Katsauksessa vuoden 2025 luetuimpia kuvakirjoja
Merkillinen matkalaukku
Sanna Sofia Vuori & Silja-Maria Wihersaari: Merkillinen matkalaukku, Tammi
Sanna Sofia Vuoren kirjoittama ja Silja-Maria Wihersaaren kuvittama Merkillinen matkalaukku on mielikuvituksen ylistystä, kuten takakansitekstikin lupaa. Wihersaaren hykerryttävän suloiseksi kuvittamaan satumaailmaan loikataan jo kirjan esilehdillä, joissa kuvataan rehevää lummelampea. Se on kuin portti ilmeistä Beatrix Potter -vaikutuslainaa kantavaan universumiin, jossa Saimi Sammakko asuu lammen vieressä puunrunkoon rakennetussa talossa. Hieman hupsu Augusta Ankka vaaputtaa kirjan alussa Saimin luokse vieraisille.
Saimin puutarha ja pihapiiri kasvaa toinen toistaan värikkäämpiä ja rehevämpiä kukkia, ja hänen keittiönsä on sievä kuin herkkuleivos. 2-vuotias lapseni haluaa lukea yhä uudelleen kirjan alkusivuja, joissa kuvataan juuri Saimin keittiötä, niin kovasti hän sen suloisista yksityiskohdista pitää. Ja äiti ymmärtää häntä hyvin.
Saimin portin pielessä on kuitenkin kirjan keskeisin motiivi, ruskea, maailmaa nähnyt matkalaukku. Käy ilmi, että torstaisin lammikon eläimet saapuvat Saimin luo kertomaan tarinoita. Tänä torstaina kaikki kertovat tarinoita tuosta merkillisestä matkalaukusta.
Vieraita saapuu yksi kerrallaan, ja jokainen paljastaa matkalaukkukertomuksellaan jotain itsestään. Augusta Ankan lisäksi tarinankertojiin lukeutuvat Simo Sitruunaperhonen, Petri Peltohiiri, Maarit Majava ja Etty Etana. Nykylastenkirjallisuudelle on ominaista, että sukupuolistereotypioista on luovuttu tai niitä rikotaan tietoisesti. Merkillisen matkalaukunkin hahmot ovat yhtäältä monella tapaa lastenkirjallisuudelle tavanomaisia mutta kuitenkin pakottomasti rajoja rikkovia ja erilaisuutta juhlivia. Esimerkiksi Simo Sitruunaperhonen joutuu varomaan hentoja siipiään ja kertoo tarinansa keijuprinssi Sitruunankukasta ja kastehelmistä. Hän edustaa herkkää ja esteettistä poikaa, joka pitää keijuista ja kantaa ylpeästi koristesiipiään. Maarit Majava on puolestaan elämäntapa-arkkitehti, joka uskoo matkalaukusta löytyvän tarvikkeet unelmien kodin rakentamiseen. Tosin sujuvasti vasaraa heiluttelevassa tyttöhahmossa ei ole pitkään aikaan ollut mitään ihmeellistä.
Kun kaikki ovat Saimia lukuun ottamatta kertoneet tarinansa, Saimi johdattaa ystävänsä ulos. Hän paljastaa vierailleen matkalaukun sisällön, ja siellä on juuri kaikkia niitä tavaroita, joista on koko päivä tarinoitu. Saimin ystävien mielikuvitus on täyttänyt matkalaukun. Kaikki pääsevät elämään unelmiaan todeksi ja ”[p]uutarha on täynnä taikuutta, kimmellystä, säveliä, miekkatanssia ja rytmistä naputusta”.
Lopulta ilta pimenee, ja juhliin saapuu vielä yksi vieras. Viimeisellä aukeamalla kirjan hahmot kuvataan viistosti ylhäältä alaspäin, mikä saa heidät näyttämään lelumaisilta. ” – Sieltä tulee tämän tarinan lukija, Saimi selittää. – Ilman häntä meitäkään ei olisi.”
Loppuratkaisu on yllättävä ja samalla aloitus, kutsu leikkimään ja mielikuvittelemaan. Lukija on lukenut todeksi kirjan sanat ja kuvat, ja kirjan loputtua hän voi kuvitella seuraavat tapahtumat aivan itse, luoda oman matkalaukkunsa sisällön.
Silja Maria Vuoren tarina on ehyt ja omaleimainen ja sisältää monta pientä sadunaihiota. Tekstiä on useimmilla aukeamilla paljon, joten kirjan kohderyhmä on omaa kaksivuotiastani vanhemmat lapset, viskari- ja eskari-ikäiset. Kirjasta saisikin johdettua monta leikkiä ja aktiviteettiä.
2-vuotiaani kanssa keskustelu kirjan lopussa meni kuta kuinkin näin:
”Nyt sinä voit leikkiä Augustan ja kaikkien muiden kanssa.”
”Miten?”
”Sinä kuvittelet, että olet Saimin puutarhassa. Mitä haluaisit leikkiä siellä ja kenen kanssa?”
”Minä haluan rakentaa majavan kanssa.”
”Sitten sinä leikit, että rakennat Maarit Majavan kanssa. Ajattelet, että olet tuolla puutarhassa ja te yhdessä vasaroitte.”
Ja silloin lapseni leikki ensimmäistä mielikuvitusleikkiään.
Muumi – villit vieraat
Riina & Sami Kaarla: Muumi – villit vieraat, Tammi
Tarina on jo kovin tuttu. Se perustuu Tove Janssonin vuonna 1956 julkaistuun kolmanteen Muumipeikko-sarjakuva-albumiin ja sen tarinaan Talonrakennus. Siinä Pikku Myyn äiti Mymmeli (vanhempi) saapuu 36 lapsensa kanssa Muumitaloon ja muumiperhe adoptoi lopulta lujatahtoisen Pikku Myyn. Tarina on kerrottu sekä japanilaisanimaatio Muumilaakson tarinoissa hieman muunneltuna että uudemmassa Muumilaakso-sarjassa peräti avausjaksossa. Tämä on ymmärrettävää, sillä pyörremyrskyn lailla vyöryvä lauma pikkulapsia vaarantaa hurmaavasti Muumilaakson idyllisen rauhan.
Kiinnostavinta kirjassa ehkä onkin, että se on ensimmäinen suomalainen kirja, joka on julkaistu Tammen kultaisissa kirjoissa eli alun perin yhdysvaltalaisessa Little Golden Books -sarjassa. On tietenkin enemmän kuin osuvaa, että lasikaton murtavat 80-vuotisjuhlaansa viettävät muumit.
Teksti ja kuvitus on jälleen Riina ja Sami Kaarlan käsialaa. Kuvituksessa korostuu jo tuttu koukeroinen koristeellisuus. Ennen kaikkea katseen vangitsee muumien runsas vaatetus. He ovat totuttuun tapaansa alasti vain kahdessa kirjan kuvassa. Jotenkin tämä tuntuu sievistelyltä, mikä on ehkä tarpeen amerikkalaiseen kirjasarjaan murtauduttaessa.
Juonen tasolla tarina jakautuu ikään kuin kahteen osaan, Mymmelin lasten aiheuttamaan kaaokseen ja heidän lähdettyään kummallisiin ääniin, jotka saavat etenkin Muumipeikon pelkäämään. Huumori, jännitys ja siinä välissä sopivina annoksina muumiperheen levollisuutta on ollut resepti, jonka ansiosta 2-vuotiaani on ottanut kirjan mukaan päiväkodin lelupäivään. Sitä on välillä myös piiloteltu, koska äiti ei jaksa sitä aivan koko aikaa lukea. Takuuvarmaa kestosuosikkiainesta siis!
Hirveä ikävä
Vuokko Hurme & Noora Katto: Hirveä ikävä, Into
Hirveä Ikävä paljastaa aiheensa jo otsikossaan ja kannen kuvassa, jossa lapsi halaa pehmopupua auton takavalojen loisteessa. Melkein viisivuotias Tintti ja pikkusisarus Viima menevät mummilaan yökylään sillä aikaa kun isä ja äiti matkustavat häihin. Tintti tuntee pienen Ikävän istuvan olkapäällään, kun aikuiset tekevät lähtöä. Välillä se kasvaa jättimäiseksi, välillä pienenee ja laitetaan hattuhyllylle. Kun Tintti nukkuu yön mummin lämpimässä sylissä, Ikävä lentää savupiipusta ulos ja meneekin lasten vanhempien hotelliin.
Kirja on osa tekijäkaksikon kuvakirjasarjaa lapsiperheen arjen tutuista tilanteista. Aiemmin on julkaistu Hirveä Nälkä (2021) ja Hirveä Hoppu (2023). Kirjoissa saavutetaankin aimo annos samastuttavuutta lapsiperheiden elämään.
Sekä Hurmeen teksti että Katon kuvitus personifikoivat ikävän tunteen kokoa muuttavaksi olennoksi. Katto on kuvittanut Ikävän hyttysmäiseksi itikaksi, joka on sopivasti keljun mutta kuitenkin hellyttävän näköinen. Tehokeino on jo moneen kertaan käytetty, mutta edelleen toimiva, kuten 2-vuotiaani innokkaasti todistaa. Ikävän hahmo kiehtoo häntä valtavasti.
Hirveä ikävä on hyvä täsmäkirja ikävöinnin käsittelyyn. Toisinaan mietin, voiko tällaisen pohjimmiltaan ongelmakeskeisen kirjan lukeminen lapselle laukaista hänessä kuvatun ongelman. Persoonallinen ja ruumiillinen Ikävä mahdollistaa kuitenkin aiheen moninaisen käsittelyn. Ikävä voi tulla ja mennä pois, pienentyä mitättömäksi tai ottaa vallan ja nujertaa alleen. Sympaattinen Ikävä ei edes ole niin harmillinen asia, kuten lasten mummikin toteaa. Sehän kertoo rakkaudesta.
Kirjassa annetaan myös vinkkejä Ikävän kanssa pärjäämiseen sekä tarinan lomassa että sen lopuksi.
Noora Katon kuvitus on uskollista hänen käsialalleen esimerkiksi Anneli Kannon Villeissä Virtasissa, lapsentasoista, selkeää ja havainnollistavaa. Hauskoja oivalluksiakin on, kuten kokoaukeaman kuva, jossa perhe kuvataan autossa istumassa.
Kirjasta mainittakoon myös, että Tintin ja Viiman äiti lienee adoptiolapsi, mitä ei tosin nosteta esiin millään tavalla. Tieto voi kuitenkin olla hyödyllinen perheille, joissa on vastaava tilanne.
Kaarnalaivanvarustaja
Katriina Rosavaara & Lotta Fors: Kaarnalaivanvarustaja, WSOY
Kuten Hirveässä Ikävässä, Kaarnalaivanvarustajassa kansi ja otsikko antavat vahvan lukuohjeen kirjan sisällöstä. Katriina Rosavaaran kirjoittamassa ja Lotta Forsin kuvittamassa kuvakirjassa kannessa istuu tyttö luodolla, polvet suojelevasti vartalon edessä koukussa. Kaarnalaiva lipuu määrätietoisesti tytöstä poispäin, ja surullisen näköinen tyttö vilkuttaa sille kättään. Veteen piirtyy heijastus tytöstä mutta myös toisesta vilkuttajasta, joka on lasta pitempi.
Vesi, kaarnalaiva, kehonkieli ja sininen värimaailma kielivät kirjan käsittelevän menetystä jollakin tapaa. Kaarnalaivanvarustajassa menetys tapahtuu Alzheimerille.
Minttu käy pappansa kanssa tekemässä kaarnalaivan joka lauantai. Tämä on heidän yhteinen traditionsa, ja Mintusta on jo sukeutunut varsin taitava kaarnalaivantekijä. Puuhailun ja leikin lomassa pappa opettaa Mintulle asioita esimerkiksi merenkäynnistä.
Hiljalleen papan vointi heikkenee. Hän ei tunnu osaavan lukea kelloa, liukastuu rantakivillä, tarjoaa Mintulle linkkuveistä, vaikka Mintun on yhteisesti päätetty olevan vielä liian pieni vuolemaan – ja lopulta eksyy kaupungilla matkalla Mintun luokse. Lapsenlapsen kanssa toistetut rutiinit ovat peittäneet alleen hänen etenevän sairautensa.
Yhtäkkiä pappa joutuu hoivakotiin asumaan eikä edes tunnista rakasta Minttuaan enää. Jalatkin ovat unohtaneet, miten kävellään, ja pappa istuu pyörätuolissa.
Rosavaara ja Fors rakentavat pitkään papan ja Mintun ystävyyttä ja yhtä tunnollisesti he kuvaavat myös papassa tapahtuvia muutoksia ja Mintun vaikeita tunteita, kun vaikeasti lausuttava sairaus vie papan mennessään aivan kuin virtaus kuljettaa kaarnalaivaa.
Mintusta pappa on ihan väärä pappa, hän haluaa vanhan papan takaisin. Mintun äiti selittää, ettei niin tule käymään. Pappa voi saada kirkkaampia hetkiä, mutta hän tulee lipumaan yhä kauemmas Mintusta ja äidistä, sellainen sairaus Alzheimer on.
Lopussa äiti pyytää Minttua opettamaan hänelle kaarnalaivantekoa, sillä lapsena hän ei oppinut taitoa. Näin Mintun tärkeä traditio saa jatkoa. Merkkinä hänen kasvamisestaan hän saa luvan käyttää linkkuveistäkin, papan vanhaa.
Teksti ja kuvitus eivät tee papan sairaudesta metaforaa, vaan kuvaavat sitä yhtä realistisesti kuin muitakin tapahtumia. Ensin Mintun kanssa liikkuu pitkä ja jäntevä, kipparilakkinen ja tyylikkäästi pukeutuva vanhempi herrasmies, mutta istuessaan viltin alla pyörätuolissa hän onkin väsyneen, hauraan ja vanhan näköinen.
Kirjan esilehdellä sekä alkuosan yhdellä, tekstittömällä kokoaukeamalla ollaan kuitenkin yhtäkkiä viime vuosisadan alkupuolen Viipurissa. Papan kerrotaan olevan syntyperäinen viipurilainen. Nämä kuvitusupotukset ojentavat kauniisti kättä papan koko elämäntarinalle ja vihjaavat myös hänen muistisairaudestaan, joka sekoittaa aikatasoja papan mielessä. Lukijan saattaa hämmentyä niistä hiukan, sillä välillä ollaan valkoposkihanhien ja nostureiden täyttämässä, nykypäivän Helsingissä ja välillä jossakin ihan muualla. Pieni sekaannus kuitenkin vain auttaa lähestymään kirjan aihetta.
Kirja on tyylipuhdas ja kaunis kokonaisuus muistisairauden käsittelyyn lapsen kanssa. Vuonna 2025 julkaistiin myös toinen vastaava teos, Lotta-Sofia Saahkon kirjoittama ja Mira Malliuksen kuvittama Kun mummi unohti sanat (Tammi), jonka kuvakieli on tyylitellympää kuin Forsin. Molempia teoksia yhdistää ilahduttavasti syvä kunnioitus niin lapsen tunteita kuin muistisairasta vanhusta kohtaan.
Marianna Lammi
Kirjoittaja on vanhempainvapaalla oleva lastenkirjallisuudentutkija, joka valitsi tähän katsaukseen perheessä eniten luettuja vuoden 2025 kuvakirjoja.