Maailmat pois radaltaan ja maailmat kohdillaan – katsauksessa vuoden 2024 satuja ja lastenkirjoja
Kirjailija Salla Simukan ja sarjakuvataiteilija JP Ahosen Poika ullakolla, poika kellarissa(Tammi 2024) onnistuu koukuttamaan lukijansa heti ensimmäisillä sivuilla. Jännittävä tarina rakentuu kahden pojan maailmojen kohtaamisen kautta. Molemmat muuttavat tarinan alussa uuteen kotiin ja saavat valita mieleisensä huoneet. Alexis valitsee ullakkohuoneen ja Max taas kellarihuoneen. Molemmat kokevat, että heidän valitsemansa huone on juuri täydellinen heille. Alexis ja Max ovat 10-vuotiaita, ja Alexis on perheen ainoa lapsi, kun Maxilla taas on useampi sisarus.
Jännite rakentuu osittain eri näkökulmien kautta, kun tarinaa kerrotaan vuorotellen Alexiksen ja Maxin näkökulmista. Lukijalle paljastuu siis yhdessä Alexiksen ja Maxin kanssa kotien erikoisuudet, ja samalla avautuu näkymä kahteen eri todellisuuteen.
Simukan vetävässä tekstissä kohtaavat saumattomasti ajattomat maailmat, fantasia ja perheiden arkinen elämä. Toisaalta Alexiksen ja Maxin perheet ovat aivan tavallisia perheitä, joissa vanhemmat käyvät töissä ja lapset ovat kesälomalla, mutta samalla molemmissa maailmoissa on omat fantasiaelementtinsä. Tästä hyvä esimerkki on Alexiksen isä, joka on unienkerääjä ja -tutkija. Isän työn kautta avautuu toisaalta lisää kerroksia kahden maailman näkökulmasta: Unet ovat siltoja.” niin isä usein sanoi, Unet yhdistivät asioita ja todellisuuksia tavalla, johon mikään muu ei kyennyt. (Simukka, 2024, 23)
Pian muuttojen jälkeen alkavat pojat huomata kodeissaan eriskummallisia asioita. Alexis kuulee ääniä ja askeleita olemattomista huoneista, kun taas Max ihmettelee musiikkia, jonka lähdettä hän ei osaa paikantaa. Poikien vihdoin kohdatessa he ymmärtävät jo, että taloon liittyy jokin salaisuus. Yhdessä he alkavat selvittämään tätä mysteeriä. Fantasiaelementit lisääntyvät tarinan edetessä, ja tapahtumat kietoutuvat auki vanhan sadun myötä. Palanen palaselta maailmat tulevat yhteen, mistä seuraa samalla poikien ystävystyminen mutta myös kohtalokkaita seurauksia. Max uskaltautuu kertomaan, kuinka hänen perheensä kohtasi rasismia aiemmassa kotikaupungissa. Myös Alexista kiusattiin aiemassa koulussa. Kiusaaminen oli jokapäiväistä ja sitä kesti vuosia. Molemmilla on siis ulkopuolisuuden kokemuksia, mikä tekee heidän ystävyydestään erityisen merkityksellistä.
Salla Simukka, moninkertaisesti palkittu ja kansainvälistä huomioita nuortenkirjoillaan saavuttanut kirjailija, on julkaissut myös aiemmin kuvitetun seikkailuromaanin, jossa keskiössä ovat rinnakkaiset maailmat. Teos Sisarla – Seikkailu toisessa maailmassa (2016) kertoo kahden tytön ystävyydestä. Kuten Poika ullakolla, poika kellarissa (2024) myös Sisarla -romaanissa pudotaan heti tarinan alussa. Sisarlassa pudotaan lumen läpi, kun taas Poika ullakolla, poika kellarissa -teoksessa Alexis näkee unta, jossa hän putoaa kohti taivasta. Simukan romaaneissa toistuvat intertekstuaaliset viittaukset Liisan seikkailuihin ihmemaassa siis jatkuvat, kun Alexiksen ja Maxin maailman kohtaavat. Kuten Liisan seikkailuissa, ovat Simukankin teoksissa puutarhat ihmeellisiä, jopa taianomaisia paikkoja. Poika ullakolla, poika kellarissa -teoksessa Maxin maailmassa puutarha on täynnä mitä erikoisempia kasveja. Simukka kiinnittää puutarhamiljöön tarinaan oivallisesti kuvaamalla Maxin äidin kasvitieteilijänä, jonka valtakuntana taloa ympäröivä puutarha näyttäytyy.
Simukan ja JP Ahosen fantasiakirja toimii hyvin ääneen luettuna, mutta kuvituksen ja ilmavan taiton puolesta on alakouluikäiselle myös helppo tarttua itsenäisesti nopealukuiseen teokseen. JP Ahosen kuvitustyyli tuo tarinaan huumoria, ja mustavalkokuvituksissa tarinan hahmot ovat ilmeikäitä ja heidän persoonansa välittyy lukijalle. Upea yhteistyö oli myös vuoden 2024 lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkintoehdokas.
Cristal Snow’n ja Kati Vuorennon keijuista kertova lastenromaanisarja on edennyt jo viidenteen osaan Penni Pähkinäsydän ja pitsikartanon kummitus (Tammi 2024) -julkaisun myötä. Paljon kokenut Penni on uudenlaisen surun äärellä, sillä hänen äitinsä, Annelie Pähkinäsydän, kuolee sairauden uuvuttamana. Pennille äidin kuolema on vaikeaa ymmärtää ja hän pohtiikin miten surua tulisi käsitellä:
Pitikö sitä vaivata kuin pullataikinaa? Vai vatkata kuin kaislakermaa? Pitikö surua käsitellä kuin toukkavauvat: tuudittaa sylissä, halailla ja suukotella? Vai täytyikö surulle antaa sähköshokkeja? Sellaisia joita kimpoili hänen käsistään ja sormenpäistään. Tsäp. Tsäp. Tsäp! (Snow, 2024, 26).
Pennin kuvataankin päättelevän kauniisti, ettei osannut olla surullinen koska oli hämillään, ja kaikki tuntui vieraalta ja oudolta. Lapsilukijalle kuolemaa kuvataan etäännyttäen, mutta varmastikin jotkin lukijoista – niin aikuisista kuin lapsista – tunnistavat tämän outouden, joka läheisen kuolemaan liittyy. Penni sulkeutuukin omaan suruunsa, ja torjuu isänsä yritykset tarjota empatiaa. Ystävilleen Lianalle, Viliinalle ja Hildalle Penni kuitenkin uskaltautuu puhumaan ja yhdessä nämä vannovatkin, ettei heidän ystävyytensä katoasi, vaikka mitä tapahtuisi.
Snow’n kerronnassa ovat käytössä kaikki klassiset sadun elementit. Pennin seikkailut ovat siis vauhdikkaita, ja samassa tarinassa vilisee niin kummituksia, luurankoja kuin lohikäärmeitäkin. Mukaan mahtuu monta käännettä, mutta tarina säilyy kuitenkin ehjänä loppuun asti. Sarjan vahvuus on kaunis ja omaperäinen keijumaailma, jossa keijulapsilla on kaikilla omanlaisensa persoonat. Pähkinäsydänten suku ja Tuulenpesän metsä tarjoavat aivan omanlaisensa maailman, jossa mahdollistuu loputtomasti kiinnostavia ja jännittäviä tapahtumia. Keijumaailman omaperäisyys syntyy vahvasti myös Cristal Snow’n kekseliään ja hauskan kielenkäytön myötä. Tarinassa herkkupöytään on esimerkiksi katettu ”puolijyväpuuroa, kirpalokiisseliä, kivisokerihuurteista simakakkua, mahlahilloleipää, pähkinäleipää hunajasulalla sekä kastanjavoita” (Snow, 2024, 17) Satumaailman yksityiskohtia ja eri hahmojen persoonia tuovat eläväksi myös Kati Vuorennon lyijykynäkuvitukset, jotka ovat herkkiä ja kiinnostavia. Vuorennon lempeä, mutta samalla ilmeikäs kuvitus näyttääkin hienosti tarinan eri hahmot niin surullisina, hassuttelevina kuin myös ilkikurisina.
Kaisa Happosen ja Anne Vaskon luoma Mur-kirjasarja ihastuttaa yhä uudestaan ja uudestaan. Vuonna 2021 julkaistun Mur ja metsän ilta -satukirjalle sisarteoksena julkaistu Mur ja metsän valo (2024) näyttää miten pienellä tekstimäärällä voidaan kertoa valtavan suuria tarinoita.
Mur ja metsän valo koostuu kahdestatoista sadusta, joista jo ensimmäinen saa lukijassa sydämen läpättämään. Sadut vievät samalla suurten kysymysten äärelle, mutta kutsuvat ennen kaikkea pysähtymään luonnon ihmeiden rinnalle. Teoksen iltasadut muodostavatkin kauniin, harkitun oloisen ja eheän kokonaisuuden. Kuten satukokoelman ensimmäisessä osassa, Mur ja metsän ilta (2021), valloittavan Mur- karhun ja tämän ystävän lisäksi saduissa esiintyy muun muassa Naali, Pöllöjä ja Hirvi. Toisessa osassa keskiöön asetetaan myös muun muassa Ruokokerttunen sekä Puu.
Happonen taitaa faabelien perinteen ja yhdistelee saduissa oivallisesti uutta ja vanhaa. Satujen teemoja on yhtäältä helppoa tulkita, mutta toisaalta ne myös avaavat useita merkityskerroksia. Esimerkiksi ”Pöllö joka katseli siipiään” –satusaa pohtimaan niin itsekkyyttä ja oman navan tuijottelua kuin myös pieniin asioihin keskittymistä ja ulkopuolisen hälyn sivuuttamista:
”Koska pöllö katseli vain siipiään, siltä jäi huomaamatta joka ikinen tähdenlento.
Joskus,
kun jokin erityisen kirkas kimallus
häivähti pöllön siipisulkien seassa,
se tunsi mielessään jotain,
mutta ei tiennyt, mitä.
Ja siitä
Pöllö ei osannut
lainkaan harmitella.”
(Happonen 2024, numeroimaton)
Happosen ja Vaskon yhteistyö on tarinankerronnan täydellinen liitto. Sadut eivät julista, vaan ne ikään kuin kuiskaavat, ja näin kutsuvat huomaamaan monimuotoisen luonnon ihmeellisyyden. Satu ”Puu” on tästä kaunis esimerkki. Siinä vanha, jo hopeinen ja harmaa puu seisoo metsässä yhä pystyssä, vaikka on lakannut kasvamasta jo aikaa sitten. Se tarjoaa pesän yhä uusille linnuille. Sitten eräänä päivänä Puu kaatuu:
”Metsä kasvoi Puuhun kiinni,
(Happonen 2024, numeroimaton)
kietoi syliinsä.
Sammalet hohtivat sen pinnalla,
pieni kuusi kasvoi Puun lahoavasta rungosta.
Puuhun kiertyi uusia alkuja.”
Saduissa, kuten juuri ”Puu”, on läsnä elämän ja luonnon kiertokulku. Useat teoksen sadut ovat myös kuin haikea ja kaunis puolustuspuheenvuoro vanhoille metsille. Satukokoelma onkin niin tekstiltään kuin kuvitukseltaan samalla hyvin ajaton, mutta kuitenkin täysin ajankohtainen. Happonen näyttää tässä kokoelman toisessa osassa, miten filosofisia satuja voi kertoa vieläkin harvemmilla, mutta tarkoin valituilla sanoilla. Niin kotimaisia kuin kansainvälisiä nimityksiä ja palkintoja saanut Vasko näyttää upeilla nelivärikuvituksillaan, kuinka satujen maailma voi olla samalla klassinen ja silti uudenalainen ja raikas.
Katsauksen kirjoittaja Jaana Pesonen opettaa kirjallisuuskasvatusta tuleville opettajille ja luotsaa myös IBBY Finlandin arvostelulautakuntaa.