Ibbyn lehti, kuvakirjat, lastenkirjat

24.1.2022

Linda Bondestamilla tuntuu olevan kuningas Midaan kosketus: kaikki, mihin hän koskee, muuttuu kullaksi. Viime vuosina Bondestamin kirjat ovat olleet useita kertoja ehdolla esimerkiksi Pohjoismaiden neuvoston lasten- ja nuortenkirjapalkinnon, Augustprisetin ja Finlandia Juniorin saajiksi. Bondestam luo kirjojensa miljöön tarkkaan valituilla asukkailla, ihmisillä, ihmisten kädenjäljillä ja ikonografisilla lisäyksillä, kuten tunnetulla designilla ja monikansallisten yhtiöiden logoilla ja laajentaa tällä tavoin luonnon sisältämään myös ihmisen vaikutuksen.

Olet kuvittanut paljon luonto- ja eläinaiheisia kirjoja ja tuot monissa kuvituksissasi vahvasti esiin luontoa, vaikkei teksti sitä välttämättä edellytäkään (esimerkiksi kirjoissa Suurenmoinen Rosabel tai Mutta te ette ole äiti). Mikä luonnossa puhuttelee sinua?

Luonto inspiroi minua jatkuvasti, ja minusta on ihanaa piirtää kaikkea kaunista ja villiä. Silkkiapinan laulu kertoo surusta, mutta oleilemme kirjassa keskellä ihaninta sademetsää, koska halusin vahvistaa tunteita piirtämällä ympäristön paratiisimaisen kauniiksi. Suurenmoisessa Rosabelissa pieni, paksu poni karkaa tallista seikkailemaan metsään uuden, villin ystävänsä kanssa. Kuvissani on roskaa ja ydinvoimaloita jonkinlaisina vaaran symboleina. Vanhoissa satukirjoissa olisi niiden tilalla ehkä peikkoja. Ajattelen, että kaikki, mikä tapahtuu päähenkilöiden ympärillä, on tärkeää, ja sillä voidaan luoda tunnetta ja syvyyttä. Mietin paljon ympäristöjä, värejä ja sivuhenkilöitä.

Millaisena näet ihmisen ja luonnon suhteen? Kuvaat usein ihmisten tunkeutumista eläinten elinalueiden jokaiseen kolkkaan joko fyysisesti tai tekojensa kautta mutta myös syrjäytät ihmisen. Ovatko kirjasi antispesistisiä?

Tämä on hyvä ja vaikea kysymys, jota en ole ajatellut aikaisemmin. Lapsena olin tavattoman kiinnostunut eläimistä ja seurasin jokaista löytämääni pikkuötökkää. Olen edelleen suuri eläintenystävä ja piirrän mielelläni erilaisia eläimiä.

Luulen, että ihmiset kokevat itsensä vieraantuneiksi luonnosta ja käyttäydymme ylimielisesti. Samaan aikaan käy yhä selvemmäksi, että meidän on elettävä luonnon ehdoilla, mikäli haluamme tulevaisuuden.

Elämäni pohjalla -kirjassa kerron luonnon uskomattomasta selviytymiskyvystä, mutta epäselväksi jää, miten meille ihmisille käy. Erityisesti tässä kirjassa olen tehnyt ihmisistä tarkoituksella kömpelöitä statisteja. 

Miten päädyit kirjoittamaan kirjan juuri aksolotlista?

Löysin Bolognan kirjamessuilla valokuvan aksolotlista ja ihastuin siihen. Aksolotli on pieni, hymyilevä sammakkoeläin, joka muistuttaa mielikuvituksellista avaruusolentoa. Hassua kyllä tunsin yhteenkuuluvuutta sen kanssa ja tiesin, että siitä tulisi kirjani päähenkilö. Aloin lukea aiheesta ja opin, että aksolotli on luonnossa erittäin uhanalainen ja että sillä on monia kummallisia ominaisuuksia. Se voi muun muassa korjata itseään loukkaantuessaan eikä kasva milloinkaan aikuiseksi. Muut salamanterit elävät järvissä, niille kehittyy keuhkot, ja ne nousevat kuivalle maalla, mutta aksolotli elää melkein koko elämänsä jonkinlaisena aikuisena lapsena.

Ajattelen, että Elämäni pohjalla -kirjan lopun voi tulkita ihmisten lopuksi maan päällä, mutta se ei missään nimessä merkitse maailmanloppua. Samalla uskon, että suurin osa lapsista samastuu aksolotliin eikä pidä kirjan loppua kovin pahana. Aksolotlillehan käy paremmin kuin hyvin. Tietysti voi myös ajatella ihmisten paenneen veneillä tai lähteneen avaruuteen. Ruotsalaisissa päiväkodeissa on pidetty työpajoja siitä, mitä lasten mielestä suuren tulvan jälkeen tapahtuu, ja lähes aina loppu on ollut positiivinen. Olen iloinen siitä, että kirja voidaan tulkita toiveikkaana, kunnianosoituksena elämälle.

Aikuisilla saattaa nousta pala kurkkuun, kun he lukevat kirjaa, mutta olen halunnut välttää saarnaamista ja korostan toisaalta, mitä kaikkea hienoa ihmisyys tarkoittaa: leikkisyyttä, Chopinia, juhlia, tanssia ja loppumattomasti keksintöjä. On surullista, jos emme onnistu käyttämään kykyjämme hyväksemme ja pelastamaan tulevia sukupolvia.

Entä millainen tarina Jos kohtaat karhun –kirjan takana on?

Pitkäaikaiset ystävät Malin ja tanskalainen Martin olivat samoissa juhlissa ja alkoivat jutella suomalaisen eräkeskuksen karhuesitteestä. Siitä sai käsityksen, että karhu on kaikessa ihmistä parempi, ja Martin oli musertunut. Sitten he alkoivat miettiä asioita, joissa karhu ei sittenkään ole niin taitava, kuten tietokoneella kirjoittaminen. Käsikirjoitus saapui minulle pitkänä sähköpostiketjuna. Olen todella iloinen, että he halusivat minut kuvittajaksi. Teksti oli juuri riittävän yksinkertainen ja oikealla tavalla kuiva, jotta kuvituksella voi irroitella kunnolla. Päähenkilöä ei oikeastaan nimetä lainkaan, ja sain keksiä kuviin kokonaisen tarinan sekä leikkiä perspektiiveillä.

Kirjasta piti alun perin tulla ihan erilainen, sellainen jossa on pieniä kuvia ja ja viisaita neuvoja. Mutta kun näin tekstin uudelleen pitkän tauon jälkeen, ymmärsin, että haluan kertoa tarinan hyvin varustautuneesta pienestä ihmisestä, joka lähtee retkelle metsään. Minulla on aika voimakas kuvankertojan integriteetti ja valitsen tehdä töitä sellaisten kirjailijoiden ja tekstien kanssa, jotka ovat minulle tärkeitä ja jotka sallivat minun kertoa paljon kuvissa. Karhua oli ihana maalata, halusin siitä niin villin ja karhumaisen kuin mahdollista ja olin inspiroitunut aivan kaikenlaisista karhuista, niin oikeista kuin fiktiivisistäkin. Ei ollut kovin tärkeää saada karhu näyttämään samalta jokaisessa kuvassa, mutta ihmistä yritin sitä vastoin piirtää kontrolloidummin, mikä sopii juuri hänen hahmoonsa. Hän vaikuttaa henkilöltä, joka haluaa pysyä kontrollissa ja ottaa monenlaisia vempaimia mukaansa metsään.

Onko Elämäni pohjalla- ja Jos kohtaat karhun –kirjoilla sanomaa?

Mielestäni molemmissa kirjoissa on kyse siitä, että luonto ei oikeastaan välitä meistä, karhut pysyvät karhuina, eikä niistä tule ystäviämme, vaikka yrittäisimme kuinka, ja aksolotlitkin tulevat periaatteessa loistavasti toimeen ilman meitä. Halusin myös, että molemmat kirjat koskettavat ihmisten suhdetta luontoon, esimerkiksi karhukirjassa luonnosta on tullut ”museo”, paikka, jonne mennään hakemaan elämyksiä.

Olet työskennellyt paljon myös Ulf Starkin kanssa. Millaista oli kuvittaa ennennäkymättömiä eläimiä?

Ennennäkymättömiä eläimiä oli unelmatoimeksianto. Ulf kysyi minulta aina, mitä haluaisin piirtää, sillä hän työskenteli monien kuvittajien kanssa ja tahtoi meidän olevan inpiroituneita. Kerroin, että haluaisin kuvittaa runokirjan tuntemattomista eläimistä hänen kanssaan, eräänlaisen bestiaarin. Suunnittelimme, että minä piirtäisin eläimet ensin ja hän kuvittaisi piirrokseni tekstillään, mutta valitettavasti minulla oli niin paljon muita töitä, etten ehtinyt saada eläimiä valmiiksi ennen kuin hän saikin inspiraation ja alkoi kirjoittaa. Se oli varmasti paras ratkaisu, koska hän kirjoitti aivan mahtavia tekstejä fantastisista olennoista. Oikeastaan teksteissä on kyse enemmän tunteista kuin olentojen ulkonäöstä, joten kuvien avulla pääsi kertomaan paljon. Kun viimein pääsin kuvittamaan, se tuntui kuitenkin vaikealta. Olin elokuvafestivaaleilla Chicagossa minun ja Malin Kivelän animaation Mainio herra Iloisen kanssa ja aioin käyttää tilaisuuden hyväksi ja hakea vaikutteita maailman suurimmasta eläintieteellisestä museosta. Muistan väsyneeni tosi pahasti ja ajatelleeni, että luonto on sata kertaa kekseliäämpi kuin minä. Jonkin ajan kuluttua istahdin penkille ja katselinkin sen sijaan museokävijöitä. Yhtäkkiä aloin nähdä heidän sisäisen eläimensä ja innostuin valtavasti.

Käytät pääsääntöisesti hyvin tummaa väripalettia, oli kyseessä sitten pohjoismaalainen metsä tai Silkkiapinan naurun mangrovemetsä. Mistä tummat sävyt tulevat kuvituksiisi?

Oikeastaan tahdon valoisien ja kirkkaiden värien loistavan erityisen kirkkaasti. Tumma tarjoaa sille hyvän kontrastin. Pidän kyllä myös suurista tunteista ja teen mieluiten kirjoja aiheista, joita pohdiskelen, tahdon ymmärtää tai haluan muiden ymmärtävän. Toisaalta unelmoin tekeväni joskus oikein heleän ja vaaleasävyisen kirjan. Loppujen lopuksi värivalintani riippuvat kuitenkin kirjasta. Saatan toisinaan päätyä sisällyttämään kuviin vain vähän valkoista, koska haluan kuvan ikään kuin nielaisevan sisäänsä kuten elokuvassa.

Onko jokin (luontoaiheinen) kirja tehnyt sinuun vaikutuksen lapsuudessa tai vaikka aikuisena?

Pidän kovasti englantilaisesta kuvittajasta Alexis Deaconista, erityisesti kirjoista Beegu, Slow Loris ja Croc and Bird. Ne ovat tosi yksinkertaisia kirjoja, mutta niin liikuttavia, lämpimiä ja humoristisia ja oikeastaan myös aika tummasävyisiä, ja eläimet ovat niissä päähenkilötä. Hänen kirjojaan ei ole käännetty ruotsiksi tai suomeksi, mutta toivon jonkun kääntävän! Lapsena rakastuin saksalaisen Dirk Zimmerin Egon-kirjaan, jossa murmeli kyllästyy perheeseensä ja muuttaa sirkukseen. Siinä on suloiset mustavalkokuvitukset järvistä ja metsistä jännittävine eläimineen. Lisäksi pidin feministisestä kertomuksesta nimeltä En lyckad katastrof, jossa on Elämäni pohjalla tapaan tulva, vaikkakin pienempi. Ison hiiriperheen äidistä tulee sankari ja konservatiivinen perheenisä joutuu väistymään.

MARIANNA KOLJONEN

Käännetty ruotsinkielisestä artikkelista ”Allt det vackra och vilda” (Virikkeitä 4/2021).

Käännös Marianna Koljonen