Avaruuspoika ja Amerikan presidentti
Teksti: Ismo Loivamaa
David Walliams: Avaruuspoika. Kuv. Adam Stower. Suom. Kaisa Kattelus. Tammi 2026
David Walliamsin edellinen suomennettu lastenromaani Vaarin suuri pakomatka jäi mieleen hiukan apeana ja alakuloisena. Nyt suomeksi ilmestynyt Avaruuspoika näyttää taas brittiläisen koomikon ja kirjailijan hymyilevät kasvot – vaikka hyvään huumoriin tietysti aina kätkeytyy suruakin.
Avaruuspoika ajoittuu 1960-luvun alun Keskilänteen, jossa Dorothy-täti pitelee riutunutta maatilaansa. Päähenkilö on 12-vuotias orpotyttö Ruth, jonka täti on ottanut vastahakaoisesti huostaansa. Ihmeellistä, miten sitkeästi lastenkirjoissa roikutaan orpolapsi-teemassa. Ilkeistä sijaisvanhemmista nyt puhumattakaan! Dorothy-tätikin on iljettävä värkki, hän näyttää ”aivan krokotiililta ja myös louskuttaa leukojaan kuin krokotiili”.
Kliseinen on tädin maatilakin, samoin koko lähitienoo, jota valvoo donitseja ahmiva, tyhmänpulskea sheriffi. Tuttua kuvastoa, mutta taitavissa käsissä hauskaa. Juoni pääsee vauhtiin, kun avaruudesta tulenpalavasti kiinnostunut Ruth huomaa lentävän lautasen rojahtavan suoraan pihalle. Ja hylystä mönkii salaperäinen Avaruuspoika.
Lentävät lautaset ja kaikki muu avaruusromantiikka on niin vahvasti läsnä tarinassa, että mikään muu aikakausi kuin 1960-luku ei tulisi kuuloonkaan. Se oli aikaa, jolloin lastenkulttuuri oli täynnä raketteja, niitä ihailtiin yhtä hyvin aapisissa kuin sarjakuvalehdissä. Kirjaa voi lukea kiihkeimmän avaruusajan koomisena dokumenttina. Kirjan idea perustuu suurvaltojen avaruuskilpaan. Näinä aikoina taas hyvä muistutus, mitä kaikkea suurvallat huseeraavat.
Luku luvulta tarina muuttuu hurjemmaksi ja hullummaksi. Kun on kyse avaruusteknologiasta, kirjassa vilisee hulluja tiedemiehiä ja lisäksi yhtä hullut Majuri ja Amerikan presidentti, joka pursuaa omahyväisyyttä. Presidentin esikuvaa ei ole vaikea arvata, varsinkin kun kuvittajakin on tehnyt parhaansa… Presidentin puheen pöpellys on kamaluudessaan hauskaa luettavaa.
Avaruuspoika on monella tapaa tyypillinen huumorikirja aina pilakuvamaista kuvitustyyliä myöten, mutta samalla se on poliittisesti ärhäkkä ajankohtaiskirja. Taas kerran täytyy kadehtia, miten ongelmaton suhde englantilaisilla lasten- ja nuortenkirjoilla on politiikkaan. Politiikan kommentointia tai satiiria ei kainostella. Meillä se rohkeus puuttuu.