Sokeritoukka kohtaa Augustprisetin
Jos kohtaat sokeritoukan, alkup. Om du möter en silverfisk, 2026
Kirjoittajat: Martin Glaz Serup & Malin Kivelä
Kuvittaja: Linda Bondestam
Kustantamo: Förlaget (ruotsi) ja Etana Editions (suomi)
Suomenkielinen käännös: Malin Kivelä
Jos kohtaat karhun (Förlaget/Teos) on Martin Glaz Serupin, Malin Kivelän ja Linda Bondestamin pohjoismaisen yhteistyön ikoninen tuotos vuodelta 2021. Jos kohtaat sokeritoukan (Förlaget/Etana Editions) on sen täysin itsenäinen jatko-osa kuluvan vuoden alkupuolelta.
Karhukirjassa partiolaispoika menee metsään, kohtaa karhun ja saa kaikkitietävältä kertojalta lakonisia ohjeita karhun rauhanomaiseen kohtaamiseen. Kirja jättää paljon lukijan tulkinnan varaan, kun yksinäinen lapsi kuvataan kerta toisensa jälkeen lähikontaktissa karhuun. Joka tapauksessa mittelön lopullinen voittaja on karhu, joka tekee melko lailla kaiken ihmistä paremmin.
Jos kohtaat sokeritoukan -kirjassa vaihdetaan ympäristöä ja kokoluokkaa. Metsän kuninkaasta siirrytään pikkiriikkiseen kylpyhuoneiden harmitukseen. Asetelma pysyy kuitenkin samana: sokeritoukka päihittää ihmisen. Ei ehkä juuri tämä sukupolvi, mutta seuraava. Sillä seuraava sokeritoukkien sukupolvi tulee aina.
Huumori on Jos kohtaat sokeritoukassa suorempaa kuin karhukirjassa, jonka inspiraationa toimivat aidot esitteet Suomen luonnosta ja karhuista. Sokeritoukan kohtaamista ei opeteta kouluissa eikä siitä tehdä brosyyreitä. Glaz Serup, Kivelä ja Bondestam lähtevät siis liikkeelle tyhjästä ja karhukirjansa konseptista.
Selkärangattomat kunniaan
Tekijät ovat uuden äärellä siinäkin mielessä, että lastenkirjallisuus kuvaa todella vähän selkärangattomia eläimiä, vaikka nämä muodostavat lukumääräisesti suurimman ryhmän eläinkunnassa.
Suomessa on tosin jo muutamia vuosia rikottu tätä lastenkirjallisuuden hyönteisiä syrjivää prinsiippiä; meillä on kilpikonna Pikku Papu hyönteisystävineen (Liisa Kallio) sekä taiteellisesti laadukasta muurahaisten, hämähäkkien ja perhosten ennätyskirjaa (Katja Bargum & Jenny Lucander). Muista selkärangattomista kyykäärmeet ovat inspiroineet ihastuttavan monipuolisia kirjoja (Fredrik Sonck & Jenny Lucander; Reetta Niemelä & Sanna Pelliccioni ja Kissa Koskinen).
Ja nyt meillä on kirja sokeritoukista, noista ihmisen edellä-, kanssa- ja jälkeenkulkijoista.
Sokeritoukkiin eivät päde muutkaan lastenkirjallisuuden helmasynnit – lastenkirjoissa tavallista on kuvata isokokoisia, karismaattisia nisäkkäitä, ja näiden keskuudessa suhteettoman paljon petoeläimiä ja vääristävän paljon eksoottisia, uhanalaisia eläimiä kotoperäisten naapureidemme sijaan. Sokeritoukka ei kuulu joukkoon yhdessäkään näistä kategorioista. Tosin kirja asemoi sokeritoukat bambin, kuutin ja pupun rinnalle ”söpöimpien eläinten klubiin”, ja osoittaa näin olevansa hyvin tietoinen vallitsevista konventioista.
Sokeritoukkasentrismillä ihmiskeskeisyyttä haastamaan
Kirjan kertoja on sokeritoukka, jonka elämänasenne on yhtä huolettoman hilpeä kuin Bondestamin Elämäni pohjalla -kirjan aksolotlilla maailmanlopun jälkeen. (Siinä kuiva maailma on ehkä tuhoutunut, mutta aksolotli löytää itselleen heilan ja saa valtavasti poikasia, kaikki hyvin siis!).
Sokeritoukalla on uutuuskirjassa sama egoistinen asenne – meitä on paljon, me sopeudumme kaikkialle ja meitä tulee aina lisää, ihanaa!
Kuulostaa erehdyttävästi eräältä toiselta maapalloa armottomasti valloittavalta lajilta, joka uskoo olevansa maailman napa.
Kertojahyönteinen tekee itseään tykö ihastuttavalla itsevarmuudella:
Parhaiten viihdymme vanhoissa taloissa, mutta älä huoli: myös sinun talosi vanhenee joka hetki. Emme levitä tauteja, ainoastaan riemua!
Eikä sitä joka päivä näe summittaisesti laadittua aikajanaa, jolle on sijoitettu dinosaurukset, sokeritoukat, pyramidit, hot dogit ja Jeesus. Sinne ne silti mahtuvat ja oikein hyvin vieläpä! Arvostan tällaista anarkismia; ihminen on ihmis- ja sokeritoukka sokeritoukkakeskeinen olento. Me kaikki pidämme omaa kokemustamme ja viiteryhmäämme tärkeimpänä. Painavia, filosofisia kysymyksiä voi lähestyä näin hilpeälläkin tavalla, mutta silti ohjata lukijaa pohtimaan kaiken olevaisen ja eläväisen arvoa ja paljastaa samalla ihmisen itsekeskeisyyttä.
Kun isä tappaa sokeritoukkia, perheen lapsi, tuo karhun kohdannut partiopoika, suuttuu ja Bondestamin kuvitus revittelee ajatuksella, miltä tuntuisi, jos jättimäinen sokeritoukka myrkyttäisikin isän raivokas ilme kasvoillaan ja silmämunien verisuonet punaisina pullottaen. Tekijöillä on luotto siihen, että teoksen huumori kantaa eikä kauhistuta lukijaa liiallisesti.
Kirjassa onkin runsaasti lapsille tuttua ja turvallista antropomorfisoivaa eli ihmisenkaltaistavaa huumoria: sokeritoukka ja perheenisä istuvat esimerkiksi aamulla toisiaan vastapäätä pöntöllä. Kumpikin pelästyy kohdatessaan vieraslajisen omassa kylpyhuoneessaan. Astetta rohkeampaa antropomorfisoivaa huumoria esiintyy, kun isä on suihkuttanut sokeritoukkia myrkyllä, ja pidetään hautajaiset, joissa sokeritoukka lausuu muistovärssyä liperit kaulassa. Vainajat makaavat arkuissaan.
Vaikka huumoria on paljon, luen sokeritoukkia vakavasti, sillä niin tekee kirjakin. Sen runsaat faktatiedot sokeritoukista on tarkastanut Katja Bargum. Teos myös palaa Bondestamin Elämäni pohjalla -kirjan tavoin elämän alkupisteeseen ja muistuttaa, että sokeritoukat ovat olleet täällä jo kauan, kauan ennen ihmistä, ollen yksi maailman vanhimmista hyönteislajeista.
Ihmisen ja sokeritoukan yhteenkietoutuneisuus
Ällötyskertoimia nostetaan, kun teksti kertoo sokeritoukan ruokavaliosta, hilseestä, hiuksista ja ihon erittämästä liasta. Kuvitus kuvaa leikattua varpaankynttä lautasella sokeritoukan herkkuateriana. Tämä lieneekin vaikean sokeritoukkasuhteemme ydin: sokeritoukat saavat ravintonsa sellaisesta meille luontaisesta ruumiintoiminnasta ja -eritteistä, jota emme mielellään ajattelisi. Ne syövät meitä.
Kirja korostaakin, että meidän kylpyhuoneemme ovat sokeritoukkien villi luonto. Tosin kuuluuko kylpyhuone sittenkin sokeritoukille vai onko se kahden lajin yhteinen elintila? Ihminen on iät ja ajat tunkeutunut kaikkien muiden eläinten reviireille ja tuhonnut ja muokannut niitä omien mieltymystensä mukaan. Silti olemme tuomittuja jakamaan häveliäälle länsimaalaiselle ihmiselle hyvin intiimin kylpyhuoneen kutsumattomien vieraiden kanssa.
Sokeritoukille kuvataan loppujen lopuksi sellainen ylivalta ihmisiin nähden, että kaikki kamppailu ja myrkyttäminen alkaa vaikuttaa turhalta ja siten julmalta. Sokeritoukkia on maailman jokaisessa kolkassa.
Jos näet yhden meistä
voit olla varma,
meitä on lisää.
Jos näet yhden
tiedä,
meitä on satoja,
tuhansia
aivan lähellä.
Teksti on samaan aikaan runollista, faktapohjaista ja hieman uhkaavaa.
Ja onhan jonkinlaisen parittelun jälkeinen hohde kylpyhuoneen lattialla kaunis, kun uusi
sokeritoukkakaarti on pantu alulle.
Sokeritoukka julkaistiin keväällä, mutta se nousi entistä ajankohtaisemmaksi nyt, kun ilman kylmetessä ihmiset hilseilevät aiempaa enemmän ja ruokkivat sokeritoukkia entistä avokätisemmin. Sitä paitsi Sokeritoukka päätyi edeltäjänsä Jos kohtaat karhun tavoin arvostetun ruotsalaisen Augustprisetin voittajaehdokkaaksi ainoana suomenruotsalaisena teoksena tänä vuonna.
Augustpriset on Ruotsin kustannusyhdistys Svenska förläggareföreningenin myöntämä 100 000 kruunun suuruinen tunnustus. Linda Bondestam voitti Augustprisetin vuonna 2024 teoksellaan Chop chop. En tapper jordbos berättelse eli Hopi, hopi; reippaan robotin tarina. Sen aiheena on robotiikka ja tekoäly, ja se on ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja sekin.
Nyt Sokeritoukka kohtaa Augustprisetin. Kävi palkintokilpailussa miten tahansa, sokeritoukat selviävät voittajina, sehän on kirjan perusteella selvää.
Ja mitä kirja sitten neuvoo tekemään, kun kohtaa vaikkapa nyt sokeritoukan? Pysähtymään sopivalle etäisyydelle ja havainnoimaan ”eläimen matkaamista ympäriinsä”. Yksinkertaista ja eläineettistä.
Marianna Lammi
Kirjoittaja on IBBY Finland ry:n arvostelulautakunnan jäsen ja väitöskirjatutkija, joka erikoistunut muunlajisten eläinten kuvaukseen lastenkirjallisuudessa.
Linda Bondestam on IBBY Finland ry:n kuvittajaehdokas Hans Christian Andersen -mitaliin ja Astrid Lindgrenin muistopalkintoon.