Huumorintajuinen lastenkirjailija muistelee
Teksti: Ismo Loivamaa
Tuula Kallioniemi: Karkulaisista kuukkeliin. Lastenkirjailijan muistelmat. Otava 2026
Lastenkirjallisuus näkyy julkisuudessa kaiketi paremmin kuin koskaan – jos unohdetaan näivettyvä lehtikritiikki. Lasten- ja nuortenkirjailijat ovat ryhtyneet muistelemaan uraansa (tai julkaisemaan kirjoituskokoelmia) ja samalla he kommentoivat oman alansa näkyvyyttä.
Tuula Kallioniemen ura on kestänyt kohta puolen vuosisataa, joten muisteltavaa riittää. ”Näen alun tiskirättirealismin, satubuumin, rakkausbuumin, ongelmabuumin, kuolemabuumin, fantasiabuumin”, kirjailija kiteyttää vuosikymmenten kulun.
Muistelmakirja ryhmittyy selväpiirteisesti teemojen mukaan; uran alku, apurahat, kirjailijavierailut, kritiikki, kustantajat, aiheiden löytyminen… Viimeksi mainitussa ei kirjailijalle ”pelkkä mielikuvitus” riitä, vaan suureksi avuksi ovat kuullut ja koetut tapahtumat. Välillä hän on saanut ideoita lastensakin maailmasta, ja keskimmäinen poika sitten pamauttikin: ”Jätkällä ei ole tippaakaan mielikuvitusta, kun se kirjoittaa aina meistä.”
Kallioniemen tavaramerkkinä pidetään hyvästä syystä huumoria. Muistelmakirjaakin se kummasti ryydittää. Huumorintajuista asennetta monet sattumukset taitavat edellyttääkin, vaikka silloin, kun aiheena on kouluvierailut. Niistä hetkistä puhumattakaan, kun halutaan tietää, milloin kirjailija aikoo kirjoittaa aikuisten kirjan. Tai silloin, kun tuttavarouva kuvailee kirjailijan teoksia ’ohokasiksi’.
Kallioniemi muistelee avoimesti ja kaunistelematta, mutta ei vähääkään hyökkäävästi tai repivästi. Pitkä perspekstiivi suo mahdollisuuden havaintojen tekemiseen. Kirja on kirjoitettu aivan kuin lukijan kanssa jutustellen. Aivan kaikesta ei tosin tarvitse olla samaa mieltä. Itse esimerkiksi suhtaudun Topeliuksen satuihin paljon suopeammin kuin Kallioniemi, joka on vuosikymmenten mittaan usein ilmaissut kantansa topeliaanisuutta kohtaan.
Muistelma ei ole tutkimus, mutta yllykkeitä se antaa. Kritiikki on epäilemättä aihepiiri, johon toivoo tutkijoiden paneutuvan. Kallioniemi tekee mielenkiintoisia (ja hauskoja) poimintoja kirjojensa kritiikeistä, mutta yli sadan kirjan tuotannosta se tietysti on sattumanvarainen kuopaisu. Vastaanoton tutkiminen on tärkeää, sillä nykyisin jopa kustantajien lehtiseuranta saattaa olla puutteellista ja varsinkin ”pienet lehdet” unohtuvat kokonaan.
Muistelmakirjassa säilyy toiveikkuus. Varsinkin silloin, kun kirjailija paljastaa kouluvierailuilla aina toistuvan ihmeellisen hetken. Kun kirjailija lukee ääneen, silloin ei räplätä puhelinta. ”Kaikki kuuntelevat yhdessä. Se on jotain niin maagista, että ääneen lukemiselle pitäisi perustaa liputuspäivä.”