”Etsi kirjoja, joiden sivut ovat täynnä outoja tahroja”
Ville Hytönen: Kuinka kirjoitan lastenkirjan (ja puoli valtakuntaa). Vastapaino 2026.
Lastenkirjailijana, runoilijana sekä Kirjailijaliiton puheenjohtajana tunnetun Ville Hytösen tietokirja Kuinka kirjoitan lastenkirjan (ja puoli valtakunta) on tervetullut teos suomalaiselle lastenkirjallisuuskentälle. Teoksessa kymmeniä lastenkirjoja julkaissut Hytönen käsittelee lastenkirjallisuutta erityisesti kirjoittamisen ja kirjailijan näkökulmasta.
Teos lienee kattavin Suomessa julkaistu opas lastenkirjojen kirjoittajalle. Se pureutuu erityisesti kuvakirjojen ja satukirjojen kirjoittamiseen, mistä Hytösellä on eniten kokemusta. Uskallan kuitenkin väittää, että opas tarjoaa virikkeitä myös muiden lajien kirjoittajille – jopa niille, jotka kirjoittavat aikuisille. Kaiken alla keskiössä on kirjallisuus sekä kirjoittamisen taito ja taide.
Hytösen teos on monipuolinen kudelma sekä selkeitä oppeja ja askelmerkkejä lastenkirjan kirjoittamiseen että erilaisia näkemyksiä, pohdintoja ja niiden yhteen nivomista. Kun ollaan niin luovan ja laajan aiheen äärellä kuin kirjallisuus, on selvää, että monenlaisten näkökulmien esiin tuominen on antoisaa ja tarpeellistakin.
Kirjoittajan omat näkemykset ja kokemus tulevat teoksessa vahvasti esille. Hytönen havainnollistaa oppejaan ja ajatuksiaan ottamalla paljon esimerkkejä omasta tuotannostaan, mutta hän viittaa innostavan runsaasti myös muiden kirjailijoiden sekä teoreetikkojen näkemyksiin ja kokemuksiin, aina filosofeihin asti. Suoria sitaatteja muilta kirjoittajilta on paljon, minkä ansiosta kirja on hyvin moniääninen. Hytönen tarjoaa lukijalle valtavan määrän virikkeitä lukea lisää ja pureutua syvemmin lastenkirjallisuuden ja kirjoittamisen maailmaan.
Runoilijataustaisena lastenkirjailijana Hytönen puolustaa ymmärrettävästi hyvää, luovaa ja taiteellista kieltä, joka tarjoaa lapselle myös haastetta. Hänen vahvan äänensä takaa kuultaa rohkea ja jopa hieman anarkistinen kannanotto taiteellisen sekä kielellisesti kunnianhimoisen ja rajoja rikkovan lastenkirjallisuuden puolesta, jossa niin lapsen kuin aikuisen mielikuvitus saa juhlia. Hytönen osoittaa, ettei aliarvioi lasta. Hän esimerkiksi kannustaa lastenkirjan kirjoittajaa käyttämään myös haastavia sanoja, sillä uudet sanat herättävät lapsessa uteliaisuutta kieltä kohtaan.
Hytönen uskaltaa myös kyseenalaistaa juonipainotteisuuden, jota on perinteisesti korostettu lastenkirjallisuudessa. Juonta käsittelevän luvun hän on otsikoinut paljonpuhuvasti sanoin ”Juoni – valitettavan pakollinen osa lastenkirjaa”. Siinä hän tunnustaa olevansa rakenteettomuuden ja tekstuaalisen vapauden puolestapuhuja. Hän myös pohtii suljetun lopun pakollisuutta lastenkirjassa ja esittää retorisen ja toistaiseksi ratkaisemattoman kysymyksen: ”Mutta miten tehdä loputon lastenkirja?” Hytönen myöntää, että juonirakenne on niin tärkeä, että on vaikea kirjoittaa lastenkirjaa ilman sitä. Huolimatta epäluulostaan juonirakenteen pakkovaltaa kohtaan Hytönen käsittelee juonen rakentumista monipuolisemmin ja seikkaperäisemmin kuin useimmat kirjoitusoppaat.
Kirjoittajan rohkeus kyseenalaistaa konventioita, kannustus taiteellisuuteen sekä usko lapseen on ilahduttavaa. Toisaalta joissakin kohdin lukukokemusta mieleen hiipii kysymys, kirjoittuuko Hytösen rivien välistä jopa hieman elitistinen näkemys siitä, mikä on ”hyvää” lastenkirjallisuutta. Lukijana koin erityisen kummallisena sen, miten Hytönen varoittaa vanhemman itsekeksimien satujen vaaroista ja painottaa ammattilaisten kirjoittamien satujen arvoa.
Hytösen mukaan vanhemmat kertovat omissa saduissaan omista pettymyksistään ja toiveistaan, jotka siirtyvät lapsille. Sen sijaan turvautumalla ammattilaisen satuun voi suojella vanhemman ja lapsen herkkää suhdetta. Varoituksen taustalla ovat hänen omat lapsuudenkokemuksensa. Koska oman lapsuuteni lämpimimpiin muistoihin kuuluvat yhtä lailla sekä isän kertomat ja itse sepittämät sadut sekä niiden kuunteluun liittyvät läheisyyden hetket että toisaalta äidin lukemat lastenkirjallisuuden klassikot, varoittelu tuntuu omasta näkökulmastani ahdasmieliseltä – aivan kuin lapsuusmuistojeni kulta olisi saanut tahran. Isän satuhetkissä ei ollut kyse vain tarinan taiasta, vaan myös siitä ilosta, että läheinen aikuinen heittäytyi mielikuvituksen maailmaan ja antoi jotain erityistä itsestään.
Yhtä kaikki Hytösen kirjan luettuani haluan myös itse heittäytyä mielikuvituksen maailmaan. Kirja saa aikaan suorastaan kummallista kirjallista kutitusta ja kynään tarttumisen kaipuuta, niin inspiroiva ja luovuutta virittävä se on.
Niin itselleni kuin muille, jotka haaveilevat tulevansa lastenkirjailijoiksi, voi muistuttaa ohjeesta, jonka Hytönen on poiminut teokseensa lastenkirjojen kustannustoimittajalta Brian Salibalta: ”Etsi kirjoja, joiden sivut ovat täynnä outoja tahroja, värit ovat kuluneet, sivut repeytyneet ja teipatut – kirjoja, joita on luettu niin monia kertoja, että ne ovat käytännössä hajoamispisteessä. Nämä ovat merkkejä menestyvästä lastenkirjasta.”
Paljon voi opetella kirjoitusoppaasta, mutta ehkä tärkeintä on palata sinne, mistä on aloittanut matkansa kirjallisuuden maailmaan – lastenkirjojen ääreltä.
Anna Hiljapuro