Vaikeat ja vaietut asiat esille – katsauksessa vuoden 2025 koskettavimmat kuvakirjat
Anteeksi
Eppu Nuotio & Sanna Pelliccioni: Anteeksi (2025, S&S)
Lapset leikkivät päiväkodin pihalla. Leikkejä enemmän Kaaria kiinnostaa kuitenkin se, mitä Emelillä on piilossa kädessään. Kyseessä täytyy olla aarre, sillä niin intensiivisesti Emel sitä katselee ja varjelee muilta. Emel ei suostu kertomaan aarteestaan Kaarille, vaikka tämä kuinka koettaa arvuutella. Sisälle mentäessä Kaari jää yksin eteiseen ja sujauttaa kätensä Emelin naulakossa roikkuvan takin taskuun.
Mutta siellä ei ole muuta kuin pieni kivi. Minä otan sen. Kivi on nyt
minun taskussani. Se
polttelee kuin kekäle.
(Nuotio & Pelliccioni, 2025, numeroimaton)
Kun Emel myöhemmin huomaa kiven kadonneen takin taskusta, hän pahoittaa mielensä. Vaikka muut osallistuvat kiven etsintään, Kaari ei näe teossaan mitään väärää. Hänestä Emel voisi aivan hyvin valita pihalta itselleen uuden kiven.
Eppu Nuotion kirjoittamassa tekstissä jännite rakentuu kuin huomaamatta. Ensin on hyvin arkinen tilanne, jollaisia sattuu jatkuvasti lasten arjessa. On aivan tavallisen näköinen kivi, joka kuitenkin osoittautuu kokoaan paljon suuremmaksi ja merkityksellisemmäksi. Nuotion teksti ei selitä tai perustele, vaan antaa lukijan itse tuoda tekstiin merkityksiä. Isovanhempien päivä on tarinan käännekohta, ja tällöin kirja aivan käytännössäkin täytyy kääntää, sillä lukusuunta vaihtuu nerokkaasti pystypäin. Aukeaman teksti kertoo koskettavasti hetkestä, jolloin Emelin mummo kuvailee lapsille Saamenmaata.
Sanna Pelliccioni yhdistelee kuvituksessa puuvärejä ja vesivärejä. Kuvitus on herkkää, mutta samalla merkityksiä täynnä. Pystykuvassa Emelin mummon kehon läpi ja rinnalla näkyvät Saamenmaan maisemat. Mummon jalat ovat kuin osa peruskalliota. Mummon sanoissa ja kehossa risteävät rakkaus ja kuuluminen, mutta myös väärinteoista seurannut suru. Toisella pystysuuntaisella aukeamalla on punaisena hehkuva Kaari käsi mekkonsa taskussa. Mummon sanat paljastavat kiven alkuperän, ja samalla hetkellä siitä tulee valtavan painava Kaarin taskussa. Kaikkien edessä Kaari tekee oman ratkaisunsa.
Anteeksi on vuoden 2025 ajankohtaisin, mutta myös koskettavin kuvakirja. Nuotion ja Pelliccionin yhteistyö on osoittautunut jo aiemminkin hyvin hedelmälliseksi. Kaksikolta on julkaistu tässä Anteeksi -kuvakirjan päättävässä sarjassa myös sotalapsien kohtaloa käsittelevä, koskettava Lappukaulatyttö (2022) sekä Baltian ihmisketjusta kertova Sinä päivänä (2024). Lappukaulatyttö (2022) voitti vuoden 2023 Bratislavan kuvitusbiennaalissa kuvitustaiteen Plaque-palkinnon.
Anteeksi -kirjan lopussa on Tekijöiden sanat -aukeama. Mitä osuvammin tekijät rinnastavat Etelä-Afrikassa vuosina 1996–1998 työskennelleen totuuskomission sekä Suomessa yhä kirjan tekohetkellä kesken olleen Saamelaisten totuus- ja sovintokomission työn ja kirjoittavat kuinka on ”helppo katsoa kauas, mutta lähelle katsominen, oman väärintekemisen myöntäminen on paljon vaikeampaa.” (Nuotio & Pelliccioni, 2025, numeroimaton).
Kuvakirjana Anteeksi näyttää, miten voimallisesti, mutta samalla osoittelematta lastenkirjallisuus voi ottaa osaa yhteiskunnalliseen keskusteluun. Nuotion ja Pelliccionin teos on kertomus lasten välisestä, jopa arkisesta tilanteesta, mutta samalla se asemoituu rohkeasti suhteessa vaiettuun ja vaikeaan aiheeseen. Suomessa elää yhä voimakkaana illuusio tasa-arvoisesta ja yhdenvertaisesta yhteiskunnasta. Osa tätä illuusiota on virheellinen historiallinen käsitys, jonka mukaan Suomella ei useinkaan nähdä olevan minkäänlaista roolia muun Euroopan harjoittamassa kolonialismissa. Osa virheellistä historiaa on myös puhe, joka ylläpitää myyttiä etnisesti homogeenisestä maasta, vaikka Suomi on aina ollut moninainen niin etnisesti kuin myös esimerkiksi kielellisesti. Monet perinteiset vähemmistöt, kuten esimerkiksi tataarit, juutalaiset, romanit, inkerinsuomalaiset, karjalaiset ja saamelaiset ovat kuuluneet suomalaiseen yhteiskuntaan jopa satojen vuosien ajan. Saamelaisten asuttaminen ja asuttajakolonialismi ovat erityisesti aiheita, joista ei Suomessa käydä avointa tai rehellistä keskustelua. Kansainväliset tahot, kuten Yhdistyneet Kansakunnat, ovat myös viime vuosina tuoneet esiin, miten Suomessa yhä tapahtuu saamelaisten ihmisoikeuksien sekä kulttuuristen oikeuksien loukkauksia.
Saamelaisten totuus- ja sovintokomission työ päättyi Suomessa vuoden 2025 lopussa. Komission ehdotusten loppuyhteenvedossa nostetaan esille mm. Suomessa vallitseva rakenteellinen tietovaje saamelaiskulttuurista ja saamelaisten alkuperäiskansa-asemasta. Komissio toteaa, että saamelaistiedon puute yhteiskunnassa vaikuttaa valtaväestön asenteisiin ja ennakkoluuloihin saamelaisia kohtaan sekä johtaa arkipäivän rasismiin ja syrjintään. Tämä tietovaje johtuu osittain siitä, ettei suomalainen koulutusjärjestelmä opeta saamelaisten historiasta, kulttuurista eikä asemasta yhtenä maailman alkuperäiskansoista. Olisikin hyvin tärkeää, etteivät opettajien omat pelot tai epämukavuuden tunteen saisi enää olla syy sille, että vaikeina pidettyjä ja monimutkaisia aiheita vältellään ottamasta osaksi opetusta.
Suomessa riittää siis runsaasti työnsarkaa, jotta niin perinteisten vähemmistöjen, kuin myös muiden vähemmistöryhmien kohtaama rasismi ja syrjintä yhteiskunnassamme tunnistetaan ja tunnustetaan. Anteeksi -kuvakirja näyttää kauniisti ja koskettavasti – niin lapsille kuin aikuisille – että vaikeista ja vaietuista asioistakin voi, ja täytyy kyetä, puhumaan. On myös opittava pyytämään anteeksi.
Kiven ja veden kirja
Katri Tapola & Selja Raudas: Kiven ja veden kirja (2025, Etana Editions)
Koti- ja lähisuhdeväkivallan yleisyyttä peitellään ja väheksytään Suomessa. Toistamme mieluummin tarinaa tasa-arvoisesta ja yhdenvertaisesta maasta, vaikka useiden kotimaisten ja kansainvälisten selvitysten ja tutkimusten mukaan Suomi on yksi Euroopan vaarallisimmista maista naisille. Eniten väkivaltaa naiset kokevat omassa kodissaan. Katri Tapolan ja Selja Raudaksen kuvakirja Kiven ja veden kirja (2025 Etana Editions) kuvaa juuri kotona tapahtuvaa väkivaltaa. Kirjan päähenkilö ja kertoja on alakouluikäinen lapsi, joka myös joutuu usein todistamaan kotona tapahtuvaa väkivaltaa.
Menen omaan huoneeseen, ja ilta on musta huppu.
Kopisee, kolisee, paukkuu, pamahtaa,
kuuluu kaikkea pelottavaa.
Myös minä kivetyn, ja soljuva puro jäätyy.
(Tapola, 2025, numeroimaton)
Raudaksen kuvituksessa tunnelmia kuvaavat niin lempeät ja heleät, kuin myös tummat ja synkät sävyt. Kuvitus on tehty kollaasimaisesti leikaten ja liimaten, ja väreinä on käytetty puukyniä ja akvarellia. Lisäksi osaa kuvista on viimeistelty vielä digitaalisesti piirtämällä. Raudaksen kuvituksissa on paikoitellen uhkaava tunnelma, kun Iso väijyy taustalla tai vierellä suurena, mustana varjona, jonka nyrkit ovat puristuneet tiukoiksi, kiven kaltaisiksi järkäleiksi. Pelkoa ja uhkaa väkivallasta kuvaa osuvasti lapsikertojan aamuinen tunnelmakuvaus:
Aamulla kivet ovat kurkussa eikä sanoja ole.
Yritän olla niin kuin asiat olisivat hyvin.
Sirpaleet on lakaistu maton alle.
Kaakao on tulikuumaa ja kaatuu liinalle.
Suuttuuko joku?
(Tapola, 2025, numeroimaton)
Ottaen huomioon miten yleistä kotiväkivalta Suomessa on, sitä on käsitelty suhteellisen vähän lastenkirjallisuudessa. Aihe on kiistämättä vaikea ja haastava, mutta koskettaa kuitenkin monen lapsenkin elämää, ja on siksikin tärkeää, että siitä uskalletaan kertoa. Pohjoismaisessa lastenkirjallisuudessa teemaa on käsitelty jonkin verran jo aiemmin. Norjalaiset Gro Dahle ja Svein Nyhus julkaisivat vuonna 2009 vaikuttavan kuvakirjan Sinna mann (’Vihainen mies’, Cappelen). Kuten Raudaksen kuvituksissa, myös Nyhusin kuvaama mies on uhmakkuudessaan järkälemäinen ja suurikätinen. Nyhus kuitenkin kuvittaa väkivaltatilanteita paljon yksityiskohtaisemmin ja realistisimmin, kun taas Raudaksen kuvitus ei näytä tilanteita näin suoraan. Toisaalta Raudaksen kuvituksessa kertojalapsi on hyvin realistinen, kun taas Nyhusilla ihmishahmot ovat naivistisia, jopa nukenomaisia. Kiven ja veden kirjaan on kuitenkin suhteellisen helppoa tarttua eri ikäisen lasten kanssa, sillä tarina jättää tilaa myös omille tulkinnoille.
Kirjailija Katri Tapola on tunnettu kirjallisesta tuotannostaan, jossa käsitellään erilaisia vaikeina ja haastavina pidettyjä aiheita. Tapola on kirjoittanut lapsille esimerkiksi sodasta ja pakolaisuudesta. Häneltä on julkaistu myös useita monikielisiä lastenkirjoja, kuten Siinä sinä olet (2020, Teos). Kirjan on kuvittanut Muhaned Durubi ja arabiankielisen rinnakkaistekstin on kääntänyt Aya Chalabee. Kiven ja veden kirjassa Tapolan kaunis ja tiivis teksti sisältää monia kielikuvia, ja mahdollistaa näin vaikean, jopa vaietun aiheen, lempeän käsittelyn.
Kirjan lopussa on turvataitotehtävä, joka kannustaa pohtimaan tunteita erilaisten sanojen kautta. Lapsi ja aikuinen voivat yhdessä miettiä sanoja, jotka kuvaavat niin hyviä kuin myös pelottavia asioita. Aukeama tarjoaa alkuunpääsyyn sanoja, kuten pimeä, salaisuus, surullinen, ilo, lohtu ja koti. Viimeinen aukeama sisältää myös lyhyet ohjeet niin aikuiselle kuin myös lapselle, esimerkiksi liittyen tahoihin, joihin voi olla tarvittaessa yhteydessä. Lopun toiminnallinen ja ohjeistava osuus sopii kokonaisuuteen. Arvokasta on myös, ettei kotiväkivaltaa vaikeana aiheena kuitenkaan käsitellä didaktisella tunnetaitopainotuksella osana itse tarinaa, ja keskiöön pääsevät näin Tapolan koskettavat, runonomaiset sanat sekä Raudaksen voimakastunnelmaiset kuvitukset.