Luontoa, historiaa, tiedettä ja tutkimusta – Katsaus vuoden 2023 tietokirjoihin
Vuoden 2023 tietokirjoista voisi kirjoittaa hyvin moninaisia katsauksia, niin runsas on lapsille ja nuorille suunnattujen tietokirjojen kattaus. Tässä katsauksessa esitellään kuusi erilaista tietokirjaa, yhteensä viideltä kustantamolta. Katsauksessa haluamme nostaa esille kiinnostavimpia tietokirjoja eri-ikäisille lukijoille. Mukana katsauksessamme on ikisuosikkeja kuten luonto- ja eläintietokirjoja, historiaa, sekä tiedettä ja tutkimusta käsitteleviä kirjoja.
Katsaus sisältää perinteisiä tietokirjoja, kuten Me Lintuset (Into), mutta myös hyvin uudenlaisia avauksia esimerkiksi eläinten oikeuksiin liittyen kuten Onnekkaiden eläinten talo (WSOY). Sodasta koskettavasti kertova Paperinarukengät (Avain) sisältää myös lukijaa aktivoivia tehtäviä, joissa esimerkiksi kannustetaan kirjaamaan muistiin jonkun läheisen muistoja sota-ajalta. Syöpää käsittelevä Uteliaat oppijat tutkivat syöpää (Etana Editions) taas antaa konkreettisia vinkkejä syöpähoidoissa olevan ihmisen huomioimiseen. Oivallinen esimerkki ajankohtaisista ja tarpeellisista teoksista, joissa kuvataan luonnon monimuotoisuuden säilyttämistä ja lajikatoa on Mikä mahti! Lotta ja Kasper luonnon puolella (Into 2023).
Paperinarukengät
Karoliina Suoniemen kirjoittama Paperinarukengät – Lapset sota-ajan suomessa (Avain 2023) tietokirja ajoittuu toiseen maailmansotaan, ja käy läpi niin talvisodan, jatkosodan kuin myös Lapin sodan aikaa. Erittäin monipuolisen tiedon lisäksi kirjassa on toiminnallisia sivuja, joihin lapsi ja perhe voivat yhdessä kerätä muistiin esimerkiksi oman sukunsa tarinoita. Paperinarukengät kertoo Suomen historiasta tarkasti ja kiinnostavasti ja samalla muistuttaa jokaista lukijaa, kuinka sota ei aina ole ollut vain toisaalla, kaukana meistä.
Sodan alkamista marraskuussa 1939 kuvataan kertomalla pommitusten alkamisesta. Asiapitoista tekstiä elävöittävät erilaiset lainaukset niin sanomalehdistä kuin esimerkiksi Arkadian yhteiskoulun rehtorin ilmoitus: ”Koulu on tältä päivältä päättynyt ja sota on alkanut.” (s.10). Mukana on myös useita rintamalle lähetettyjä sekä sieltä saatuja kirjeitä. Lisäksi tietotekstiä herättää eloon sodan kokeneiden haastattelut, kuten ’Eila-tytön arkea maalla’, jossa kasvattivanhempien luona arkiseen elämään kuului heinätekoa ja myös leikkejä muiden lasten kanssa.
Erityisen lähelle lasten kokemuksia päästään lasten omien kirjoitelmien myötä. Tekstissä ”Talvisodan ensimmäinen aamu” Tauno Ihalainen kertoo kuinka hän ja hänen ystävänsä eivät ensin uskoneet muiden oppilaiden tuomaa uutista. Johtajaopettajan vahvistettua uutiset lähtivät monet oppilaat kävellen, kouluauton sijasta, kotiin päin. Tauno kertoo muistavansa matkalta hiljaisuuden ja suuret lumihiutaleet ja kotoa sikakopilla kohdatun kyynelsilmäisen äidin. Aivan erityisen koskettavia ovat evakkoon lähteneiden lasten muistelmat, kuten ”Marian evakkomatka”, jossa kerrotaan lehmien, koiran ja vähäisten tavaroiden kanssa tehdystä uuvuttavasta pakomatkasta halki Suomen.
Sodan julmuudesta kirjassa kerrotaan useassa luvussa, kuitenkin niin, että nuorikin lukija, kuten esimerkiksi esikouluikäinen, voi käsitellä tapahtumia. Esimerkiksi ”Isät rintamalla” -luvussa kerrotaan koskettavasti, kuinka sodan mukanaan tuomasta kuolemasta ei puhuttu tuolloin lasten kanssa paljoa, sillä uskottiin, että suru menisi siten nopeammin ohi. Lapselle jäänyt kaipaus, jota moni kokee vielä aikuisenakin, nostetaan myös lyhyesti esiin. Tietokirja tarjoaakin valtavasti myös aiheita keskusteluihin, joissa lapsilukijan ikä ja kehitystaso huomioiden voidaan syventää näkökulmia, ja pohtia esimerkiksi sodan vaikutuksia moneen sukupolveen.
Naisten roolia sodassa kuvataan luvussa ”Äidit töissä”, jossa kerrotaan miten maaseudulla ja kaupungeissa naiset tarttuivat moniin töihin, joita aiemmin olivat hoitaneet lähinnä miehet. Naisten mennessä töihin niin tehtaisiin, rakennustyömaille kuin myös esimerkiksi junien konduktööreiksi monet lapset pääsivät ensimmäistä kertaa päivähoitoon. Kaikille lapsille päivähoitoa ei ollut tarjolla, ja näin moni lapsi, varsinkin maaseudulla, kulki äidin mukana töihin. Lisäksi moni isompi lapsi piti huolta pienemmistä sisaruksista ja lähes jokaisen lapsen piti auttaa kotitöissä. Sota-ajan kodissa riitti runsaasti erilaisia tehtäviä, kuten pyykinpesua, siivoamista tai kotieläinten, kuten kanien tai kanojen hoitoa. Monen lapsen suruksi rakkaasta kotieläimestä piti luopua, kun ruoan vähyyden takia eläin tapettiin lihan takia.
Paperinarukengissä todella näkyy Karoliina Suoniemen intohimo ja panostus lapsille suunnattuihin historiallisiin tietokirjoihin. Suoniemi on tehnyt valtavan työn kootessaan kansien väliin hyvin jäsennellysti ja selkeästi tietoa niin arjesta, juhlista, leikeistä, ruoasta, kuin myös sota-ajan radio-ohjelmista ja lastenkirjoista. Esimerkiksi ruoan vähyydestä ja tästä seuranneista tuotteista, kuten korvikevoista, luukeitosta tai Namimuruista, eli kuivatuista porkkanapaloista, ja erilaisista nikseistä arkituotteiden, kuten vaikkapa saippuan valmistuksesta, kerrotaan kiinnostavasti. Mukana on myös vanhojen tuotteiden mainoskuvia sekä vanhoja valokuvia. Lisäksi kirjassa selitetään monia jo nykyään harvemmin käytössä olevia sanoja, kuten puhdetyöt, evakko, lumppu tai esimerkkisi lumiviitta, jonka alle tuli piiloutua, ellei ehtinyt ajoissa pommisuojaan. Myös sota-ajan koulunkäynnistä kertova luku käy läpi monia keskeisiä, mutta alakouluikäisille lapsilukijoille jo vieraaksi jääneitä käsitteitä, kuten kansakoulu ja oppikoulu.
Kirjan kuvittaneen Emmi Kyytsösen tyyli täydentää kirjan kauniiksi kokonaisuudeksi. Kyytsönen on kuvannut erityisesti ihmisiä, ja esimerkiksi sota-ajan vaatetus käy hyvin ilmi hänen kuvituksistaan. Ehjän visuaalisen ilmeen kirjalle luovat myös sinisinä sivuina erottuvat muistelmat ja haastattelut, joilla Kyytsösen kauniit kuvitukset herättävät tarinat eloon.
Paperinarukengät-kirjaa voi lämpimästi suositella myös aikuislukijoille, sillä se tarjoaa monia mahdollisuuksia muistella, ja samalla oppia lisää, omien isovanhempien tai muiden läheisten sodan kokeneiden kokemuksista. Samalla tietokirja tarjoaa keinoja käsitellä myös nykypäivän sotien julmuutta ja vaikutuksia erityisesti lapsiin. Lähi-idän ja Ukrainan hirvittävien sotien jatkuessa voi ajoittain jopa turtua sotauutisiin. Tällöin kirjat, kuten Paperinarukengät, voivat muistuttaa meitä empatiasta ja tarpeesta tarjota turvallinen lapsuus kaikille lapsille.
Uteliaat oppijat tutkivat syöpää
Elämän käännekohdissa, oli kyse sitten pottailun tai koulunkäynnin aloittamisesta, ensirakkaudesta tai perheen perustamisesta, kaivataan tietoa ja ymmärrystä siitä, mitä minulle ja ympärilläni tapahtuu. Ihmiselämään mahtuu myös ikäviä muutoksia, sairastumisia ja menetyksiä, joiden keskellä olisi erityisen tärkeää saada ymmärrystä ja tunne siitä, ettei ole yksin.
Surulliset lastenkirjat eivät ole helppoja myyntimenestyksiä, mikä ehkä selittää sairauksista kertovien lastenkirjojen huomionarvoista vähäisyyttä. Nallekarhujen ja pikkulasten nuhakuumeista on toki kirjoitettu monta kirjaa, joissa joko pärjätään lämpimillä juomilla ja peitoilla tai käydään näyttämässä nielua lääkärille, mutta loikka tällaisista flunssakirjoista Surunapin (Mari Mörö & Marjo Nygård-Niemistö, Lasten Keskus 2009) kaltaisiin veljen syöpäkuolemaa kuvaaviin harvinaisuuksiin on jättiläismäinen. Tähän lähes autioon välimaastoon sijoittuu Etana Editionsin kustantama Uteliaat oppijat tutkivat syöpää. Teos on sekä kirjoittaja Henna Aunon että kuvittaja Piia Kedon esikoiskirja, joka syntyi Aunon mielessä hänen omien syöpähoitojensa aikana. Aunon ystävä Keto on kuvitusalan ammattilainen, ja Uteliaiden oppijoiden visuaalisesta ilmeestä löytää helposti häivähdyksen esimerkiksi hänen Arabialle suunnittelemaansa Piilopaikka-designia.
Kirjassa yhden päähenkilön, Utun, äiti on sairastunut rintasyöpään. Syöpäuutinen painaa 10-vuotiaan mieltä, mutta kaverit ehdottavat, että he voisivat ottaa kunnolla selvää siitä, mistä on kyse. Syöpää lähestytään siis tutkimuksellisin ottein, mikä tarjoaa etäisyyttä aiheeseen, joka rajuudessaan tuodaan aivan lukijan lähelle, kun Utun äidit hoidot etenevät ja vointi on välillä kovin heikko. Utun äidin syöpä leikataan, hän saa sytostaatti- ja sädehoitoa ja alkaa lopussa käyttää estolääkitystä.
Kirjassa kuvataan syövän mukanaan tuomia haasteita, kuten surua ja äidin kipua ja väsymystä sekä hiusten menettämistä ja peruukin käyttöä. Vaikka Utu myötäelää vahvasti äidin sairautta, välillä häntä harmittaa, kun äiti ei jaksa mitään tai koska äiti ei pääse lomailemaan suunnitelmien mukaan, koska seuraavaa lääkehoitoa on siirrettävä viikolla. Sairauden epäreiluus sanallistuu ja havainnollistuu.
Loppupuolella, kun Utun äiti on jo pitkällä hoidoissaan, Utu ja muut uteliaat oppijat, Aisha ja Eino, pitävät koulussa esitelmän, jossa vastataan moniin kysymyksiin syövästä, kuten miksi syövään sairastutaan, tarttuuko syöpä, voiko syöpä uusia ja voiko syöpään kuolla. Kysymykset ja vastaukset ovat suoria, samoin monet ohjeet, joita syöpäsairaan lapsiläheisille annetaan: käsihygienia on tärkeää, koska syöpää sairastavan vastustuskyky on heikentynyt, hellä kosketus on tarpeen, kun elimistö kokee kovia ja paras hetki mukaville retkille on vähän ennen sytostaattitiputusta. Myös lapsen tunteista ja omasta jaksamisesta huolehtiminen ja avunsaantimahdollisuudet ilmaistaan selkeästi. Lisäksi todetaan, että vakava sairastuminen voi tarkoittaa vanhemmille taloudellisia murheita, mutta raha-asiat eivät ole lasten huolenaihe.
Kedon kuvitustyyli on raikkaan graafista ja jokseenkin etäännyttävää. Värimaailmaa hallitsee vaaleanpunainen, Roosanauhan rauhoittava väri. Alun painostavaa tunnelmaa kuvastaa vihreän, ”elämän värin” täydellinen puuttuminen, mutta kun uteliaat oppijat alkavat ymmärtää, mistä syövässä on kyse ja miten Utun äitiä voidaan auttaa, vihreä hiipii kuviin. Välillä muotokieli rönsyää ja hersyy ympäriinsä, välillä kuvallinen ilmaisu on staattista, suorastaan pysähtynyttä. Rytmitys on toimivaa, eikä kirja tunnu sen enempää liian raskaalta kuin liian kepeältäkään aiheeseensa nähden. Teos päättyy paranemisen ja toipumisen kuvauksiin.
Kuvituskuvissa esitellään rintoja sekä erilaisia leikkaushoidon mahdollisuuksia ja syövän muitakin hoitomuotoja, kuten lääketiputusta ja kemoterapiaa. Hauska yksityiskohta on kadonneiden suurennuslasien etsiminen kuvista, mikä auttaa pienempää kuulijaa seuraamaan kirjaa.
Kirjaa suositellaan takakannessaan kaikille syöpää sairastavien tai sairastaneiden läheisille, ja se tuo todella arvokasta, lapsentasoista tietoa ja ymmärrystä yhdestä kansansairaudestamme. Kirjaa lukiessa ei voikaan olla ajattelematta, miten lapsille suunnattu tietokirja voikin olla näin tarpeellinen ja aikuisillekin vaikeaa aihetta kattavasti ja viisaasti käsittelevä.
Kirjaa on tehty yhteistyössä lasten ja onkologi Antti Ellosen kanssa, joka on tarkastanut teoksen tieteellisen tiedon paikkansapitävyyden. Jokaisesta myydystä kirjasta lahjoitetaan euro Syöpäsäätiölle.
Mikä mahti!
Laura Ertimon ja Mari Ahokoivun suosittu tietokirjasarja on ehtinyt kolmanteen osaansa. Sarjakuvaa, tieteellistä tietoa ja mielikuvitusta ainutlaatuisesti ja oivaltavasti yhdistelevä tietokirjasarja rakentuu ihmislasten Lotan ja Kasperin ympärille kietoutuvan kehyskertomuksen ja visualisoitujen infolaatikoiden varaan. Sarjan ensimmäinen osa käsittelee ilmastonmuutosta, toinen luontokatoa ja tämä kolmas valtaa ja vaikuttamista erityisesti ympäristönsuojelun vinkkelistä.
Kehystarinan Lotta ja Kasper ovat kasvaneet yläkoululaisiksi ja heidän kanssaan ovat suurentuneet myös sanottava, tietomäärä ja myös keinot, joilla tietoa välitetään. Mukana ovat paitsi ilmastokeiju ja parannuksen tehnyt fossiilimenninkäinen, myös erikoinen tivoli, jonka Kasper ahdistuneena löytää miettiessään keinoja estää lähimetsän kaataminen. Samaan aikaan kehyskertomuksessa alkaa ilmiökeskeinen oppimisviikko, jonka aiheena ovat metsät.
Reaalimaailman toisella puolen sijaitseva tivoli Valtavalta pureutuu nimensä mukaisesti valtavaan määrään tietoa vallasta, sen historiasta, sen keinoista ja tehosta, tarinoiden, rahan ja talouden vallasta. Vieläkin syvemmälle mennään, kun pohditaan aivojen toimintaa, empatian syntymekanismeja ja kokemusten perimmäistä luonnetta. Punaisena lankana voi sanoa kulkevan ajatuksen, että olemme tottuneet suhtautumaan esimerkiksi metsään tietyillä tavoilla, mutta myös suhtautumistavat ovat aivan mahdollisia, joskin pinnistelyä, mielikuvitusta ja myös aivojen lepuuttamista se vaatii.
Erityisen kekseliäältä tuntuu yksinvaltiaiden vahakabinetti, jossa tutustutaan Julius Caesariin, Aurinkokuningas Ludvig XIV:een, Hitleriin ja Staliniin, jotka siirretään mielikuvituskokeilussa toiseen aikaan ja paikkaan, kuten Etelänapamantereelle tai nykypäivän Tokioon. Käy ilmeiseksi, että valta on aina sidoksissa kulloisiinkin olosuhteisiin, aikaan ja paikkaan, sillä 3000-luvulla rasistista vihapuhetta suoltava Hitler tai pingviineille omasta erityisyydestään paasaava Aurinkokuningas eivät saisi kannatusta.
Toinen erityisen onnistunut havainnollistus on Kohtalokas karuselli, eli perinteinen kahvikuppikaruselli, joka on koneistoltaan kuitenkin niin rikki, että se saattaa muuttua hengenvaaralliseksi millä hetkellä tahansa. Kahvikupeissa kieputaan, nauretaan ja otetaan selfieitä, jotakuta ehkä kouristaakin mahan pohjasta, mutta ilonpidon mahdollistavat hupenevat luonnonvarat. Koko järjestelmä uhkaa hajota.
Ertimo ja Ahokoivu eivät pelkää vaikeiden ja kokoluokaltaan järkälemäisten ongelmien käsittelyä. Mikä mahti! Haukkaa erityisen ison palan, koska se käsittelee sekä metsiä että vallan olemusta. Tekstiä – ja etenkin tietoa – on todella paljon, niin paljon, että sitä olisi voinut joko karsia tai levittää parille lisäaukeamalle ilmavamman lukukokemuksen edistämiseksi.
Väreihin liittyvät ratkaisut helpottavat lukijaa erottamaan kehyskertomuksen ja tivolimaailman tapahtumia toisistaan. Tästä syystä tivolin värimaailma on toisinaan pliisu ja lukija saa ponnistella huomatakseen kaikki visuaaliset vihjeet, joita on kirjassa erittäin paljon. Kuvan ja sanan täydellinen liitto on kuitenkin myös kirjasarjan parasta antia ja hyvin opettavaista kokeneellekin lukijalle.
Valtakysymykset tulevat Lotan, Kasperin ja heidän koulunsa Happiklubin jäsenten elämään, kun nuoret haluavat estää lähimetsän hakkuun. He järjestävät ensin mielenosoituksen koulun pihalla, mutta ymmärtävät itsekin, että se ei ole oikea paikka vaikuttaa metsiensuojeluun. Sosiaalisia valtasuhteita haetaan myös Lotan ja Kasperin välillä sekä heidän aloittamassaan yläkoulussa, joten aihe ja kehyskertomus loksahtavat saumattomasti toisiinsa. Lukija kuitenkin kaipaisi tivolin valtasaleihin vielä jonkinlaista johdattelevaa kertojaääntä, joka selittäisi, miksi vaikkapa tarinoiden valtaa tarkastellaan teoksessa niin laajasti. Esimerkki toimisi tässä kohtaa hyvin. Kirja soveltuukin parhaiten joko vaikuttamisesta jo valmiiksi kiinnostuneille nuorille lukijoille tai opettajan johdolla luettavaksi. Opetuksessa sitä voi pilkkoa monen eri oppiaineen tarpeisiin.
Kansien esilehdille on tällä kertaa kuvitettu myös tekijät ja samalla sanallistettu heidän oma vallankäyttönsä tietokirjailijoina, mitä kirja suorastaan kaiken näyttämänsä jälkeen edellyttää.
Me lintuset
Vuonna 2023 tiedonjulkistamisen valtionpalkinnolla tunnustettu Hannu Laakso kirjoittaa lapsille suunnattua, valokuvakuvitettua Me otukset -kirjasarjaa, joka on aiemmin kuvannut kettujen, susien ja karhujen, siis yleisten lastenkirjojen henkilöhahmojen, elämää. Sarjan neljännessä osassa siirrytään nisäkkäistä lintuihin ja perehdytään telkkäpoikueen vaiheisiin lintujen ollessa untuvikkoja. Telkkä saattaa tuntua yllättävältä kirjan päähenkilöltä, mutta telkkä tunnetaan myös nimellä sotka, ja se on kalevalaisen mytologian mukaan maailmansynnyttäjälintu. Tästäkin kirjan alussa mainitaan.
Laakso dramatisoi telkänpoikien elämää tarinallisen tietokirjan muotoon, mutta kunnioittaa telkkien lajinomaista käytöstä. Niinpä teos kuvaa realistisesti telkkäperheen koostuvan emosta ja neljästä poikasesta. Isästä ei ole tietoa ja itse asiassa telkkäkoiraat ovat poikueelle vaaraksi, vaikka syytä tälle ei täysin avata. Sekin kerrotaan, että telkkäemo jättää poikasensa selviämään omillaan jo varhain, ennen kuin poikaset täyttävät kaksi kuukautta, mikä voi tuntua ihmislapsista vieraalta. Kalattomia vesiä telkät suosivat, jotta hauki ei nappaisi telkkäuntuvikkoa kitaansa.
Me Lintuset on helppolukuinen ja episodimainen kirja, jossa yksi aukeama muodostaa yhden luvun. Telkkäpoikue kokee seikkailun toisensa perään, jotka ovat enemmän tai vähemmän läheltä piti -tilanteita. Välillä on seesteisempiä hetkiä, kylpyjä ja komeita auringonnousuja. Teos on kuvitettu huikaisevan kauniisti Laakson moninkertaisesti palkituilla valokuvilla, joten lukuelämys on silmiä hivelevä luontodokumentti, jossa liikkeen illuusio on niin todellinen, että sen voi melkein nähdä.
Karismaattisten petonisäkkäiden jälkeen on hienoa, että Laakso on tarttunut vesilintuaiheeseen, sillä lintutietoutta popularisoidaan lapsille kovin vähän ja silloinkin vain määrätyistä lintulajeista.
Parhaat ystävät – koiralähtöinen tietokirja
Koira on ihmisen paras ystävä, kuten tiedetään, mutta onko ihminen paras ystävä koiralleen? Eläinoikeuskeskustelun lisäännyttyä ja tutkimustiedon kartuttua tätäkin kysymystä on alettu pohtia yhä useammin ja entistä vakavammilla äänenpainoilla. Reetta Niemelän kirjoittama ja Anni Nykäsen kuvittama Parhaat ystävät – koiralähtöinen tietokirja koko perheelle (Kustannusosakeyhtiö Sammakko 2023) ei perää ihmisen oikeutta koiraan, mutta lähestyy ihmisen ja koiran yhteiseloa ja koiran kouluttamista koiran oikeuksien näkökulmasta. Koiran oikeuksia on listattu jo teoksen esilehdille.
Tietokirja jakaantuu kuuteen lukuun, joissa käsitellään koiraa kotona, koiran tarpeita ja tunteita, koirien viestintää, palautumista ja virikkeitä, oppimista ja kouluttamista sekä yhteistä tekemistä. Sisältöä havainnollistavat nuori Jekku ja ihmislapsi Tuikku, pieni Kaino ja Aimo-pappa, lempeä ja viisas avustajakoira Rauha sekä autisminkirjolla oleva Elma ja kovia kokenut, epävarma Tympönen uuden ihmisensä Kukan kanssa. Anni Nykäsen ominainen kuvitustyyli on tuttua jo uusimmista Ella ja kaverit –kirjoista sekä Vuokko Hurmeen kanssa toteutetuista Otavan Timanttista tietoa -kirjoista. Eläinten piirtäjänä Nykänen on harmoninen yhdistelmä realismia ja söpöyttä ja tietokirjan kuvittajana hän osaa luoda hauskuutta ja vauhtia sopivassa suhteessa käsiteltävään aiheeseen.
Nykäsen kuvitus rytmittää jokaista aukeamaa ja havainnollistaa sitä osittain sarjakuvamaiseen tapaan. Tietoa on paljon, muttei ähkyksi asti. Aukeamat pysyvät ilmavina ja hyvin luettavina. Niemelän tekstissä vuorottelevat tietoiskut, listat, vinkit ja tapauskertomukset, mikä helpottaa asioiden omaksumista. Ohjeita erilaisiin koulutustilanteisiin ja leikkeihin on kerätty mukavasti, ja ne on usein myös kuvitettu, jotta niiden toteuttaminen olisi helpompaa.
Parhaiden ystävien uudenlaisesta eettisestä otteesta kertoo sekin, että kirjassa käsitellään koiranpennun ostamisen lisäksi kodittoman koiran adoptiota. Oma katsauksensa suodaan myös ”säteileville senioreille” eli hyvään elämään ikääntyneiden koirien kanssa. Tärkeää tietoa on myös koirien elekieleen, murinan vastaanottaminen arvokkaana viestintänä sekä vinkit eläinlääkärikäynnin ja hoitotoimenpiteiden tekemiseen mahdollisimman rennosti ja koiralähtöisesti. Tiesitkö esimerkiksi, että oikealle suuntautuva hännänheilutus ilmaisee koiran iloa? Tai että koira voi itse ilmaista, millaisen palkkion haluaa ja milloin hän on valmis käsiteltäväksi?
Kirjan päättää lähdeluettelo, jossa on kiehtovasti tiivistetty mitä tutkijat ovat tutkineet.
Toivottavasti vastaavia kirjoja saadaan jatkossa myös kissojen, hevosten ja muidenkin eläinten kanssa yhteiselämiseen!
Kirjoittaja Marianna Lammi on puoltanut teoksen saamaa apurahaa Koneen säätiöltä.
Onnekkaiden eläinten talo
Martti Haavion kynäilemä kansansatu “Onnentupa” kertoo Sika Sippurahännästä, joka pakenee teurastusta Onnenmaan Onnensaareen. Sinne hän rakentaa Onnentuvan ja saa pian muita turvapaikkaa hakevia eläimiä seurakseen. Aapisestakin yhdelle ikäpolvelle tutuksi tullut satu on saanut Marja-Kaarina Nenoselta iloisen ja aurinkoisen visuaalisen maailman, jossa realismi ja mielikuvitus risteytyvät kuvien ja tekstin tasolla: eläimet kulkevat pystyssä kahdella jalalla ja rakentavat ihmismäisen talon, mutta eivät sentään pukeudu vaatteisiin.
Vaikka Sika pakenee lihaansa himoavia ihmisiä, draaman kaaren Haavion sadussa jännittää klassinen satujen pahis – susi. Onnentupa suojelee sadun päähenkilöitä ison pahan suden hyökkäyksiltä.
Kirjailija, viestintäkonsultti ja kansalaisaktivisti Suvi Auvisen kirjoittama Onnekkaiden eläinten talo (WSOY 2023) uskaltaa jo asettaa valtasuhteet oikeisiin konteksteihin; todelliseen somerolaiseen Eläinsuojelukeskus Tuulispäähän perustuvassa kirjassa tuotanto- ja maatilaeläimet, nuo ”Onnentuvasta” tutut siat, vuohet, jänikset ja monet muut, ovat pelastuneet nimenomaan ihmisiltä. Kirjassa todetaankin ykskantaan, että ”[s]uorin tapa suojella eläimiä on olla syömättä niitä. […] Yksikään eläin ei halua kuolla, ja suurin osa eläimistä kuolee, koska ihmiset syövät niitä” (s. 59). On vielä hyvin harvinaista, että eläinten syömiseen suhtaudutaan suomenkielisessä lastenkirjassa näin avoimen kielteisesti ja juuri eläinten oikeuksiin vedoten. Ilmasto- ja terveyssyistä vähän lievempiä kehotuksia on sen sijaan annettu jo aikaisemmin.
Onnekkaiden eläinten talossa voidaan katsoa koostuvan kahdesta kokonaisuudesta kolmeen osaan jaettuna. Aluksi se esittelee teokselle keskeisiä käsitteitä, kuten ihmisten käyttämiä luokituksia erilaisista eläimistä ja pohtii eläimenä olemista ja eläinten lajinomaista käytöstä. Tämän jälkeen se kulkee lähemmäs Tuulispäätä esitellen sen asukkaiden, työntekijöiden ja vapaaehtoisten arkista päivänkulkua.
Tässä kohtaa se eroaa ja ei eroa kymmenistä muista lasten maatilakirjoista, joissa korostetaan eläinten asuinsijoja ja ihmisten aherrusta eläinten hyvinvoinnin takaamiseksi. Eläinten hoitaminen on pitkälti ruokkimista ja lannan lakaisemista, ja monessa lastenkirjassa maatila- ja tuotantoeläinten olemus typistyykin rehun muuttamiseen kakaksi. Tuulispäässä kiinnitetään kuitenkin paljon huomiota eläinten virikkeellistämiseen ja elinympäristön sopivuuteen kullekin lajille ja eläinyksilölle, mikä käy ilmi paitsi päivärutiinista, myös yksittäisten eläinten tarinoista. Toisin kuin maatilakirjoissa yleensä, Tuulispään eläinten olosuhteita ei romantisoida; tilat vastaavat todellisuutta ja esimerkiksi Tuulispään kartta kuvaa selvästi, että tilaa rajallisesti, eli hienoistakin puitteista huolimatta eläinsuojelukeskuksen eläimet elävät vangittuina. Koska eläimet eivät satukirjamaisesti livahda avonaisista porteista seikkaluihin, eläinten hyvän olon turvaaminen edellyttää paljon työtä ja suunnittelua.
Kirjan keskivaiheilla tutustutaan vuorotellen Tuulispään eläinasukkaisiin, joista osa on menehtynyt jo kirjoitushetkellä. Tämä osuus muistuttaa vahvasti Iltasatuja kapinallisille tytöille –kirjan (Elena Favilli & Francesca Cavallo, suomeksi julkaissut S&S 2017) aloittamaa henkilöön perustuvaa, voimauttamiseen pyrkivää elämänkerrallista muotoa. Ensin tutustutaan hevosiin, kavioiden kasvuhäiriöstä kärsineeseen Aatu-poniin sekä suomalaislähtöiseen huippuravuri Archie Rideen, joka tuotiin keräysrahojen turvin Tuulispäähän Maltalta, missä Archien raviura oli päättynyt. Seuraavat eläimet, turkistarhakarkulaiset Mikko-minkki ja Otto-sinikettu ovatkin lapsille vieraampia. Onnekkaiden eläinten talo on tietääkseni ensimmäinen suomenkielinen lastenkirja, jossa sivutaan turkistarhausta. Tavallaan tämä on merkillistä, onhan turkistarhausta vastustettu Suomessa aktiivisesti jo vuosikymmeniä, mutta toisaalta eläinoikeuskysymys on pitkään ollut tulenarka ja sillä tavalla vaikea aihe, että siitä ei ole lapsille haluttu kirjoittaa tai ainakaan julkaista kirjoja.
Teos tutustuttaa myös Kaneli-kukkoon, Riku-kanaan ja Agdaan, jossa oli sekä kukon että kanan piirteitä. Kaikki ovat koti-, ei tehokanaloiden kasvatteja. Vaikka kanojen kotikasvatusharrastus on tuonut kanat jälleen lähemmäksi monia ihmisiä, sen kääntöpuolena tulee samoja ongelmia kuin lemmikkieläimillä, kuten eläinten jääminen kodittomaksi muuttuneen elämäntilanteen vuoksi. Lisäksi jos kotitarvekanojen annetaan lisääntyä, syntyy vääjäämättä myös kukkoja, jotka untuvikkovaiheen ohitettuaan annetaan yleensä ”joko pataan tai pitoon”. Tuulispäässä sijaitseekin Kukkolandia, jossa elelee pelkästään kukkopoikia. Ilman kanoja ja riittävän virikkeistettyinä he tulevat oikein hyvin toimeen keskenään!
Joidenkin eläinten elämän alku on ollut erityisen surullinen, kuten eläinsuojelulain vastaisesti yksin pimeässä navetassa oleskelleen Lapanen-lampaan tai valtakunnanuutisistakin tuttujen Vippa-lehmän ja tämän vasikan Konstin, jotka omistaja piilotti metsään, kun hänen muu karjansa lopetettiin eläinsuojelullisista syistä. Maidontuotannossa käytettävät lehmät kuten Vippa synnyttävät vuosittain uuden vasikan, joka erotetaan emästään hyvin pian poikimisen jälkeen. Vipan ja Konstin suhde onkin hyvin poikkeuksellinen, sillä emä ja vasikka ovat saaneet jatkaa yhteistä elämäänsä niin pitkään, että lehmien luontainen vieroitusaikakin on jo kauan sitten ohitettu.
Lisäksi kirja esittelee Romanian kadulle syntyneen Oana-koiran, heppoisin perustein lopetusuhan alla olleet Kosti-kissan ja Peukku-hamsterin, sekä päänvaivaa entisille omistajilleen aiheuttaneet Rumpali-kanin ja Aprilli-kutun. Romaniassa koirien hylkäykset ovat ajan myötä synnyttäneet kulkukoirapopulaation, ja suomalaiskaupungeissa lemmikkikaniinien hylkäämiset ovat aiheuttaneet citykanipopulaation, jonka kaksi edustajaa, Jalo ja Patrik, ovat muuttaneet villieläinhoitolasta Tuulispäähän. Onnekkaiden eläinten talossa asuvat myös lihasioiksi syntyneet Siiri ja Saara, messupossut, jotka eivät tautiriskin vuoksi voineet palata messuilta enää sikalaansa ja saivat Tuulispäästä kodin, jossa he voivat nukkua, ulkoilla ja tonkia vapaasti silloin kuin haluavat. Erityisen pitkäaikainen tuulispääläinen on Siirin ja Saaran kylkikaveri, villisika Osku, joka sai Tuulispäästä turvapaikan, kun muu lauma ammuttiin poliisin käskystä jo vuosia sitten.
Tuulispään asukkaiden tarinoiden rinnalla kerrotaan infolaatikoissa ja kuvitusten avulla myös laajemmin kyseisistä eläinlajeista sekä niiden elinoloista tehoeläintuotannossa. Juuri tällainen eläinsuojelukeskuksen turvissa elävien eläinten ja etäännytetymmän eläintuotantotietouden yhdistäminen on hyvin tyypillistä lastenkirjoille, jotka käsittelevät eläinten oikeuksia. Suomeksi on aiemmin julkaistu Ruby Rothin alun perin englanninkielinen teos Miksi emme syö eläimiä? (Aurinko Kustannus 2016). Tällainen vastavuoroisuus on yhtäältä tunteisiin vetoavaa ja toisaalta taittaa ahdistavuuden pahimmat huiput.
Kirjan loppupuolella palataan vielä tietokirjamaisiin fakta-aukeamiin, joista useampi on pyhitetty mahdollisuuksille suojella eläimiä muun muassa kasvipohjaisen ruokavalion avulla. Lisäksi pohditaan, olisiko tuotantoeläimiä, jos heitä ei syötäisi ja tarkastellaan heidän elämänsä pituutta maatiloilla ja vapaudessa.
Loppujen lopuksi Onnekkaiden eläinten talossa ihminen ei ole ”Onnentuvan” susi, sillä Tuulispää on olemassa ihmisten avustuksella ja ansiosta. Kirja osoittaa, että ihmisillä on erittäin paljon valtaa toisenlajisia eläimiä kohtaan, ja tuota valtaa voi käyttää elämän vaalimiseen tai viemiseen. Tuulispään eläinten elämäntarinat kuvaavat, miten vaalimisen arvoisia ne ovat.
Kirjoittajat Jaana Pesonen ja Marianna Lammi ovat IBBY Finland arvostelulautakunnan jäseniä.