Ibbyn lehti, kuvakirjat, lastenkirjallisuus

20.1.2023

Teksti: Marianna Lammi

Annika Hämysen ja Johanna Lehtomaan kuvakirja Apua, sukissani on lohikäärmeitä! (Kumma 2022) käsittelee aistiherkkyyksiä Kaiku-nimisen lapsen elämässä. Kirjan esilehdillä kerrotaan, että tekijäkaksikolla on omakohtaista kokemusta erityisherkkyydestä. Virikkeitä-lehden haastattelussa Hämynen kertoo, että kirjaa kirjoittaessa oli hienoa ehtiä miettimään jokainen käsiteltävä aistikuormitustilanne kaikessa rauhassa loppuun saakka, mihin tosielämässä ei ole useinkaan aikaa.

Miten päädyit kirjoittamaan kirjan?

Hämynen: Kirjaan syntymiseen johtaa kolme polkua. Olin lapsesta asti haaveillut kirjan kirjoittamisesta, mutta omien lasten synnyttyä haave unohtui täysin. Juuri ennen korona-aikaa näin monen sattuman kautta erästä kaveriani, joka kertoi miettineensä, että minun pitäisi kirjoittaa lastenkirja. Hän kertoi tuntevansa taitavan kuvittajankin. 

Olin jo monta vuotta etsinyt lapsilleni luettavaksi lastenkirjaa aistiherkkyyksistä, mutta sellaista ei tuntunut löytyvän. Yhtenä kesänä olin kirjoittanut muistiin asioita perheemme mökkireissusta, jossa lapsen aistihaasteet näkyivät monin tavoin. Olin silloin ajatellut koota lapselle oman valokuvakirjan aistiasioiden ympärille ja tehdä siten aistiherkkyyttä näkyväksi myös sukulaisille. Lopulta nämä kolme asiaa loksahtivat yhteen: voisin yrittää itse kirjoittaa ihan oikean kirjan aistiherkkyyksistä. Tuntui ihmeelliseltä, että sellaista ei ollut vielä tehty, ja olin varma, että kirjalle olisi kysyntää. Kun kävi ilmi, että kaverini tuntemalla kuvittajalla Johanna Lehtomaallakin oli omakohtaista kokemusta aistiherkkyyksistä, tuntui, että monta asiaa oli sattumalta osunut kohdalleen.

Tarinat lähtivät muovautumaan omien arkikokemusteni pohjalta. Kun keksin päähenkilöksi Kaikun, tarinoihin alkoi kuin itsestään tupsahdella mielikuvituselementtejä ja tekstit saivat etäisyyttä meidän arkeemme.

Millä perusteella valitsit kirjaan kolme aihetta/erityisherkkyyttä, eli sukissa olevat lohikäärmeet, ujot ruoat ja pään, joka tuntuu muurahaiskeolta?

Hämynen: Tarkoitukseni oli kuvata aistiherkän lapsen tavallista elämää. Olin kirjoittanut useampia tarinoita, ja kirjaan valittiin yhdessä kustantamon kanssa kolme tarinaa, jotka muodostavat selkeän kokonaisuuden aistiherkän päivittäin kohtaamista tilanteista: pukeutumisesta, syömisestä ja kuormittumisesta asioista, joihin muut eivät välttämättä edes kiinnitä huomiota. Vaikka aistiherkkyydet tai aistisäätelyhäiriöt yleisesti ilmenevät yksilöillä hyvin eri tavoin, vaatteisiin, ruokaan ja ääniin liittyvät asiat koskettavat varmasti suurinta osaa.

Kirjassa esitetään konkreettisia neuvoja lapsen ruokaa kohtaan esittämän epäluulon voittamiseksi: ruokarohkeuden käsite sekä ruoan lempeä katselu, sille juttelu, mielikuvaharjoittelu, ruoan lipaiseminen ja minipalan maistaminen. Ovatko nämä tai muut kirjassa esitellyt ”metodit” käytössä perheessäsi vai kehititkö niitä lähinnä kirjaa varten?

Hämynen: Kirjan tarinat ja “metodit” ovat yhdistelmä lukemaani faktatietoa, omia ja muilta aistiherkkien lasten vanhemmilta kuultuja kokemuksia sekä kirjoittaessa pohdittuja ratkaisuja.

Pohjana ruokaan tutustumisessa eri aistien avulla on Sapere-menetelmä sekä varhaiskasvatuksen ruokasuositus Terveyttä ja iloa ruoasta. Ruokarohkeus-sanaan olin törmännyt ensimmäistä kertaa Maa- ja kotitalousnaisten kasvisaiheisessa lastentapahtumassa. Olin tutkinut lasten kanssa ruokia eri aistien avulla työskennellessäni perhepäivähoitajana, mutta supersankari Ruoka Rohkea ja sen myötä keksitty ujo porkkana syntyivät sanoilla leikkimisestä kirjaa suunnitellessa. Metodi sinänsä on siis monelle jo tuttu, mutta tarinassa asetelma kääntyy vähän ympäri: ei rohkaistakaan lasta maistamaan ruokaa, vaan rohkaistaan ruokaa tulemaan syödyksi. Tarina tuo ruokiin totutteluun lisää leikillisyyttä ja lempeyttä, kun “paha” ruoka ei olekaan pahis, vaan ystävällinen, empatiaa herättävä ressukka. Harmittaa, etten keksinyt ujon porkkanan ideaa jo vuosia sitten, sillä jälkeenpäin keksin monta tilannetta, joissa olisin voinut sitä hyödyntää.

Vaatetarina on kokoelma oivalluksia, joita olen omilta lapsiltani saanut. Vaikka olen itsekin lämminverinen, en millään meinannut uskoa, että pieni lapsi pärjää pakkasessa välillä ilman rukkasia. Testasimme käsien lämpöä niin, että lapsi laittoi paljaat kätensä poskilleni, ja monesti yllätyin, kuinka lämpimät ne olivat. Halusin tämän kohtauksen kirjaan muistuttamaan aikuisia siitä, että se, mitä yleensä ajatellaan oikeana ja järkevänä toimintatapana, ei välttämättä päde kaikilla. Aistiherkän lapsen kohtaaminen vaatii aikuiselta paljon yleisesti hyviksi todetuista toimintatavoista joustamista.

Millaisia kustannus- ja kuvitusprosessit olivat?

Hämynen: Kumma-kustannus innostui kirjan aiheesta pian sen jälkeen, kun olimme alkaneet etsiä kustantamoa, ja sen jälkeen asiat etenivät vauhdilla. Kirja on tehty korona-aikaan etäyhteyksien ja sähköpostin välityksellä, mutta siitä huolimatta kirjan tekoa sävytti yhdessä tekemisen meininki. Olin perhepäivähoitajana tehnyt vuosia töitä yksin, ja yllättäen olikin mukavaa, kun kaikki langat eivät olleet omissa käsissä.

Oli lottovoitto, että kirjan kuvittaneella Johannalla on itsellään kokemusta aistiherkkyyksistä. Asiantuntemus näkyy kuvituksissa. Johanna sai kuviin näkymään paljon sellaista, mikä itse yritin rivien väliin kirjoittaa, ja toisaalta kuvissa on myös tärkeitä oivalluksia, joita en itse kirjoittaessani edes tajunnut. 

Hauska sattuma oli, että Johanna piirsi jo ensimmäiseen luonnokseen Kaikulle juuri sellaiset hiukset kuin olin kuvitellut, vaikka en ollut kertonut mielikuvastani. Sen jälkeen oli helppo luottaa siihen, että kerromme kuvilla ja tekstillä samaa tarinaa.

Kaiku saa kirjassa apua ja tukea monilta eri tahoilta: isältä, päiväkodin aikuiselta ja päiväkotikavereilta. Kuinka tietoinen valinta tämä oli? Haluatko viestittää tällä jotakin?

Hämynen: Valitsin tietoisesti, että Kaikun ympärillä on ymmärtäväisiä aikuisia, jotka luottavat Kaikun tuntemuksiin ja yrittävät yhdessä Kaikun kanssa löytää ratkaisuja arjen helpottamiseksi. Moni aistiherkkä lapsi on varmasti joutunut tilanteeseen, jossa aistikokemukset aiheuttavat eripuraa lapsen ja aikuisen välillä, ja vastapainoksi halusin kirjaan vain lämpimiä kohtaamisia. Kirjoittaessani en tajunnut, että tulen samalla antaneeksi vinkkejä toimivista toimintatavoista.

Tarinoita luonnostellessani meillä kotona oli vaihe, jolloin jouduin reagoimaan useaan asiaan yhtä aikaa ja tekemään pikaisia arvioita lasten nopeastikin eskaloituvista tilanteista. Kirjoittaminen oli arjen hektisyydelle hyvää vastapainoa, sillä sain keskittyä yhteen tilanteeseen kerrallaan ja miettiä rauhassa, miten kirjan aikuinen voisi reagoida. Tästä oli apua myös omaan arkeen: joskus tiukassa tilanteessa mietin, mitä Kaikun vanhemmat tässä tekisivät.

Kaikun päiväkotikaverit suhtautuvat Kaikun erityisyyksiin luontevasti eivätkä tee numeroa Kaikun saamista tukikeinoista, kuten kuulosuojaimista, jumppapallosta tai siitä, että Kaiku saa päivälevolla kuunnella musiikkia kuulokkeista. Välillä kuulee kokemuksia siitä, ettei erityislapsille haluta antaa tällaisia myönnytyksiä siksi, että sitten muutkin lapset vaatisivat niitä. Halusin ravistella tätä näkemystä. Lapsella on oikeus tarvitsemaansa tukeen. Toisaalta nostin esiin myös sen, ettei aistiherkkä lapsi ole aina helppoa seuraa ikätovereilleen: kun Kaiku yrittää vaimentaa ympäriltä kuuluvia ääniä naputtamalla pöydänjalkaa, se häiritsee muita lapsia. Ääniyliherkät lapset eivät suinkaan itse ole aina hiljaisia ja äänettömiä.

Aistiherkkyyksistä on viime aikoina julkaistu useampia lastenkirjoja. Mitä ajattelet, alkavatko aistiherkkyydet olla jo hyvin tunnettuja ja ymmärrettyjä vai kohtaako lapsi perheineen useimmiten ymmärtämättömyyttä? Onko aistiherkkien lasten tai heidän perheidensä saama tuki riittävää?

Hämynen: Tieto aistiherkkyyksistä lisääntyy koko ajan ja aihe kiinnostaa – jo päätellen siitä, millaisen vastaanoton aisti- ja erityisherkkyydestä kertovat kirjat ovat saaneet. Olen saanut paljon kommentteja siitä, että kirjamme on auttanut aikuista ymmärtämään aistiherkkiä lapsia paremmin. Kirjaa on luettu kodeissa ja varhaiskasvatuksessa, ja sitä on annettu sukulaisille luettavaksi.

Tietämättömyyttä ja ymmärtämättömyyttä on kuitenkin edelleen paljon. Kysyin aistiherkkien lasten vanhempien kokemuksia eräässä isossa somen vertaisryhmässä, ja parinsadan vastaajan joukosta valtaosa oli sitä mieltä, että tietoa ja tukea on edelleen saatavilla liian vähän. Neljäsosan mielestä tietämys ja tukikeinot lisääntyvät koko ajan, mutta edelleen on parannettavaa. Vain kaksi vastaajaa oli sitä mieltä, että aistiherkkyydet tunnistetaan hyvin ja tukea on riittävästi saatavilla.

Lapset ovat todella eriarvoisessa asemassa, koska käytännössä on sattumasta kiinni, kohtaako lapsi varhaiskasvatuksessa tai koulussa aistiherkkyyksistä tietävän aikuisen. Jo se auttaisi, että lapsen kanssa työskentelevällä on kiinnostusta ottaa tietoa vastaan ja ymmärtää lapsen erilaista tapaa hahmottaa maailmaa. Eroja herkkyyksiin suhtautumisessa voi olla jopa saman talon sisällä, sillä kaikilla ei ole luontaista sensitiivisyyttä havaita toisen ihmisen herkkyyttä ja luottaa siihen, että lapsen oma kokemus itseään koskevasta asiasta on oikea.

Valitettavan usein edelleen käy niin, että lapsen reaktiot aistimuksiin koetaan kiukutteluna, uhmaamisena, ylireagointina, riehumisena tai tulkitaan muuten väärin. Mielestäni tärkeintä on tahto ymmärtää lasta ja luottaa lapsen näkemyksiin. Jos lapsi ottaa pakkasella rukkaset pois kädestä, käsketäänkö vain laittamaan hanska takaisin käteen vai selvitetäänkö, mistä riisuminen johtuu. Syynä voi olla vaikkapa kuumuus, rukkaseen eksynyt pistelevä neulanen, sormiin tarrautuva lankalenkki tai hankalalta tuntuva valuva käsine. Tärkeää on kannustaa lasta kuuntelemaan omia tuntemuksiaan ja auttaa keinojen löytämisessä, sillä sitä kautta lapsi oppii pikkuhiljaa itse säätelemään aistiärsykkeitä siltä osin kuin se on mahdollista.

Onko vielä jotakin neuropsykiatriseen kirjoon liittyvää aihetta, josta ei ole kirjoitettu lastenkirjaa? Oletko itse kirjoittamassa lisää kirjoja?

Hämynen: Ensimmäisestä kirjastani jäi tarinoita yli, ja mielessä kytee ideoita uusiinkin tarinoihin. Haluaisin jatkossakin kirjoittaa kirjoja lapsista, jotka kokevat maailman normaalista poikkeavalla tavalla. Vaikka neuropsykiatriseen kirjoon liittyviä kirjoja on ilmestynyt ja ilmestymässä lähivuosina useita, jo yhdenkin oireen ilmenemismuodot ovat niin moninaisia, että erilaisille tulkinnoille on tarvetta.

Lastenkirjallisuudessa ruokaan liitetään turvaa, hoivaa, kasvatusperiaatteita, valtasuhteita, itsemääräämiskysymyksiä ja paljon muuta. Ruoka on myös aika konservatiivista, koska se on niin kulttuurisidonnaista, mutta toisaalta lastenkirjallisuudessa vallitsevia valtasuhteita voidaan ravistella vaikkapa antropomorfisoimalla ruoka eläväksi. Apua, sukissani on lohikäärmeitä -kirjassa näin tehdään ruokarohkeuden herättämiseksi. Millä mielellä luet tai katsot muiden lastenkirjojen tai -ohjelmien ruokailutilanteita?

Hämynen: Aiemman työni vuoksi olen kolunnut läpi ison pinon ruoka-aiheisia lastenkirjoja, ja nyt oman kirjani myötä olen seurannut myös uusia kirjoja suurella mielenkiinnolla ja vähän jännittänytkin, onko joku keksinyt saman idean. Toistaiseksi kaikissa kohtaamissani kirjoissa, joissa päähenkilöllä on haasteita tietyn tai useammankin ruoka-aineen suhteen, erilaisten vaiheiden jälkeen päädytään kuitenkin siihen, että päähenkilö voittaa ennakkoluulonsa ja rohkaistuu maistamaan ruokaa. Usein hän toteaa sen jopa hyväksi. 

”Ujo porkkana” -tarinassa halusin nimenomaan tuoda esiin sen, ettei aistiherkällä lapsella kyse ole vain ennakkoluuloista ja tottumattomuudesta, vaan antipatiat ruokaa kohtaan ovat paljon syvemmät ja moninaisemmat. Jo ruoan katseleminen, saati sen hyväksyminen omalle lautaselle, voi olla suuren työn takana. ”Ujo porkkana” -tarinassa muut lapset toimivat tämän peruskaavan mukaan: he tutustuvat vieraaseen ruokaan eri aisteilla ja jo samalla ruokailukerralla maistavat papuja. Kaiku sen sijaan ei siedä papuja edes lautasellaan ja kesyttää ujoa porkkanapalaa vain katselemalla sitä. Vasta seuraavalla ruokailukerralla Kaiku on valmis nostamaan porkkanan lähelle kasvojaan ja nuuhkaisemaan sitä. Todellisessa elämässä tuollaiseenkin edistymiseen saattaa kulua todella pitkä aika. Halusin tarinaan lopun, jossa asiat eivät taianomaisesti ratkea kokonaan, vaan pienestäkin edistymisestä iloitaan. 

Mitä lapsesi ovat opettaneet sinulle ruoasta?

Hämynen: Meillä on aistiherkkyyksistä huolimatta pärjätty tavallisella kotiruualla ja melko pienillä yksilöllisillä ratkaisuilla, mutta olen nähnyt, kuinka erilaisia syöjiä lapset jo imeväisiässä voivat olla ja mitkä kaikki tekijät ruokailutilanteeseen vaikuttavat: itse ruoan lisäksi esimerkiksi motoriikka ja sosiaaliset tekijät. Molemmat lapseni aloittivat kiinteät ruoat sormiruokailulla. Toinen söi siinä ohessa myös sosemaisia ruokia ja suostui syötettäväksi, kun taas toinen söi vain itse suuhun laittamiaan ruokia eikä vauva-ajan jälkeenkään syönyt “lötköruoiksi” nimittämiämme ruokia. Tajusin silloin, mikä yhdisti myös omia lapsuusajan inhokkiruokiani: perunamuussi ja pinaattikeitto olivat lötköruokia, samoin margariini leivän päällä oli liian liukasta ja sileää. 

Lapseni ovat opettaneet minulle, että “piknikillä on parempaa”. Lähes kaikki maistuu paremmalta, kun ruoka syödään retkiolosuhteissa, oltiinpa sitten metsässä, puistossa tai olohuoneen lattialla. Toinen lapseni söi taaperona pöydän alle pudonneita puolukoita, kun sai napsia niitä suuhunsa, milloin sattui löytämään, mutta pöydän ääressä puolukat eivät maistuneet. En olisi ikinä uskonut, että annan lapsen tehdä niin, mutta halusin antaa lapsen tutustua marjoihin hänen valitsemallaan tavalla.

Toisaalta olen päässyt seuraamaan läheltä myös lasta, jolla on ruokailun kanssa selvästi vaativampia, ARFID-tyylisiä haasteita (Avoidant Restrictive Food Intake Disorder). Näihin haasteisiin eivät sadut auta, vaan tarvitaan ammattilaisen apua, kuten toiminta-, puhe- tai ravitsemusterapeuttia, mutta ehkä juuri tällainen lapsi oli mielessäni ujosta porkkanasta kirjoittaessani.

Haluaisitko sanoa vielä jotain aisti- ja erityisherkkyyksistä?

Hämynen: Aistiherkkyydessä ei tunnu aina olevan minkäänlaista logiikkaa. Ääniyliherkkä lapsi saattaa itse puhua kovalla äänellä tai pitää muuta meteliä. Lapsi, jolle mustikat ovat kauhistus, saattaa syödä mielellään tulista ruokaa. Vaate, joka tuntui eilen hyvältä, saattaa olla sietämätön tänään. Lapsi, joka näyttää päiväkodissa tai koulussa selviytyvän ihan hyvin, saattaa purkaa kaiken kuormittumisen vasta kotona, ja siksi aistiherkkyydet eivät näy joka paikassa ja niiden jäljille voi olla vaikea päästä. Epäjohdonmukaisuus ei silti tarkoita sitä, etteikö haasteita ja tarvetta tukikeinoille olisi.

Annika Hämynen (teksti), Johanna Lehtomaa (kuvitus)
Apua, sukissani on lohikäärmeitä!
ISBN 978-952-370-223-3
Sidottu, 52 sivua
Kumma Kustannus