essee, Ibbyn lehti, lastenkirjallisuus

20.10.2026  •  Teksti: Marianna Lammi

“Prinsessa kakkaa! Hei, tää on hyvä kirja! Prinsessa kakkaa!” 

Näin viisi 3–5-vuotiasta lastenkirjallisuuden kokemusasiantuntijaa arvioi kirjaston lukunurkkauksessa selaamaansa kirjaa MLL:n perhekahvilan jälkeen. 

Lasten innostus on tarttuvaa. He puhkuvat, nauravat ja heiluvat koko vartalollaan katsellessaan kuvaa, jossa prinsessan peppu pilkottaa keskiaikaisen linnan käymälästä. Kirjassa kerrotaanentisaikaisesta saniteettijärjestelmästäeli siitä, miten linnan torneista kakittiin suoraan maahan tai vallihautaan. 

Kirjan aiheena ovat ilmeisesti ällöttävät asiat. Genrellisesti kirja lukeutuu nyt vallalla olevaan erite- ja pieruhuumoriin, jonka taustalla vaikuttaa kuitenkin myös syvällisempi kehopositiivisuuden aate: ruumiin luonnolliset toiminnot ovat hyviä ja tarpeellisia. Myös nauru on hyvää ja tarpeellista.

Hetkeä myöhemmin yksi perhekahvilan äideistä lainaa kyseisen kirjan ja monta muutakin. Itse asiassa hänellä on koko ajan lainassa noin sata lastenkirjaa.

Viime aikoina on keskusteltu lastenkirjallisuuden laadusta. On vaikea sanoa, voiko keskustelua luonnehtia kiivaaksi tai innokkaaksi, koska lastenkirjallisuudesta käytävä yhteiskunnallinen keskustelu on niin harvinaista. Joka tapauksessa on aina hienoa, kun lastenkirjallisuudesta ylipäätään keskustellaan, vieläpä kun tarkastelussa on sen sisältö ja taiteellisuus, eikä ainainen huolipuhe siitä, miksi lapset eivät lue.

 Keväällä 2025 Kulttuuritoimituksen Matti Kuusela paheksui (Lastenkirjailijat hoi: luottakaa lasten mielikuvitukseen, se on loputon – Kulttuuritoimitus) yllä kuvailemiani kakka– ja  pieruhuumorikirjoja, varsinkin sellaisia, joissa on ääninappeja ja muita erikoistehosteita. Häntä huoletti, että lasten rajaton mielikuvitus tyrehtyy kirjoihin nauhoitettuja alapään ääniä kuunnellessa. 

Kuluvan vuoden toukokuussa toimittaja-kriitikot Venla Rossi ja Noora Vaarala nostivat  (Helpompia kirjoja tyhmemmille lukijoille | Long Play) suomenkielisen lehdistön tietoisuuteen Ruotsissa koko vuoden kyteneen debatin vesitetyistä lastenkirjallisuuden klassikkoteoksista kuten Muumeista, Peppi Pitkätossuista ja Tonttulan lapsista. 

Näistä lastenkirjallisuuden kivijaloista on jo pitkään julkaistu mukaelmia, joissa alkuperäisen kirjoittajan ja kuvittajan taidetta lähinnä imitoidaan, toisinaan varsin ponnettomasti. Jo aiemmin Rossi ja Vaarala julkaisivat kritiikin (Nyt arvioidaan Suomen suosituin lastenkirjallisuus | Long Play) Suomen suosituimmista lastenkirjoista eli Mauri Kunnas -universumiin kuuluvista teoksista sekä Tatuista ja Patuista. He halusivat selvittää, ovatko maan luetuimmat kirjat oikeasti hyviä.

Kirjailija ja esseisti Antti Nylén kirjoitti Suomen Kuvalehden kolumnissaan (Antti Nylén: Joka kotiin pakollinen täysi kirjahylly – luettiin kirjoja tai ei) sosiologi Riie Heikkilän tutkimuksesta, jonka mukaan pelkkä kirjojen olemassaolo lapsuudenkodissa lisää todennäköisyyttä kulttuuriosallistumiseen aikuisuudessa. Nylén ei tätä hämmästellyt vaan totesi, että kirjat säteilevät.

Viimeisimpänä Lastenkirjainstituutin järjestämässä seminaarissa syyskuussa pohdittiin sananvapautta eli sitä, kuka saa näkyä ja kenen ehdoilla ja millaisia aiheita lapsille voi tarjoilla.

Toistan: ihanaa, että keskustellaan. En taida olla minkään aiemmin referoimani pointin kanssa varsinaisesti eri mieltä. Väitän kuitenkin, että keskustelusta on jäänyt puuttumaan todella merkittävä näkökulma, ja se kuuluu lastenkirjallisuuden ensisijaiselle kohderyhmälle eli perheille.

Lastenkirjallisuuden tutkijana, jolla on tausta yleisessä kirjallisuustieteessä, olen tietenkin elänyt, hengittänyt ja toistanut mantraa, että lastenkirjallisuudella on taiteellinen itseisarvo. Niinhän sillä onkin. Taiteellisesti korkealaatuiset ja kunnianhimoiset kirjat ovat saaneet minut lukemaan lapsena ja tuottaneet loputtomasti upeita ja ikimuistoisia taide-elämyksiä. 

Esimerkiksi kaksosvauvojeni ollessa nelikuisia hulinoitsijoita luin eräänä varhaisena kesäaamuna raatoväsyneenä Kuinkas sitten kävikään? -kirjaa keskimmäiselle lapselleni. Vaikka Tarina Mymmelistä, Muumipeikosta ja Pikku Myystä on läpikotaisin tuttu, sillä kertaa aivan liikutuin sen voimasta. Olin ennen vanhempainvapaata tutkinut Suomessa vuonna 1959 julkaistuja lastenkirjoja, jotka koostuivat lähinnä (kauniisti kuvitetuista) käännöskirjoista, joissa oli kuvia eri eläimistä ja teksti, jossa kerrottiin, mikä eläin oli kuvassa – paitsi niissä, joissa oli kuvia lentokoneista ja teksti, jossa kerrottiin koneen malli ja alkuperämaa. 

Kuinkas sitten kävikään? on julkaistu vuonna 1952, ja sen kokeellisuus huimaa päätä: on sivuihin leikattuja aukkoja, jokaiselle hahmolle luotu typografinen jälki, absurdi tarina ja oivaltavaa metafiktiota. Vertailun vuoksi aukoilla ja kokoeroilla leikittelevä klassikkoteos Pikku toukka paksulainen julkaistiin vasta vuonna 1969. 

Kun 75-vuotias kirja saa taiteellisilla ansioillaan uupuneen äidin hyvälle tuulelle, siinä varmasti on kirjallisuuden taikaa. On myös varmaa, ettei tuota samaa taikaa ole pahvisivuisissa kirjoissa, joiden esikuvana on Tukholman yliopiston lastenkirjallisuuden professori Elina Drukerin sanoja lainaten käytetty muumimukia.

Nykyään olen neljän lapsen äiti, ja lastenkirjat ovat meidän jokapäiväistä ruisleipäämme. Kun herätään, luetaan. Kun istutaan potalla, luetaan. Kun harmittaa, luetaan. Kun pitää rauhoittua, luetaan. Kun äidiltä on mennyt hermot, luetaan. Kun äiti tai lapsi haluaa helliä, luetaan kainalokkain tai lorutellaan ja silitellään. Kun on luettu tosi hyvä kirja, lapset lukevat sitä uudestaan itsekseen tai pehmolelulle. Kun mennään nukkumaan, luetaan. 

Sanalla sanoen olen oppinut, että lastenkirjoilla on myös todella suuri käyttöarvo.

Lapset ovat kaukana homogeenisestä ryhmästä. Lapseni ovat 12-, 3- ja 1,5-vuotiaat, nuorimmat tosiaan kaksoset. He ovat kaikki sitä sukupuolta, jonka lukemisharrastamattomuudesta ollaan nyt erityisen huolissaan. Esikoiseni ja kuopuksieni kirjamaut ovat luonnollisesti hyvin erilaiset. 

Rossin ja Vaaralan Longplay-lehdessä julkaistussa jutussa Tammen Saara Tiuraniemi perustelikin muumikirjojen uusversiointeja kohderyhmän iällä; Janssonin muumiromaanit on suunnattu ehkä alakouluikäisille lapsille, mutta nykyisin muumeista innostutaan jo hyvin pienenä. Meillä se lienee tapahtunut jo rintamaidossa. Tusinamuumeja julkaistaan hardcore-muumittajille eli pikkulapsille. Empiirisesti havainnoiden tuntuu siltä, että tämän päivän kouluikäisille muumit ovat jo liian lapsellisia, mikä saattaa johtua osaltaan juuri uusmuumeista. 

En siis millään tavalla kiistä, etteikö muumikirjojen uustuotannon sarjatulessa olisi kyse kapitalistisesta voitontavoittelusta, kuten artikkelissa uumoillaan. Silti pitkät muumiromaanit eivät vielä sovellu kolmelle nuorimmalle lapselleni. Muistelen, että olisin alkanut lukea ensimmäisiä muumiromaaneja esikoiselleni hänen ollessaan neljävuotias, mikä sekin on hyvin nuorena. Ostan siis Tiuraniemen selityksen, vaikka se on varmasti vain osatotuus.

Omissa kirja-arvosteluissani janssonittomista muumikirjoista olen nostanut esiin muun muassa sen, että lelufiguurilliset muumikirjat ovat enemmän leikkiä kuin lukemista varten tai että kirjassa parasta on siihen leikattu muoto. Olemme IBBY Finlandissa yleensä kilttejä kirja-arvosteluissamme.

Mutta tarvitsemmeko tusinamuumeja ja -peppejä oikeasti? Näiden kirjojen kohdalla on tietysti ihanaa, että meille on tarjolla myös alkuperäisten tekijöiden erilaisia teoksia, kuten Astrid Lindgrenin itsensä lyhentämiä, Ingrid Vang Nymanin omakätisesti kuvittamia kuvakirjoja. Tove Jansson on tehnyt kolme fantastista muumikuvakirjaa sekä Janssonin ja hänen veljensä Per Olov Janssonin yhdessä toteuttaman, valokuvakuvitetun Outo vieras muumitalossa -kirjan. 

Luinkin runomuotoon kirjoitettuja kuvakirjoja Kuinkas sitten kävikään?, Kuka lohduttaisi nyytiä ja Vaarallinen matka esikoiselle aikoinaan niin paljon, että osaan ne yhä ulkoa. Silti joka kerta, kun lapset pyytävät lukemaan jonkin näistä kirjoista, teen sen ilolla.

Lapsille lukevien aikuisten suuren massan pitäisi kuitenkin saada tietää, että tällaisiakin kirjoja on olemassa. Tätä työtä me IBBY Finlandissakin pyrimme rajallisilla keinoillamme tekemään. Suomessa on paljon asian ääressä työskenteleviä tahoja, joista tärkeimpiä ovat varmaankin kirjastot lukuvinkkauksineen ja satutuokioineen. Silti kirjastotkaan eivät tavoita kaikkia. Kirjamarkkinat ovat luonteeltaan hektiset. Uutuuskirja saa hetkiseksi huomiota ja mainosplakaatin marketissa, mutta nopeasti valokeila kiinnittyy jo seuraavaan teokseen.

Perheiden unohdetusta näkökulmasta käsin oleellista on kuitenkin se, että pahvisivuiset kevyymuumit tai pierunappikirjat eivät kilpaile ylevän ja kohottavan laatukirjallisuuden kanssa, vaan pikemminkin ruutuajan. 

Meidän  taloudessamme kuopuksia on vaikea rauhoittaa kirjojen ääreen. Vastaavaa haastetta ei ollut aikaisemmin, mutta nykyään meillä on niin hälyistä, että pienimmät eivät vielä jaksa kuunnella kirjasta montaakaan aukeamaa. Siksi kaikki, mikä ääntelee ja vilkkuu, murisee ja paukkuu, on meille tervetullutta, sillä se saattaa imaista lapset selaamaan kirjoja sen sijaan että he esimerkiksi repisivät verhotankoja maahan, niin kuin he tekivät sen ainoan kerran, kun viime kesänä päätin istua sohvalle hetkeksi ”rentoutumaan”.

Kun 1,5-vuotias ikiliikkuja, joka tulee jatkuvasti rytinällä alas milloin mistäkin ja koristelee tunnollisesti otsansa kuhmuilla, mustelmilla ja naarmuilla, seuraakin keskittyneesti sormellaan kirjaan painettua keltaisen auringon kehrää istuen turvallisesti lattian tasolla, äidin parasympaattinen hermosto laulaa ylistyslauluja. Kirjan taika on tehnyt tehtävänsä, eikä meidän tarvitse tinkiä periaatteestamme, että alle 2-vuotiaiden ruutuaika on WHO:n suositusten mukainen 0 minuuttia vuorokaudessa. Tässä kohtaa äitiä ei kiinnosta, miten kekseliäs tai lyyrinen teos on, kunhan se kiinnostaa lasta.

Kirjoja myös tarvitaan moneen tilanteeseen kuten potalle, reissun päälle ja toisinaan jopa ruokapöytään, kuten meillä enterorokon riehuessa, jolloin lasten ruokinnassa oli kaikki keinot käytössä. On vapauttavaa, kun on kirjoja, jotka voi pyyhkäistä tiskirätillä puhtaiksi ja jatkaa elämää. Kun lapseni ovat sen sijaan tuhonneet pari ulkomailta tuotua Baek Heenan kuvakirjaa, on tiskirättiä tarvittu kuivaamaan äidin kyyneleitä.

Käyttökirjallisuudelle on tarve ja kysyntää. Pienten lasten vanhempien ollessa koolla fyysisesti tai sosiaalisessa mediassa törmää jatkuvasti kyselyihin, minkä kirjan voisi lukea, kun lapsi on menossa leikkaukseen, isovanhempi on sairastunut muistisairauteen tai sisarukset riitelevät keskenään. Kirjallisuuden voimasta kertoo jotain tämäkin, että kaikesta uskotaan olevan olemassa lastenkirja – ja se, että sellainen on olemassa, legitimoi jotenkin lapsen elämäntilanteen. 

Mieleeni on painunut tutkija-kriitikko Päivi Heikkilä-Halttusen kokemus, kun hänelle oli ehdotettu, että olisi lastenkirja, jossa lapsen toinen vanhempi on vankilassa ja toinen tehnyt itsemurhan (2010). Tällainen lastenkirja tuntuu mahdottomalta lähtökohdiltaan, mutta silti on lapsia, jotka elävät juuri sellaisissa olosuhteissa. Onneksi lapsi voi löytää lohtua ja samastumispintaa myös muualta kuin yksi yhteen hänen elämäntilanteeseensa sopivista kirjoista.

Lastenkirjallisuus itsekin tarvitsee käyttökirjallisuutta, täsmäkirjoja uudistuakseen. Historiallisten kirjojen seminaarissa vuosia sitten kerrottiin, miten esimerkiksi keittokirjallisuus on usein enne nousevista trendeistä. Tunnistan ilmiön myös omasta tutkimusalastani  kasvisruokaa kokataan ensin lapsille suunnatuissa keittokirjoissa, sitten fiktiossa. Muutama aktivisti tekee kirjan kasvissyönnistä, minkä jälkeen erilaisissa kirjoissa aletaan kuvata kasvissyöjähahmoja tai niissä käydään keskusteluja ruoan etiikasta. 

Myös ruoantuotanto ja ruoaksi kasvatettavat eläimet alkavat esiintyä uudessa valossa, kun sekä lastenkirjallisuus että ympäröivä yhteiskunta alkavat avautua ajatukselle, ettei eläinten syöminen ole lainkaan pakollista. Paradigma eli yleinen ajattelutapa muuttuu. Tämän jälkeen taide voi myös monipuolistua esimerkiksi eläinten kuvauksen osalta. Millainen on lehmä ilman navettaa tai susi, joka ei ole iso eikä paha?

Lastenkirjainstituutin seminaarissa oli puheenvuoro myös POC-lukupiirillä, joka nostaa esiin mustien ja ruskeiden ihmisten laatimaa kirjallisuutta. Keskustelussa korostui ajatus, että POC-hahmoja tulisi kuvata monipuolisesti, eikä pelkästään esimerkiksi trauman, pakolaisuuden tai yhteiskunnan rasistisuuden läpikyllästämänä. 

Ajatus lastenkirjallisuudesta taiteena korostui. Samaan aikaan toistui ajatus, että lasten on tärkeää nähdä hahmoja, jotka käyttävät esimerkiksi huiveja tai ovat muslimeita tai romaneja ja joiden maailma on keskushenkilön kokemuspiirille uskottava. Tämä taas tarkoittaa jonkinlaista täsmäkirjallisuutta, vaikka se voikin olla taiteellisesti korkealaatuista.

Alussa mainitsemissani kirjallisuuskeskusteluissa nykylasten vanhempia ei päästetä ihan helpolla. Yhtäältä meillä ei ole kiireessämme aikaa perehtyä etukäteen siihen, mitä lapsille luetaan tai luemme heille pelkkää moskaa ja toisaalta optimoimme lapsen kehitystä marinoimalla heitä puuduttavassa tunnetaitokirjallisuudessa. Jää epäselväksi, ovatko samat vanhemmat sekä pinkoja että puolivillaisia vai jakaudummeko kahteen ryhmään. 

Sen kyllä tiedän, että ihan oikeasti ainakaan monilapsisessa perheessä ei vanhemmilla ole aikaa kuratoida luettavan lastenkirjallisuuden listoja. Sitä luetaan, mitä on. Jo edellä mainitsemani saavutettavuus on iso haaste; miten vanhemmat saisivat tietää, kuinka upeita kirjoja meillä on julkaistu ja julkaistaan?

Itse näen tälläkin saralla eriytymistä. Suomessa lapsettomuus lisääntyy ja isossa osassa perheitä on yksi lapsi. Toisaalta lapset keskittyvät samoihin perheisiin: yhä enemmän on niitä perheitä, joilla on monta lasta, ja niitä, joilla ei ole ainuttakaan. Samoin kirjallisuuden kuluttajina osa vanhemmista on erittäin tiedostavia ja edellyttää kirjoilta esimerkiksi kotimaisuutta, tasa-arvoisia sukupuolimalleja, moniäänisyyttä ja ympäristönsuojelullista otetta. Toiset taas luottavat Mauri Kunnaksen ja Tatun ja Patun kaltaisiin brändeihin laadun, tuttuuden ja helppouden takeina. 

Molemmissa lähestymistavoissa on omat vaaransa: yhteiskuntamme ja kulttuurimme kärsivät vielä monista epätasa-arvon valuvioista ja toisinaan suoranaisesta luontovihamielisyydestä, joten kaikkein sanitoiduin lastenkirjallisuus ei kuvaa ympäröivää todellisuutta. Supersuosikit antavat puolestaan yksipuolisen käsityksen kirjallisuudesta; huumorin ja visuaalisen vilinän lisäksi on olemassa herkkää ja runollista, rauhallista ja arkista, realismiin pyrkivää ja filosofista kirjallisuutta, vain muutamia mainitakseni.

Haastattelin perhekerhon jälkeen muutamia äitejä siitä, miten ja millaisia kirjoja heillä luetaan. Monet vaikuttivat lukevan lapsille paljon kaikenlaista, kuten aiemmin mainitsemani neljän lapsen äiti, jolla on aina satakunta kirjaa lainassa. Tietyt kirjasarjat, kuten täsmäkirjoihin kallellaan olevat Viisi villiä Virtasta, olivat suosittuja myös kerhokavereidemme perheissä. Silti lapset suostuivat lukemaan myös uusia kirjoja ja kirjoja, jotka eivät ole osa sarjaa.

Uusmuumeista vanhemmat eivät juuri piitanneet, mutta lapset lukivat niitä mielellään. Katsotaanhan telkkaristakin myös muuta kuin ranskalaisia taide-elokuvia. Kriittisin kanta oli Disney-, Ryhmä Hau- ja muihin brändikirjoihin. Niitä pidettiin huonolaatuisina ja puuduttavina. 

Saan tästä hyvin kiinni, sillä en ymmärtänyt monikymmensivuista Disneyn Autot-kirjaa lukemalla, mikä tarinan juoni on, koska en ole nähnyt elokuvaa. Toisaalta keskimmäisellä lapsellani on nyt hillitön Aladdin-kausi päällä kirjastosta löytyneen Disney-kirjan vuoksi. Aiemmat lukijat ovat värittäneet kirjaa, varsinkin niiden jännittävimpiä aukeamia, mikä saattaa kieliä siitä, että kirja on tehnyt vaikutuksen muihinkin. 

Kirjojen valitsemisesta ja lukemisesta keskustellessamme kävi myös ilmi, että pelkkä kirjapuhe aiheutti muutamassa äidissä epävarmuutta. Pitäisikö tunnetaitokirjoja lukea lapsille ja jos pitää, mistä niitä löytää. Mistä tietää, mikä kirja on oikeasti hyvä, kun selvästi kaikki eivät ole. Onko lapsen suosiman kirjasarjan kieli riittävän rikasta ja haastavaa? 

On tietysti hienoa, kun kirjat otetaan vakavissaan ja niistä ollaan kiinnostuneita, mutta lisästressiä en kanssavanhemmille soisi. Jos nimittäin nykynuoriso on ollut pilalla antiikin ajoista lähtien, niin ovat varmasti olleet nykyvanhemmatkin. 

Netti pursuaa videoita, joiden tehtävänä tuntuu olevan tuoreen vanhemman itseluottamuksen murtaminen: Olet saattanut istua väärin koko raskauden ajan – onko mitään enää tehtävissä?! Pitääkö vauvalta saada lupa vaipanvaihtoon? Älä kehu lapsesi ominaisuuksia, joihin hän ei voi vaikuttaa, mutta älä myöskään hänen kuperkeikkaansa, koska se voi tehdä lapsestasi suorittajan! Lapsen kannustaminen ja ihailu on silti hyvin tärkeää – opettele nämä kolme lausetta!

Toivoisin, että lapselle luetaan eikä valintakriteerejä nosteta taivaisiin niin, että moni ei lähde edes kurottelemaan kirjaston tai kirjakaupan ovea epäonnistumisen pelossaan. 

Lastenkirjainstituutin seminaarissa mieleenpainuvimmat puheenvuorot tarttuivatkin tähän, miten mikä tahansa kirja voi olla lapselle merkityksellinen, jopa mullistava. Tässä yhteydessä puhuttiin juuri taiteellisesti korkeatasoisista mutta kenties aiheiltaan aikuisille vaikeista kirjoista, jotka voivat tuntua helpommilta sivuuttaa. 

Toisaalta suomen kielen ja kirjallisuuden aineenopettajat tekevät hartiavoimin töitä, että saisivat nuoren lukemaan sen ensimmäisen kokonaisen kirjansa ja siten tuntemaan itsevarmuutta lukijana. Kumpi on suurempi, haitta vai hyöty, jos lapsi lukee pienestä pitäen tusinamuumeja ja tunnetaitopeppejä? 

Lukemalla kirjoista tulee ainakin osa lapsen maailmaa.

Ennen kuin perheessämme on varsinaisesti luettu lapsille ääneen kirjoja, meillä on kulutettu katselemiseen, pottailuun ja majanrakentamiseen muilta perittyjä – ja tässä yhteydessä läpinäkyvyyden nimissä mainittakoon – arvostelukappaleina saatuja vesitettyjä muumikirjoja ja pelkkiin kuvituksiin nojaavia Melukylän lasten katselukirjoja ynnä muita sellaisia. Vanhimmat niistä ovat muuten 20 vuotta vanhoja, joten aivan uudesta jutusta ei ole kyse. 

Tämä ei ole meidän perheessämme estänyt siirtymistä kovempiin aineisiin eli orkkiskirjoihin, kun lapset kasvavat. Itse asiassa muumien muotokieli vaikuttaa niin kiehtovalta, että lapseni viehättyvät muumeista sisäsyntyisesti ja viihtyvät pienestä pitäen muumikuvien äärellä. Kapitalistinen piilomainonta eli muumiprintit, -mukit ja -lelut vaikuttavat varmasti myös asiaan.

Mutta onhan niitäkin ihmisiä, jotka pitävät Harry Pottereista, vaikka ovat katsoneet vain elokuvat, mikä intohimoisesta Potter-elokuvien vihaajasta tuntuu mahdottomalta. 

Kirjoissa on niin suuri taika.

Marianna Lammi