Hyppää sisältöön

Eläimillä on hätä, ja yhteinen kotimme on kipeä

AIKUISET KÖNTYSTELEVÄT, MUTTA LAPSET TIETÄVÄT MITÄ TEHDÄ

Teksti: Marianna Koljonen

Lapset, eläimet ja luonto kietoutuvat monisyisesti yhteen kulttuurisesti, kasvatuksellisesti ja biologisesti. Vuoden 2020 kuvitetun lastenkirjallisuudessa etsitään ja vaalitaan luontoyhteyttä herkissä kohtaamisissa ja kriisiytyneissä olosuhteissa. Erityisesti merten roskaantuminen, sukupuuttouhka ja muut ilmastokriisin eläimille aiheuttamat vaikeudet toistuvat uusimmissa lasten kuvakirjoissa. Vuonna 2020 myös sanaliitto eläinten oikeudet pääsi lastenkirjan sivuille.

Vuonna 2018 IBBY Finlandin kansainvälisen lastenkirjapäivän seminaarin teemana oli Lastenkirja eläinten puolella. Tuolloin oli tuoreesti julkaistu kolme suomalaisessa ja jopa maailmanlaajuisessa kontekstissa merkityksellistä lastenkirjaa, joiden aiheena oli eläinten syöminen: Elina Lappalaisen kirjoittama ja Christel Rönnsin kuvittama Nakki lautasella – Mistä ruoka tulee (Tammi 2015), Pauliina Klemolan ja Sari Komulaisen suomennos Ruby Rothin esikoisteoksesta Miksi emme syö eläimiä? (Aurinko Kustannus 2015) sekä Antti Nylénin kirjoittama ja Ilja Karsikkaan kuvittama Eino ja suuri possukysymys (Otava 2018).

Vuosi 2020 osoitti, että lastenkirjat ovat edelleen visusti eläinten puolella.

TUTKITULLA TIEDOLLA JA HUUMORILLA ELÄINTEN PUOLESTA JA VIHAA VASTAAN

Reetta Niemelän kirjoittama ja Sanna Pelliccionin kuvittama Älä vihaa minua – Kirjeitä ihmisille (Karisto 2020) on erittäin ajankohtainen teos, sillä se käsittelee haittaeläiminä ja tulokas- tai vieraslajeina pidettyjä eläimiä, jotka jakavat laajalti mielipiteitä. Hämähäkkiprofessori Hypykki aloittaa tämän ihmisille suunnattujen kirjeiden sikermän kertomalla lukijalle, kuinka hämähäkit käyttävät pitkiä aikoja saalistamisen suunnitteluun, laskeutuvat lankaansa pitkin kuin agentit ja osaavat kävellä robottimaisesti. Hypykki ei ymmärrä, miksi ihmiset pelkäävät tai vihaavat hämähäkkejä, mutta toteaa toisaalta itsekin pelkäävänsä ihmisiä: Mutta tieto auttaa. Mitä enemmän tiedät toisesta, sitä enemmän häntä arvostat.

Hypykki johdattaakin lukijat tiedon lähteelle. Erimittaisissa kirjeissä vieraslajiluokituksensa vuoksi lainsuojattomaksi ajautunut supikoira, ulosteillaan ihmisiä ärsyttävät valkoposkihanhet ja merimetsot sekä perinteisesti vainoa kohtaavat rotta, susi ja voikukka pääsevät kertomaan itsestään. Lisäksi Hypykki luennoi lennokkaasti ihmisten eläimille antamista käsitteistä ja määrittelyistä sekä tarjoaa lopuksi Erätauko-säätiön yhteisymmärrysmallia ratkaisuksi ristiriitojen voittamiseen.

Pelliccioni on kuvittanut kolmivärisesti painetun kirjan mustavalkoisin piirroksin. Sekä teksti että kuvat saavat kirjan olennot huokumaan sympaattisuutta, mikä kutsuu lukijaa katsomaan tunteita herättäviä eläimiä toisin. Kynänjälki toisintaa eläinten turkin, sulkien ja suomujen tekstuuria, mikä puolestaan tuo vastapainoa kirjemuodon inhimillistävälle vaikutukselle. Kirjan elämistä tulee satua ja silti totta, erilaisia ja kuitenkin samanlaisia kuin me lukijat.

Älä vihaa minua on suunnattu noin 5–9 -vuotiaille. Se sopii hyvin myös koulukäyttöön ja toimii hyvin keskustelun avaajana tai lisätukena. Vähän vanhempaa lukijakunta tavoittelee sarjakuvamaiseen kerrontaan tukeutuva Annukka Komulaisen suomentama Aaron Blabeyn Hurja jengi (Into 2020) ja sen jatko-osa Kotkottajat puolassa (Into 2020). Tässäkin kirjasarjassa äänen saavat vihatut eläimet: kiltiksi halajava susi sekä tämän houkuttelemat tai pakottamat hai, piraija ja käärme.

Vihan kohteena olemiseen kyllästynyt susi perustaa hyvien tyyppien jengin, joka ajelee huippuviritellyllä autolla ja tekee sankaritekoja. Ensimmäisessä osassa vapautetaan naljailun ja pieruhuumorin lomassa 200 koiraa rankkurin koiratarhasta ja toisessa kirjassa 10 000 kanaa häkkikanalasta. Kirjan lähtökohtana on, että sudet, hait, käärmeet ja piraijat ovat pelättyjä ja huonomaineisia eläimiä. Vaikka hurjajengiläiset ryhtyvätkin kilteiksi, ympäristö ei tahdo uskoa muutokseen. Tarkkasilmäinen lukija kuitenkin huomaa, että kyse on petoeläimistä, jotka yksinkertaisesti käyttäytyvät kuten pedot käyttäytyvät ja joista sadut ja stereotypiat ovat tehneet pahiksia.

ELÄINTEN KÄYTTÄYTYMISTIEDETTÄ JA EMPATIATAITOJA LAPSILLE

Toinen Reetta Niemelän kirjauutuus on jatkoa suositulle Tikkumäen tallin Uljas-sarjalle. Uljas ja vauhdikas varsakevät (Otava 2020) yhdistelee jälleen uusimpia eläinten käyttäytymistieteen tuloksia, lasten tunnetaitokasvatusta ja tuttuja ponikirjallisuuden aiheita Tikkumäen pienoisuniversumissa, jossa ihmisten, eläinten ja luonnon hyvinvointi on yhtäläisen tärkeää. Tässä sarjan neljännessä osassaTikkumäen tallille syntyy kauan odotettu varsa, jonka elämälle halutaan antaa mahdollisimman hyvä alku. Kirjassa opitaan myös, että koiran voi opettaa antamaan lupa eläinlääkärin käsittelylle ja kehitellään uusia hevosten maastokäsittelytaitoja. Lastenromaanin kuvituksen on laatinut Emmi Jormalainen.

Myös Sari Airolan kirjoittama ja kuvittama Kaneli ja kaverit (Teos 2019) kuvaa eläinten lajityypillistä käytöstä, tällä kertaa nimenomaan koiran käyttäytymistarpeita ja -malleja. Aihetta käsitteleviä lastenkirjoja on julkaistu merkillisen vähän edes lapsille läheisimmistä eläimistä kuten koirista, kissoista ja hevosista. Eläinten käyttäytymistiedettä olisi nimittäin mahdollista hyödyntää luontosuhteen vahvistamisessa enemmänkin. Lisäksi sillä voitaisiin parantaa ihmisten läheisyydessä elävien eläinten hyvinvointia.

LUONTOYHTEYDEN YTIMEEN

Kasvatustieteen professori Veli-Matti Värri kirjoitti kirjan Kasvatus ekokriisin aikakaudella (Vastapaino 2018), jossa hän muistutti ihmisten olevan kiinnittyneitä luontoon ja vaati ihmisen myötä- ja vastuuntunnon laajentamista koskemaan myös luontoa. Luontoyhteys löydettiinkin monessa vuoden 2020 lastenkirjassa. Perinteisesti lastenkirjallisuudessa lasten yhteys luontoon on sisäsyntyinen tai se nousee esiin lasten erehtymättömän moraalitajun ansiosta. Monissa kirjoissa kuvattiin lapsia vaatimassa aikuisia muuttamaan luontosuhdettaan. Muutamassa kirjassa luontoyhteys eli teoksen ytimessä, esimerkiksi Reetta Niemelän kirjoittamassa ja Emmi Jormalaisen kuvittamassa Pienessä kuljeskelukirjassa (Sammakko 2020). Se on pienikokoinen, aforismikirjaa ulkoisesti muistuttava teos, joka uhmaa lajiluokituksia. Se on kuvakirja, jota voivat lukea kaiken ikäiset. Runoista, ajatuksista ja lyyrisistä kuvista koostuva kirja ohjaa kuljeskelemaan luonnossa ja kohtaamaan sen elolliset ja elottomat edustajat kiinnostuksella ja kunnioituksella. Tervehdi ojaa, kumarra muurahaiselle, puhu filosofiasta viisaalle varikselle. Lyhyet virkkeet, kuvien vahvat tunnelmat ja värit sekä kuvitusta ja tekstiä vuorotteleva taitto auttavat lukijaa pysähtymään ja pohtimaan. Kirja soveltuu yhtä hyvin ympäristökasvatukseen kuin lahjaksikin.

Pienen kuljeskelukirjan herkkyyttä ja filosofisuutta on myös Hertta Vierulan kirjoittamassa ja Nora Surojeginin kuvittamassa Valaankantajassa (Karisto 2019). Mustavalkoisesti kuvitetussa tarinassa Mikko löytää eräänä päivänä kallion laelta kuumissaan makaavan valaan. Mikko viihtyy metsässä ja seuraa mielellään hyönteisten puuhia. Hänelle onkin selvää, että valasta on autettava. Sittisontiaisen, kimalaisten, hämähäkkien, sudenkorentojen, kastematojen ja herhiläisten yhteispinnistelyn avulla Mikko pelastaa lopulta valaan.

Teokseen voi lukea vahvaa symboliikkaa. Pienestä pojasta ja hyönteisistä tulee valaan – suuren taakan – kantajia. Työ on raskasta ja edistyy milli milliltä. Muut ihmiset eivät tule auttamaan Mikkoa; koiranulkoiluttaja näplää kännykkää, juopunut mies nauraa Mikon valaslemmikille ja muut ihmiset ovat kodeissaan, ”joogaavat, puhdistavat akvaarion seinämiä levästä, istuvat sohvalla ja katsovat televisiosta toisia ihmisiä”. Lapsi ja hyönteiset ovat ainoita, jotka välittävät valaan kohtalosta. Tarinan lopussa tosin Mikon hauras isoäiti saapuu rannalle hehkuvana ja elinvoimaisena ja auttaa valaan veteen.

Isovanhempien ja lasten yhteisymmärrys eläinten ja luonnon arvosta toistuu kiinnostavasti monessa muussakin teoksessa. Isovanhemmat edustavat kirjoissa aikaa, jolloin luonto määritteli ihmisten elämää eikä ihminen luontoa. Mummous on tärkeä osa myös Suomen supernaisia -kirjasarjan kolmannessa osassa Eeva! Kirjailija Eeva Kilven polut, muistot ja viisaat sanat (Teos 2020). Se on kirja elossa olevasta sankarinaisesta Eeva Kilvestä, joka tunnetaan luontoyhteyttä vaalivista ja eläineettisiin kysymyksiin kipakasti kantaa ottavista runoistaan. Kilven laajasta tuotannosta kirjaan on valittu yksi eläimiä koskeva runo, Kun vain katsoo ja on hiljaa. Se on samanaikaisesti hienovarainen ja väkevä puheenvuoro eläinyhteydestämme:

Miten harvoin me katsomme eläimiä silmiin.Niiden silmissä on maailma.Avarampi kuin kaikki selityksemme.Me emme ole koskaan tehneet niille oikeutta,yrittäneet todella oivaltaa millaista niiden elämä on.Koko ajan ne ovat koettaneet olemuksellaan kertoa sitä meille.Pitäneet selvänä, että haluamme kuulla.

Eeva Kilpi: Animalia, 1987

Kirjan loppuun Eeva Kilvestä koottujen tietojen joukkoon on nostettu maininta, että Kilpi on kantanut huolta luonnosta ja eläinten oikeuksista jo varhain. Kyseessä on mahdollisesti ensimmäinen, mutta varmuudella harvinainen kerta, kun eläinten oikeuksista kirjoitetaan lapsille suunnatussa kuvakirjassa.

ILMASTOKRIISI UHKAA KAIKKEA MITÄ RAKASTAMME

Luontoyhteyden vaalimisen ohella tuoreet lastenkirjat muistuttavat, että meillä on jo hätä. Ilmastokriisi näkyy odotetusti ja vahvasti suomalaisissa lasten kuvakirjoissa.

Toissa vuonna julkaistiin Laura Ertimon ja Mari Ahokoivun tietokirja Ihme ilmat – Miksi ilmasto muuttuu (Into 2019) sekä Mikko Pelttarin ja Jenna Kunnaksen tarinallisempi, mutta tieteellisesti tarkka Näkymätön myrsky (Otava 2019). Näissä teoksissa eläimillä ei ole merkittävää roolia, mutta on selvää, että eläimet kärsivät kirjoissa kuvatusta ilmastonmuutoksesta, metsien tuhoutumisesta, vesistöjen pilaantumisista ja sään ääri-ilmiöistä. Kirjojen toimijoita, niitä, jotka huomaavat luonnon hätätilan, ovat juuri lapset, tosin muutama aikuinenkin on tilanteesta huolissaan.

Ilmastokriisiä käsittelevään kirjasatoon lukeutuva Pikkis ja talvensiemenet (Lasten Keskus 2020) on mörököllien maailmaan etäännytetty lastenromaani, jossa odotetaan talvea, joka ei tule. Ilman talvea mörököllit eivät pääse viettämään talvimörönpäivää ja suomalaisia luonnonvaraisia eläimiä muistuttavat metsäneläimet kärsivät:

Karhut eivät saaneet unta ja olivat äkäisiä, metsäjänikset hikosivat paksussa talvikarvassaan, lepakot eivät saaneet horroksen päästä kiinni, ja nupullaan olevien juhannusruusujen tuoksu oli herättänyt kimalaiset. Oravatkaan eivät tienneet, milloin varastojen keräämisen olisi saanut lopettaa, vaan niiden kolot ja piilot pursuilivat tammenterhoja ja käpyjä.

Katja Lahden teksti konkretisoi ilmastonmuutosta lapsille ymmärrettävään muotoon: talvella ei olekaan lunta ja pakkasta, joihin eläimet valmistautuvat ja joita eläimet odottavat. Tämä muistuttaa tapaa, jolla tasavallan presidentti Sauli Niinistö puhui ilmastonmuutoksesta uudenvuoden puheessaan vuonna 2020.

Pikkiksessä ja talvensiemenissä ongelmien takana eivät kuitenkaan ole kasvihuonekaasut, vaan se, että Talven kauniin hohtavat hiukset on leikattu, eikä pakkanen siksi saavu. Tällainen ilmastonmuutoksen mystifiointi on yleistä niin ajankohtaisissa lasten- kuin nuortenkirjoissakin. Esimerkiksi Näkymättömässä myrskyssä aikuiset touhottavat tomun takia tuhoa luonnolle, eivätkä näe näkymätöntä myrskyä, joka kiihtyy koko ajan tomuraaka-aineen vuoksi. Pikkis ja talvensimenet -kirjassaAnnukka Palménin modernia graafista ilmaisua hyödyntävä ja usein pysähtynyttä liikettä esittävä värikylläinen kuvitus korostaa tekstin legendaeetosta.

Pikkis ja hänen kaverinsa Kirppa lähtevät uhkarohkealle matkalle pohjoiseen Lumiväen luo hakemaan apua, koska se on oikein. Zoë Tuckerin ja Zoe Persicon Rohkea tyttö ja jättiläiset (Greta Thunbergin innoittama satu maapallon pelastamisesta) (Lasten Keskus 2020) noudattaa samaa lähtötilannetta. Alkuperäiseltä nimeltään Greta and the Giants -kirjan on suomentanut Tuuli-Maaria Rauta.

Teoksessa jättiläiset rakentavat yötä päivää kaikkea uutta ja rikkovat metsän, kunnes eläimet kääntyvät Greta-nimisen tytön puoleen, sillä Greta on ainoa, joka ei pelkää jättiläisiä. Greta ryhtyy protestoimaan, ensin yksin pieni lappu kourassaan, mutta sitten hänen seuraansa liittyy muita lapsia ja luonnonvaraisia eläimiä. Lopulta joukosta kasvaa niin valtava, että jättiläiset huomaavat heidät. Kun mielenosoittajat kertovat jättiläisille, millaista tuhoa heidän metropolinsa ja tehtaansa, autonsa ja lentokoneensa aiheuttavat, jättiläiset kutistuvat väkijoukon paineessa, häpeävät ja tekevät parannuksen.

Rohkea tyttö ja jättiläiset sekä monet muut 2010-luvun loput lastenkirjatilmentävät 1970-luvulla julkaistuja ympäristöliikettä tukeneita lastenkirjoja, joissa pahuus tupruaa savupiipuissa ja myrkkyputkissa, ja ongelmat ratkeavat siivoamalla, kierrättämällä ja uudelleen istuttamalla. Kirjan kuvitus tukee sadunomaista tunnelmaa, ja lyhyiden lauseiden lomassa kuvat nousevat pääosaan. Kun lasten ja eläinten joukko kasvaa, kuvakulma siirtyy heihin, ja jättiläisistä tulee pieniä. Katharsiksen hetkellä jättiläinen polvistuu pienen Gretan eteen. Sadun päätteeksi kerrotaan, että jokaisesta myydystä kirjasta lahjoitetaan 20 senttiä Greenpeacen työhön ja että satu on painettu kierrätyspaperille. Sen lopussa on sivun verran ohjeita maapallon auttamiseksi. Kirja ei ole Greta Thunbergin valtuuttama tai hyväksymä.

Tieto-osuus on liitetty myös Tuula Korolaisen kirjoittamaan ja Meria Palinin kuvittamaan kuvakirjaan Sara ja kadonneet sateet (Karisto 2020). Tämän kirjan myynnistä lahjoitetaan osuus Punaisen ristin katastrofirahastolle. Pitkän uran lastenkirjallisuudessa tehnyt Korolainen osoittaa suurta rohkeutta käsitellessään ilmastokriisin yhtä vakavinta seurausta: aavikoitumista ja ilmastopakolaisuutta. Kirjan päähenkilö on myös suomalaisittain melko poikkeuksellinen, seitsemänvuotias afrikkalainen Sara, joka joutuu kuivuuden vuoksi jättämään kotikylänsä ja lähtemään äitinsä kanssa pitkälle autiomaavaellukselle kohti kaupunkia.

Kirjan fokuksessa on sateiden puuttumisen aiheuttama hätä, joka on käsin kosketeltavaa. Kirja alkaa sairaalasta, jossa Sara tulee tajuihinsa ja miettii, onko kuollut pakomatkansa aikana. Saran kotikylässä vesialtaat ja -kuopat ovat tyhjentyneet ja vuohet menehtyneet janoon. Palinin kuvitus korostaa värivalinnoilla ja rajauksilla ilmassa väreilevää kuivuutta ja kuumuutta. Saran kotikylässä kuivuus on jatkunut niin pitkään, että kun viimeksi satoi, Sara oli ihan pieni. Aiheen rankkuudesta huolimatta Korolaisen kerronta onnistuu takaamaan lukijalle turvallisen olon. Myös kuvitus esittää ihmisiä toistuvasti syleilemässä toisiaan ja pitämässä huolta toisistaan sekä eläimistä.

Kun Sara kirjan alussa pohtii, mitä he ovat tehneet väärin, aikuiset kertovat hänelle ilmastokaasuista, mutta kirjassa tarjotaan myös tarunomainen selitys siitä, kuinka Aurinko ja Vesi ajautuivat eroon toisistaan. Lopuksi kerrotaan satu leijonasta, norsusta, piikkisiasta, antiloopista, variksesta ja kilpikonnasta, jotka kärsivät janosta ja yrittävät yhdessä tuumin kaivaa vesisuonen esiin. Ainoastaan hitaasti uurastava kilpikonna onnistuu tehtävässä. Muut eläimet kaipaavat nopeampaa toimintaa, mutta joutuvat myöntämään, että hiljaa hyvä tulee.

Samanlaisia hitaita ratkaisuja korostavat muutkin kirjat erityisesti parateksteissään, eli alku- tai loppusanoissaan, joissa valaistaan kirjassa käsiteltyjen aiheiden tieteellistä pohjaa ja annetaan toimintaohjeita. Niitä oli huomattavan paljon, laskentatavasta riippuen noin kuudessa kirjassa kahdeksastatoista. Kuin yhdestä suusta niissä todetaan ilmastokriisin ehkäisemisen edellyttävän kärsivällisyyttä ja päättäväisyyttä.

ITKEVÄT KILPIKONNAT, VITSAILEVAT MURSUT JA LAJINSA VIIMEINEN EDUSTAJA

Myös roskaantuminen, etenkin meriin päätyvä muovi, on noussut julkiseen keskusteluun viime vuosina. Siinä missä ilmastokriisin torjuntakeinot ja -halukkuus herättävät paljon vastakkaisia näkemyksiä, roskaamisen haitallisuudesta vallitsee konsensus. Merten, napajäätiköiden ja yleisesti maapallon roskaantumista onkin käsitelty useissa lastenkirjoissa viime vuosina. Vuoden 2020 satoon lukeutuvat Mato Valtosen Jääkarhu Patrick – Operaatio tassunjälki (Otava 2020), Pirjo Havian Meren maha on kipeä (Lasten Keskus 2020) sekä Linda Bondestamin Mitt bottenliv. Av en ensam aksolotl (Förlaget 2020).

Jääkarhu Patrick erottuu tämän aineiston teoksista suurikokoisuudellaan ja valokuvakuvituksellaan, josta vastaavat Pata Degermann, Tomi Juusela ja Timo Tamminen. Lisäksi sen päähenkilö on ilmastonmuutoksen ikoni, jääkarhu, sekä joukko muita luontodokumenteista tuttuja eläimiä: hylkeitä, mursuja, tiiroja, naali sekä keisaripingviinejä. Leijona ja norsu mainitaan Sara ja kadonneet sateet -kirjaan upotetussa sadussa, mutta muutoin sukupuuttouhan klassiset keulakuvat loistavat poissaolollaan. Ehkä ne koetaan liian tunteita herättäviksi tai jopa kuluneiksi. Tutkimusten mukaan lasten on nimittäin vaikea mieltää tiettyjä eksoottisia lajeja uhanalaisiksi, koska niitä on kuvattuna niin runsaasti tuotepakkauksissa ja lastenohjelmissa. Sitä paitsi lastenkirjan kiinnostus oli vuonna 2020 paljolti vedessä.

Jääkarhu Patrick hyödyntää satuformaattia, huikaisevien arktisten maisemien ja eläinten muotokuvien vaikuttavuutta sekä pieruhuumoria ja vitsejä. Jääkarhujen kuningas Patrickia ärsyttävät värikkäät ja pahanmakuiset esineet, joita juorujen mukaan Etelänavan keisaripingviinit levittävät. Välimatkan vuoksi maapallon eri navoilla elävien pingviinien ja jääkarhujen välillä on kosolti ennakkoluuloja.

Patrick lähtee Katya-naalin kanssa selvittämään, mistä oikeastaan on kyse. Magneettiröörin avulla eläimet saavat yhteyden keisaripingviinien kuningattareen, joka puolestaan syyttää jääkarhuja lumen ja jään vähentymisestä, kun huhupuheiden mukaan jääkarhut syövät sitä lämpimien säiden vuoksi ahnaasti. Lopulta jäljet vievät sylttytehtaalle, ihmisten luo.

Patrickia ja lähes kaikkia muita tämän katsauksen kirjoja yhdistävä tehokeino on naiivi katse, jonka eläimet luovat ihmisten puuhiin, esimerkiksi roskaamiseen. He pohtivat, onko kyse ihmisten saaliista, jonka he joutuivat hylkäämään vai aarteesta, jonka he ovat kadottaneet. Eläimet eivät käsitä yltäkylläisyyttä tai tuhlaamista.

Hei minä tiedän, minä tiedän! Ihmiset merkkaavat niillä reviirejään! […] Harmi vain, että sitten meret ja tuulet kuljettelevat muoveja vääriin paikkoihin. Tulee nimittäin aika isot reviirit joillekin. Koko maapallo on liikaa kenelle tahansa.

Patrick ja Katya tutustuvat Roskapeikkoon, joka rakastaa roskien, erityisesti muovin, makua. Koska roskien palauttaminen ihmisille on ongelman laajuuden vuoksi mahdotonta, eläimet ratkaisevat tilanteen johdattamalla värjättyjä tassunjälkiä roskien luota Roskapeikon luokse. Eläimet oppivat nopeasti, että ihmislapsista on paras aloittaa:

Lapsilla ei ole niin kiire ja heillä on mielenkiintoa miettiä asioita eläinten kavereina. […] Vaikka ihmisaikuiset ovat käyneet kouluja, niin silti heidän lapsensa ovat monissa asioissa viisaampia kuin he. […] Olisivatko lapset tässä parhaita opettajia?

Pirjo Havia sijoittaa Meren maha on kipeä -teoksensa Korolaisen tavoin Afrikkaan, ja sen päähenkilönä ovat länsiafrikkalaisessa kalastajakylässä asuvat kaksoset Afi ja Kofi. Heilläkin isovanhempi, tällä kertaa isoisä, toimii linkkinä menneen ja nykyisen, tarun ja toden, luonnon ja ihmisen välillä. Isoisä kertoo lapsille merikilpikonnista, jotka uivat merissä jo dinosaurusten aikaan ja jotka ovat meren väkevän jumalan Mami Watan suosiossa. Meren maha on kuitenkin tullut isoisän mukaan kipeäksi ja nyt sekä merikilpikonnat että Mami Wata itkevät.

Afin ja Kofin elämä mullistuu, kun 60-vuotias, yli puolitoistametrinen ja erittäin harvinainen merinahkakilpikonna Luth saapuu munimaan rannalle lasten lähelle. Lapset pääsevät osallistumaan merinahkakilpikonnien suojeluprojektiin ja alkavat ymmärtää, kuinka paljon meressä on roskia ja kuinka juuri roska ja jätteet sairastuttavat meren.

Lasten kalastajaisä muistelee, kuinka kalastajat aikaisemmin tappoivat merikilpikonnia, koska uskoivat heidän syövän kalat merestä. Kilpikonnien muniakin syötiin, kunnes tuli laki, joka rauhoitti merikilpikonnakannat. Tuolloin myös opittiin, että ilman kilpikonnia meduusakannat räjähtävät.

Neuvokkaat lapset ryhtyvät pian ompelemaan eri kokoisia kasseja ja pussukoita, jotta ostoksia varten ei aina ostettaisi uutta muovipussia. Kasseista tuleekin hyvin suosittuja. Lasten kotikylässä alkaa myös jätteiden lajittelu, ja lapset perustavat roskajoukon, joka käy kaiken luontoon ja vesistöihin hylätyn roskan ja moskan kimppuun.

Meren maha on kipeä vaihtaa näkökulman välillä lapsista eläimiin, kuten Luthin poikasiin, joiden on jo elämänsä alussa selvittävä sekä muoviroskasta että meren saalistajista. Myöhemmin seurataan, kuinka yksi Luthin koiraspoikasista jää kalastajien verkkoon ja on menehtyä uupumukseen verkon vankeudessa. Kalastajat pohtivat suurikokoisen merinahkakilpikonnan tappamista ja myymistä pimeillä markkinoilla. Esimies katkaisee kuitenkin miesten ajatukset, ja Luth nuoremman kerrotaan jatkavan matkaansa Länsi-Afrikasta Etelä-Amerikkaan palaamatta enää milloinkaan veden päälle. Mielikuvassa on jotain juhlallista; meri ja Luth kuuluvat toisilleen, ei kenellekään muulle.

Havia on upottanut kehyskertomukseen monta satua ja laulua ja on myös liittänyt teokseen runsaasti paratekstejä: kangaskassien ohjeita, laulujen nuotteja ja peli- ja leikki-ideoita kirjan sisältöjen jalkauttamiseen kodeissa ja kouluissa. Arvostettavaa on, että hän kuvaa myös Afin ja Kofin isoisän vaikeuksia hyväksyä uusi, tiukka kierrätysjärjestelmä. Isoisä kokee suojelleensa luontoa riittävästi jo aiemmin. Lapset kuitenkin vakuuttavat, että isoisän tupakka on ikävä mikromuovin lähde, jolloin isoisä taipuu hitaasti ja hyväksyy uuden tavan kierrättää.

Teoksessa silmiinpistävää on ennen muuta sen kuvitus, joka on Viktor Amoussoun kädenjälkeä ja edustaa afrikkalaista batiikkitaidetta. Kuvitus on koristeellista pikemminkin kuin esittävää ja lisää kirjan sadunomaisuutta. Ihmiset kuvataan tyyliteltyinä, eikä ihmishahmoja ole mahdollista yksilöidä, mutta kilpikonnat ja muut eläimet ovat yksityiskohtaisempia. Vaikutus on etäännyttävä ja siten yleistävä. Ja toisaalta: kirja on nimenomaan yhteistyö suomalaisen ja beniniläisen taiteilijan välillä.

Merten alle sijoittuu myös Linda Bondestamin August-palkintoehdokkaaksikin valittu Mitt bottenliv. Av en ensam aksolotl. Sen suomenkielinen nimi on Elämäni pohjalla – Yksinäisen aksolotlin tarina (Teos 2020), ja käännöksestä vastaa Maarit Halmesarka. Kuvakirja yhdistelee ajankohtaisia teemoja muoviroskasta lajien sukupuuttoaaltoon ja ylikulutuksesta riistokalastukseen. Se alkaa elämän synnystä maapallolla ja siirtyy ylikansallisia firmoja ja huoletonta kulutusjuhlaa kuvaavaan kaupunkisiluettiin, jossa auringon tilalla savusumuisella taivaalla hohtaa mainoshampurilainen ja kana-asuun sonnustautunut ihminen mainostaa kadulla halpaa kanaa.

Illan tullen valot syttyvät ja juhlat alkavat, mutta teksti ei kerro, mitä juhlitaan. Tunnelmasta tulee mieleen 1920-luvun saksalainen Neue Sachlichkeit -taidesuuntaus, joka usein rinnasti belle epoquen vauhdikkaan ilonpidon kuvaukseen työväenluokan kärsimyksestä.

Sitten sukelletaan tapaamaan kenties maailman viimeistä vapaanveden aksolotlia, joka luonnollisesti kärsii yksinäisyydestään. Aluksi hänellä oli seuraa; pienten mereneläinten koulussa oppilaat nököttävät kala- ja lihasäilykkeiden takana oppimassa. Tässä yhteydessä Bondestam sivistää lukijoitaan aksolotleista, jotka ovat salamanterimaisia pyrstösammakkoja. Aksolotlien erityiskyky on raajojen uudelleen kasvattaminen tarvittaessa – mistä ihmiskunta voi vain haaveilla.

Aksolotlikin pitää ihmisten roskia jonkinlaisina aarteina ja toisinaan hän kipuaa veden pinnalle katselemaan hassuja köntyksiä, mutta enemmän hän pitää meren pohjaan pudonneesta iPhonesta, jolta katsoo Star Warsia. Kaiken aikaa troolarit nostavat kalaa vedestä. Sitten tulee myrsky ja valtava hyökyaalto, joka ajaa aksolotlin maalle ja eläinkaupan ikkunasta läpi. Aksolotlit ovat luonnonvaraisina erittäin uhanalaisia, mutta akvaariokaupoissa niitä on yllin kyllin. Aksolotli kohtaa toisen aksolotlin ja myrskyn laannuttua pariskunta perustaa perheen, ja saa 987 pientä aksolotlia. Aksolotli ei siis ole enää yksin.

Köntyksistä ei myrskyn jälkeen puhuta. Eivät he oikeastaan kiinnosta aksolotlia, sillä, ymmärrettävästi, aksolotlit välittävät pääsääntöisesti aksolotlien asioista.

LOPUKSI

Tässä katsauksessa on käyty läpi 16 lasten kuvitettua kirjaa, joista 12 on peräisin vuodelta 2020. Näkökulma tai fokalisaatio kuuluu katsauksen seitsemässä kirjassa eläimille ja kuudessa lapsille, lopuissa ratkaisu on jokin muu.

Lapset ovat ymmärrettävästi lastenkirjojen sankareita, joiden varassa maapallon tulevaisuus lepää, halusivatpa he tai eivät. He ovat kuitenkin valmiita toimimaan heti, kun tilanne sitä vaatii. Aikuiset, varsinkin lasten vanhempien sukupolvi, ovat toista maata. Kiinnostavasti kahdessa tämän katsauksen käännöskirjassa, Rohkeassa tytössä ja Aksolotlissa, aikuisiin viitataan köntyksinä, siis isoina, kömpelöinä ja saamattomina vaikkei erityisen pahoina olentoina, ja sama luonnehdinta sopisi myös kirjoihin, joissa ei käytetä nimenomaisesti köntyssanaa.

Vuoden 2020 ilmasto- ja eläineettinen kirjasato asettaa siis lapset ja köntykset pääasiassa vastakkain. Olisiko myös yhteistyö mahdollista? Kyllähän me lasten vanhemmatkin välitämme ympäristöstä, kuten näiden kirjojen tekijätkin.

Muille eläinlajeille yhteistyö on lastenkirjoissa helppoa. Esimerkiksi Mikko Kortelaisen kirjoittama ja Pinja Meretojan kuvittama Kissa Kasuli ja eläinten turvametsä -kirjassa (Aviador 2019) metsäneläimet ovatkin perustaneet metsän sydämeen turvapaikan, jossa pedot ja saaliseläimet hoitavat toisiaan. Eläimet tarvitsevat turvametsää paetakseen häikäilemättömiä salametsästäjiä ja saadakseen hoivaa liikennekolareiden jälkeen.

On myös tärkeää pohtia, miten eläimiin kohdistuva empatia rajautuu kirjoissa. Esimerkiksi tuotantoeläimiä ei niissä esiinny ollenkaan elävinä olentoina. Kaksi ilmastokriisiä käsittelevää kirjaa mainitsee lihan hiilijalanjäljen tai suosittelee lihan syönnin vähentämistä. Lisäksi Sarassa ja kadonneissa sateissa vuohet kuolevat ja Aksolotlin voi tulkita kritisoivan ainakin jättimäisiä, lihan hinnan halpuuttaneita pikaruokayhtiötä.

Aiheena lihansyönti on selvästi edelleen vaikea, vaikka se on sekä ilmaston että eläinten itsensä takia merkityksellinen. Tosin Ryan T. Higginsin We Don´t Eat Our Classmates-kuvakirjan Emilia Miettisen suomennos Kavereita ei saa syödä! (Into 2020) voi lukea karnevalistisena pohdintana lihan syömisen eettisyydestä. Kirjassa Eppu-dinosaurus aloittaa eskarissa, jossa syö (ja sylkäisee opettajan käskystä ulos) koulukavereitaan. Epun lempieläin, poni, koristaa hänen kaikkia koulutavaroitaan, koska poni on hänen mieliruokaansa, minkä voi tulkita provosoivana kutsuna oman eläinsuhteen pohdintaan. Loppu on kuitenkin onnellinen, koska Eppu lakkaa syömästä lapsia jouduttuaan kultakalan puraisemaksi.

Muuten kirjojen aihevalinnat ovat ajan hermolla, esimerkiksi vieraslajivihaa on tärkeää tarkastella ja suhteuttaa toisaalta biodiversiteetin hupenemiseen ja toisaalta käynnissä olevaan maapallon kuudenteen sukupuuttoaaltoon. Merikilpikonnista voidaan todeta tulleen eräänlaisia merten hätätilan airueita. Sen sijaan kalojen kohtalo ei juuri kiinnitä huomiota paitsi Bondestamin kirjassa, vaikka myös kalat kärsivät merten roskaantumisesta ja monia kalalajejakin uhkaa sukupuutto. Tieto kalojen kivuntunnosta ja kognitiostakin kasvaa koko ajan.

Tämän katsauksen ilmastoon keskittyvistä kirjoista peräti kaksi on Afrikkaan sijoittuvia kirjoja, yksi tarina sijoittuu Pohjoisnavalle ja Aksolotli todennäköisesti Meksikoon. Tämä on ilahduttavaa, sillä se korostaa ilmastokriisin globaalia, yhteistä luonnetta. Toisaalta katse olisi hyvä kääntää myös Suomeen, jotta suomalaisille lukijoille ei synny tunnetta, että teemme täällä jo kaiken oikein ja vain muut muualla tuottavat ongelmia. Miten täällä lajitellaan, minne julkisten tilojen roskat päätyvät, miten suomalaiset saastuttavat? Roska on monella tavalla mielenkiintoinen tarkastelunkohde, jossa riittäisi hyötyä ja hupia myös lapsille.

Katsauksen kirjat ovat tiedostavia siinäkin mielessä, että viidessä kirjassa päähenkilö on tyttö ja viidessä poika, minkä lisäksi viisi hahmoa jää sukupuoleltaan määrittelemättä. Neljä päähenkilöä on ei-valkoisia ja neljä uhmaa tätäkin luokitusta kokonaan.