. Tämä ihastuttava kuvakirja on kuin karnevalistinen ilotulitus kehojen monimuotoisuudelle! Alanivan teksti on rempseän kuvailevaa, ja tarinan näkökulman ollessa alakouluikäisen Ellin erilaisia ihmisiä tarkastellaan usein myös hyvin konstailemattomasti:
”Ihmisen keho on tosi jännä! Kaikki röllykät, muhkurat ja makkarat. Pisamat, arvet, kolhut ja luomet. Isot ja värikkäät tatuoinnit. Pienet raot etuhampainen välissä. Haikaranpuremat vauvan niskassa.” (Alaniva & Nygård, 2026, 12).
Elli haluaa oppia piirtämään ihmisen, ja hän onkin harjoitellut piirtämistä koko kesän. Etsiessään hyviä malleja piirrettäväksi Elli havainnoi samalla maauimalassa olevia erilaisia ihmisiä ja tekee heistä monenlaisia huomioita. Eri kokoisten ja väristen kehojen lisäksi kehojen moninaisuutta ilmennetään myös syntymämerkkien, arpien sekä esimerkiksi proteesin avulla. Jalkaproteesia käyttää uimavalvoja Peppi, jonka Elli myös luonnostelee muistivihkoonsa. Maauimalan kahvilan tiskillä nojailee mies, Lars Luu, josta Ellin äiti osaa kertoa:
”Luu kruunattiin Maailman Kauneimmaksi Mieheksi vuonna 2017. Hänen suosionsa salaisuus on kasvojen toista puolta peittävä tuliluomi. Se on ihmeellinen, sydämen muotoinen. Maailmassa ei ole toista Lars Luun kaltaista.” (Alaniva & Nygård, 2026, 12).
Elli ja sata napaa onkin ylistys ihmisten erilaisille ja ihmeellisille kehoille. Marjo Nygårdin kuvitus on ilmeikästä ja hauskaa, ja yhdessä Kirsi Alanivan tekstin kanssa kokonaisuus on raikas ja railakas. Ellin muun muassa kerrotaan piirtävän muistivihkoonsa musiikin tahdissa heiluvia kehoja:
”Elli piirtää yhden pepun. Ja toisen. Sitten kolmannen ja neljännen, kunnes hyllyvät pyllyt pyörivät hänen silmissään kuin pyykkikoneen rumpu. Aidan takana kukkivista syreeneistä leviää ilmaan huumaava tuoksu. Hiki virtaa pitkin mehevimmän tanssijan ihoa. Kädet viuhtovat ylös ja alas, pää pyörähtää, pyrstö heilahtaa. Yksi tanssijoista huudahtaa: UUH! Ja muut vastaavat: AAH!” (Alaniva & Nygård, 2026, 25).
Elli ja sata napaa onnistuu kertomaan ja näyttämään ilmiömäisesti kehopositiivisuuden sanomaa. Myönteinen kehonkuva ja omasta kehosta iloitseminen on läsnä niin tekstissä kuin kuvituksessa. Hieno esimerkki tästä ovat juuri tanssijat, joista osa näytetään kuvattuna altaan reunalla istumassa merenneitoasuissa. Kolmikkoon lukeutuu myös merenneitoasuinen henkilö, jolla voidaan kuvituksen perusteella tulkita olevan parransänki. Merenneitojen voidaankin nähdä symboloivan transsukupuolisten, ei-binääristen ja sukupuoleltaan moninaisten ihmisten vapautta olla omia itsejään, sekä myös tukea ja rohkaisua lapsille kaikkialla tutkia, pohtia ja ilmaista sukupuoli-identiteettiään ilman pelkoa, eristäytymistä ja syrjintää.
Erilaisten kehojen ihastelun rinnalla tarinassa Elli myös koettaa seurata kullankeltaisen tukan omaavaa sukeltelijaa, joka kuitenkin pääsee aina karkuun ennen kuin Elli pääsee kunnolla näkemään tätä. Tarinan lopussa Elli vihdoin kohtaa kasvokkain kultatukan, jonka kanssa vertaillaan niin lähteiden hampainen määrää, kuin myös uidaan ja iloitaan.
Kehopositiivisuuteen liittyen maininnan ansaitsee myös tietokirja Monen sortin kehot (Lasten Keskus 2024). Tähän Felicity Brooksin kirjoittamaan ja Mar Ferreron kuvittamaan tietokirjasarjaan kuuluu myös muun muassa Monen sortin perheet (2020) ja Monen sortin moninaisuus (2022). Monen sortin kehot lähtee liikkeelle esittelemällä ihmiskehon ihmeellisyyttä otsikolla ”Kaikki kehot ovat upeita”. Eri näköiset, kokoiset ja väriset kehot ovat tiivis osa kuvitusta. Mukana on myös uskontojen, katsomusten ja kyvykkyyden moninaisuutta, ja kuvituksessa esimerkiksi näytetään tanssimassa turbaanihuiviin pukeutuva lapsi ja palloa heittelevä pyörätuolia käyttävä lapsi. Kuvitus ilmentääkin, kuinka kaikki kehot ovat aktiivisia ja toimivia, vaikkakin eri tavoin. Kattavassa tietokirjassa käydään läpi niin kehon aisteja, viestejä, kehonosia, sairastamista ja esimerkiksi pukeutumista. Teos sisältää paljon hyödyllistä tietoa, jota voidaan tutkia ja tarkastella lasten iästä ja kehitystasosta riippuen myös aukeama kerrallaan. Oikeus päättää omista rajoista on tarpeellinen osio, ja opettaa muun muassa oikeudesta ja velvollisuudesta liittyen suostumukseen: ”Sinua saa halata, suukottaa, kutittaa tai koskettaa vain, jos se tuntuu sinusta mukavalta.” (Brooks & Ferrero, 2024, 28). Samalla aukeamalla käydään läpi myös ”oman kehon yksityiset paikat”, jotka opetetaan uimapukusäännön kautta.
Verrattuna kuvakirjoihin, kuten Mitä on olla minä (Ertimo & Pelliccioni, 2024 ) ja Elli ja sata napaa (Alaniva & Nygård 2024) tietokirja kuitenkin menettää mahdollisuuksissa oivaltaa ja pohtia, kun se sanoittaa ajoittain auki myös ilmeiset asiat: ”Kehoja on maailmassa monen muotoisia, kokoisia, värisiä ja ikäisiä, ja se on upeaa.” (Brooks & Ferrero, 2024, 12) Toisaalta esimerkiksi varhaiskasvatuksessa on paikkansa myös tietokirjoilla, joissa ihmisten moninaiset ihonvärit, hiukset, vaatetus ja apuvälineet kuvaillaan ja selitetään, ja samalla lukijaa kutsutaan myös sanoittamaan, kuvailemaan ja ilmaisemaan omaan kehoon liittyviä asioita: ”Millaiset hiukset sinulla on? Osatko piirtää kehostasi kuvan?” (Brooks & Ferrero, 2024, 13). Kirjan lopussa on lisäksi sanastoa, vaikka tämä osa jääkin hyvin tiiviiksi, vain yhden sivun mittaiseksi. Sanasto sisältää osittain erikoisia valintoja, kun yhteen listaukseen niputetaan niin allergia, kurkunpää, pöpöt kuin viittomakieli. Tämän osion lisäarvo ei olekaan kovin selkeä. Vinkkejä aikuisille -sivut taasen esittelevät kirjan kannalta hyviä näkökulmia ja vahvistavat kirjan sanomaa sekä tuovat puhekielisten ilmaisujen rinnalle tietoa ja termejä. Aikuisia kannustetaan myös pohtimaan miten he puhuvat omista kehoistaan lasten kuullen.
Vuonna 2024 ei ollut pulaa kuvakirjahelmistä. Niiden joukkoon lukeutuu Maria Viljan Kesän ainoa kaunis päivä (WSOY, 2024), joka jo otsikossaan lupailee tunteikkuutta, ihanuutta ja kohtalokkuutta. Kesän ainoassa kauniissa päivässä seurataan äidin ja kahden lapsen retkipäivää, sen herättämiä odotuksia ja tunteita, kun kaikki ei sujukaan täydellisesti. Keskiöön nousee äidin kiukku, joka ei ole enää lastenkirjallisuudessa tabu, mutta silti harvoin esillä.
Vilja tunnetaan kuvittajana juuri oivaltavasta ja ilmaisuvoimaisesta tunteiden kuvaamisesta. Hän on aiemmin kirjoittanut ja kuvittanut kuvakirjasarjaa erityisherkästä Rosalista, jonka näkymättömään reppuun kertyy kokemuksia, ääniä ja kuvia päivän mittaan (Karisto, 2022, 2023, tulossa 2025) ja voittanut Punni-palkinnon yhdessä Maria Lassilan kanssa läheisen itsemurhaa käsittelevästä lastenkirjasta (Eeva ja Harmaakaapu, Karisto, 2020).
Kesän ainoassa kauniissa päivässä lapset Eila ja Aarno sekä heidän nimettömäksi jäävä äitinsä ovat kaikesta päätellen suunnitelleet jo pitkään kesäretkeä saareen. Vihdoin kauniina koittavan päivän aamuna lapset ovat täynnä intoa ja puhtia ja jäykkiä niskojaan hierova äitikin yrittää laatimiensa listojen avulla muistaa pakata kaiken mukaan. Elämänmakuisuus on käsinkosketeltavaa:
”Lopulta kaikki oli valmista, eikä Aarnoa enää harmittanut, että shortsit olivat vähän likaiset. Ovi läimähti kiinni heidän takanaan.
Kohta juostiin takaisin hakemaan uimarengas. Ja sitten vielä eväslaukku.
Sitten Aarnolle tuli pissahätä. Sillä reissulla keppihevonen unohtui eteiseen, mutta sille ei voinut enää mitään.
Paitsi heittäytyä vähäksi aikaa ruohikolle itkemään. Kuten aina, kohta oli parempi mieli.”
(Vilja, 2024, ei sivunumeroita)
Matka ei jatku paljoakaan kevyemmissä tunnelmissa, vaan lautalle on juostava kuin oltaisiin kilpajuoksijoita olympialaisissa. Onnellista jäätelöherkuttelua seuraa Aarnon kiukku, kun jäätelön suklaakuorta putoaa paidalle, ja varapaita on unohtunut kotiin. Kokoaukeaman kuvituksessa viivasuinen ja harmistunut äiti pitelee lapsiaan kainalossa istuessaan lautan puisella penkillä ja tuijottaa horisonttiin. Pikkuveli Aarno parkuu ja venkoilee äidin sylissä, ja isosisko Eila näyttää huolestuneelta, sillä hän osaa jo tulkita äitinsä elekieltä ja ymmärtää äidin suuttuneen. Näin moniääninen tunteiden kuvaus antaa lukijalle mahdollisuuden tunnistaa ja nimetä eri tunteita ja samastua jokaiseen hahmoon erikseen. Teoksen keskiössä on, että myös äidin tunteita kuvataan aidosti. Äiti tekee kaikkensa pitääkseen tunteensa kurissa ja tilanteen hallinnassa, mutta suoriutuu tehtävässään usein vain kohtalaisesti.
Iloiset sekä kiukun ja huolen täyttämät hetket seuraavat toinen toisiaan. Evästely ja uiminen sileän kallion viereisellä rannalla on suunniteltu päivän kohokohdaksi. Alku onkin ihana. Kultaoranssi auringonvalo hyväilee viltillä lepäävää äitiä ja lasten jalkoja matalassa merivedessä:
”Sileälle kalliolle laitettiin sininen liina, pillimehut ja monta rasiallista eväitä. Kaikki oli niin kuin elokuvassa, paitsi ihanampaa. He kastoivat varpaansa mereen. Äiti puhalsi kellukkeita niin, että silmät pullistuivat.”
(Vilja, 2024, ei sivunumeroita).
Sopuisten leikkien jälkeen lapsille tulee riitaa siitä, kumpi saa ottaa valokuvan. Kamera lentää kiistelyn seurauksena kalliolle, ja ”[a]urinko meni pilveen samalla sekunnilla” (Vilja, 2024, ei sivunumeroita). Äiti muuttuu Disneyn Pieni merenneito -elokuvan lopputaistelun merinoita Ursulaksi, joka kasvaa valtaviin mittasuhteisiin ja jonka mekko haarautuu joka suuntaan kuin Ursulan jättimäiset lonkerot. Aukeaman punaisen ja lähes mustaan taittavan violetin sävyt huokuvat tukahdutettua raivoa, kun äiti repii hampaat irvessä hiuksia päästään: ”Se kamera on nyt yks hailee”, äiti rähjäsi. ”Mutta mä haluan uudet lapset!” (Vilja, 2024, ei sivunumeroita).
Raivokohtausta seuraa se ainoa asia, joka on pahempaa kuin äidin kiukku: äiti itkee. Kuva ihmettelevistä ohikulkijoista paljastaa, että päivä jatkuu edelleen kauniina – vain äidin, Eilan ja Aarnon ympärillä on mustaa. Lapset hakeutuvat äidin suuren hameen alle turvaan. Siellä on lämmintä ja lohdullista, mutta kiukku ja suru ovat löytäneet tiensä myös sinne.
”Eila ei kuullut kaikkea, mutta [äidin] puhe oli lempeää kuin silitys.
’En halua vaihtaa lapsia, haluan juuri teidät”, vakuutti äiti.
Miksi äiti sitten sanoi niin, Eila mietti.
Äiti kuuli hänen ajatuksensa ja vastasi:
’Sanoin niin vahingossa, kun suutuin. Minulla on ollut aika raskas päivä’”
(Vilja, 2024, ei sivunumeroita)
Äiti selittää, että joskus kiukku voi kasvaa niin suureksi, että aikuinenkin poksahtaa. Lapset toteavat äidin puheet tosi tyhmiksi, minkä äiti auliisti myöntää ja pyytää anteeksi typerää käytöstään.
Valo, joka kirjan alussa oli hieman utuinen, on nyt kirkkaimmillaan. Se on myös vaihtanut tulosuuntaansa. Kesäauringossa kylpevä perhe on jälleen kaunis ja onnellinen. Utu on väistynyt heidän ympäriltään, sillä äidin räjähdys on poistanut paineet päivän täydellisyydeltä. Jos kulunut päivä todella on kesän ainoa kaunis päivä, se on ollut hyvä juuri sellaisena.
Kesän ainoa kaunis päivä kuvaa siis vaikeaa mutta silti niin arkipäiväistä aihetta: äidin suuttumusta. Aikuisena äitilukijana kirja tarjoaa vertaistukea omaan äitiyteen; vaikka sitä on välillä hankalaa ja noloa tunnustaa, joskus aikuistenkin tunteet vain vyöryvät yli ja tulee tehneeksi tyhmästi ja väärin. Silloin pyydetään anteeksi ja palautetaan lapsille turvallisuuden tunne. Teos ei moralisoi, onhan se omistettukin kaikille, jotka joskus menettävät hermonsa. Lasten elekieli ja reaktiot paljastavat kuitenkin, kuinka voimakas vaikutus äidin voimakkailla tunteenpurkauksilla lapsiin on, ja se tarjoaa ajateltavaa ja samastuttavaa eri-ikäisille lukijoille.
Viljan teos on esteettisesti upea, ravisteleva ja hurmaava, aivan kuin kaunis kesäpäivä täynnä odotuksia ja toiveita. Kuvitus on täynnä pieniä oivalluksia ja suuria tunteita, joille raivataan tilaa aina tarpeen mukaan sarjakuvamaisista episodikuvauksista kokoaukeaman laajoihin kuvituksiin. Kaikki kolme hahmoa: pieni Aaron, tunnollinen isosisko Eila sekä heidän parhaaseen pyrkivä, mutta kuormittunut äitinsä ovat uskottavia ja monipuolisia. Kirjassa ei sanota, että äiti olisi yksinhuoltaja, vaikka olosuhteiden perusteella hän saattaa hyvinkin olla. Eilan ihonväri on ruskea, Aaronin vaalea kuten äidinkin. Perheen taustoja ei kuitenkaan nosteta millään tavalla esiin; he ovat aivan tavallinen kesäretkeilevä pikkulapsiperhe.
Puhutteleva on myös äidin ulkonäkö. Hän on rehevävartaloinen nainen, jonka jalkoja Eila luonnehtii pulleiksi. Teos sopii tältäkin osin vuoden 2024 yhteen keskeiseen teemaan, monimuotoisuuteen ja kehorauhaan.
Katsauksen kirjoittajat, Jaana Pesonen ja Marianna Lammi, ovat kirjallisuudentutkijoita ja IBBY Finlandin arvostelulautakunnan jäseniä.