Ajankohtainen ja aktiivinen Fedja-setä
Anna Pitkämäki, Saana Hyvärinen.
Kuva: Venla Helenius / Lahden kaupunginteatteri.
Teksti: Ismo Loivamaa
Lastenteatteri voi olla poliittista ja ajankohtaista. Sen todistaa Lahden kaupunginteatterin ärhäkkä Fedja-setä, kissa ja koira (31.8.2024-8.5.2025). Eduard Uspenskin lastenkirjaklassikon sisuksiin on kirjoitettu hapokkuutta, joka alussa saattaa hätkähdyttää aikuiskatsojaa. Mitä tekemistä uudistuksilla on Fedja-raukan kanssa? Eikö riitä, että lapsi lähtee hatarien vanhempiensa luota apein mielin maailmalle?
Kun tuohtumus pääsee vähän tasaantumaan, on alttiimpi sietämään epäsovinnaista tulkintaa. Lapsiyleisön reaktioista voi päätellä, ettei heitä kiusaa, vaikka eivät jokikistä sanaa ymmärräkään. Lapsi sivuuttaa sujuvasti asekaupat ja kapitalismin ja keskittyy tyynesti Fedja-sedän muuttopuuhiin ja persoonallisiin eläinystäviin. Ja ehkä silti jotain jää lapsenkin mieleen muhimaan?
Minna Lundin sovittaman ja ohjaaman esityksen käsiohjelma konkretisoi ravistelevan lastenteatterin syvimmän ongelman: kenelle se on tarkoitettu? Kysymykseen on tarpeellista löytää jonkinlainen vastaus, muutoin on hankala edes käyttää lastenteatteri-termiä. Käsiohjelma on esityksen tavoin suunnattu sekä lapsille että aikuisille, vuoroin kummallekin. Ohjaaja puhuu käsiohjelmassa aluksi raakuista, syksyn tärkeästä aiheesta, ja päättää puheenvuoronsa pyytämällä katsojia kertomaan ystävilleen, miltä esitys tuntui. ”Se on tänä aikana anarkistisempi teko kuin uskotkaan, sillä se, että sinä olet tänään täällä altistamassa itseäsi taiteelle, kumuloituu ympärillä myös oleviin. Tällä tavoin me opetamme toinen toisiamme.” Fedja-setää näyttelevä Fanni Noroila sen sijaan suuntaa sanansa suoraan lapsille: ”Heippa sinä lapsi yleisössä, mä kirjoitan sulle.” Hän kirjoittaa lapsen oikeuksista.
Lahden Fedja-setä osoittaa, että aikuisen ja lapsen näkökulman yhteen sovittaminen sujuu sulavammin näyttämöllä kuin käsiohjelman hyppelehtivässä kokoonpanossa. Etelä-Suomen Sanomien kritiikissä toimittaja Ilkka Kuosmanen kuitenkin miettii näytelmän päiväntasaista kuormittavuutta: ”Paljon on annettu kuusivuotiaille kannettavaksi.”
Fedja-setä on kieltämättä runsaasti kuormitettu, mutta huumori ja lämpö paistavat kaiken yllä, joten lastenteatterin ydintä ei menetetä. Uhkarohkea sovitus kutkuttaa uteliaisuutta: lähteeköhän tämä tekstiversio kiertämään maata vai tyydytäänkö perinteisempään? Se tuntuu hyvältä, että Minna Lund tuo lastenteatteriin voimaa ja aktiivisuutta, ja ottaa hanakkuudessaan riskejä. Lastenkirjoissa ei hevin samalla tapaa menetellä – aivan kuin poliittisuus ja yhteiskunnallisuus kuuluisivat näyttämölle, eivät kirjallisuuteen!
Siitäkin ilahtuu, että nuoret ohjaajat paneutuvat intomielisesti lastenteatteriin. Vielä 1990-luvun alussa saatiin teatterikirjasta lukea, miten Erik Söderblom näyttelijäryhmänsä kanssa joutui aluksi Turun Kaupunginteatterissa toteuttamaan lastennäytelmän, pakkopullan, ”joka oli nieltävä ennen uuden näytelmän saamista suurelle näyttämölle”. Lahden Fedja-setä kertoo onneksi toisesta, avarammasta maailmasta!