Nuori teatteri ilahduttaa
Teksti: Ismo Loivamaa
Lasten- ja nuortenteatteri tuntuu nyt uudelta ja vahvalta. Klassikot elävät ja moderneja valintojakin uskalletaan tehdä. Teatterit turvautuvat hanakasti tuttuihin klassikoihin: mitä ankarammat ajat, sitä enemmän Astrid Lindgreniä! Mutta nytpäs kävi niin, että Helsingin Kaupunginteatterin Veljeni Leijonamieli on uudistavaa ja uskaliasta teatteria – sen lisäksi, että se on ennalta tuttua ja turvallista.
Jakob Höglundin ohjaama esitys kunnioittaa Lindgrenin kirjan teemoja ja rohkeutta. Leijonamieli herätti ilmestyessään reipasta keskustelua, joten on aivan paikallaan, että teatteriversiot vaalivat kirjan rohkeutta ja kehittelevät sitä jopa eteenpäin. Jakob Höglundin tulkinnassa korostuu ajankohtaisuus, tai ainakin petollisuuteen ja valloittamiseen liittyvät kysymykset tuntuvat kouraisevalla tavalla tämänpäiväisiltä. Hirmuhallitsija ja hänen kätyrinsä eivät lavalla jää hyvän ja pahan perinteiseksi kamppailuksi, vaan pahuus koskettaa konkreettisuudellaan. Ei ihme, että esitystä suositellaan yhdeksänvuotiaista ylöspäin. Hyvin toimitetussa käsiohjelmassa ohjaaja kirjoittaa, että Leijonamielen veljesten tarina uudelleen kertominen ”tuntuu erityisen tärkeältä juuri tässä ajassa”.
Valkoinen kyyhky lentää lavalla – ja kun kyseessä on lastenkirjaklassikkoon perustuva näyttämötulkinta, tekee se mieli nähdä sekä rauhan että rauhankasvatuksen symbolina. Siitä huolimatta, että rauhankasvatuksesta hädin tuskin uskaltaa puhua näinä aikoina!
Höglund on myös koreografi, ja se maustaa esitystä voimakkaasti. Musiikki, liikkeet, valot ja vieläpä nukketeatterin keinot sulautuvat vaikuttavaksi kokonaisuudeksi. Leijonamieli on uljasta ja modernia teatteria. Lastenteatterin tärkein tehtävä ei ole aikuisten viihdyttäminen, mutta tällä kertaa kliseinen ajatus koko perheen teatterista osoittautuu todeksi. Helsingin Kaupunginteatterin klassikkotulkinta on elämyksellistä teatteria. Ohjaajan estetiikkaan taitaa kuulua sellainen kollektiivinen ajatus, että lapset eivät välttämättä tarvitse vain heille tarkoitettuja koukkuja, vaan kaikki ajattelevat ja tuntevat ihmiset, lapset ja aikuiset, aistivat samanlaisia asioita. Ja jokainen tehköön omat tulkintansa.
Ohjaaja kietoo suuren salin valtaansa. Vilma Mattilan lavastus sointuu hienosti tällaiseen teatterinäkemykseen. Käytännössä se tarkoittaa Kaupunginteatterin valtavan näyttämön asettumista tunteiden ja tunnelmien varaan. Lähes kaikesta pikkutarkasta realismista on luovuttu ilman että näyttämökuva tuntuisi teoreettiselta tai puisevalta.
Veljeni Leijonamieli herättää kiitollisen mielen: onnellista, miten luontevasti ja halukkaasti nuoret teatterintekijät suhtautuvat lasten- ja nuortenteatteriin. Se näkyy Jakob Höglundin tekemisissä, mutta yhtä hyvin myös Lauri Maijalan ja monen muun valinnoissa.
Lauri Maijala aloitti Lahden kaupunginteatterin johtajana syksyllä 2024 ja ohjasi ja sovitti saman tien Tiitiäisen satupuun lapsille. Keväällä hän tarttui irlantilaisen Enda Walshin tragikoomiseen nuortennäytelmään Disco Pigs. Käsiohjelmassa Maijala toteaa, että hän on ”aina” halunnut tehdä Disco Pigsin. ”Pelkkä nimi tuntui kutkuttavan pahaenteiseltä”. Esipuheensa Maijala on otsikoinut ironisen nostalgiseksi: Nuoruus on seikkailu suunnaton. Kutkuttavan pahaenteistä sekin…
Disco Pigs on kahden 17-vuotiaan nuoren, Nasun ja Possun, kiinteän ystävyyden ja kaikkoamisen kuvaus. Tekstiä on aavistuksen verran paikallistettu Lahteen päin. Bay Citystä koululaiskatsojat tunnistavat oman kaupunkinsa kulmia. Vilma Kinnunen ja Miikka Wallin ovat elementissään karussa mutta paikoin myös lämpimässä näytelmässä. Näytelmää tehdessä ohjaajalle selvisi käsiohjelman mukaan jotain tärkeää: ”Nuoruus on lihamylly. Ne, jotka siitä selviävät elossa, ovat onnekkaita.”
Ja onnekkaita ovat kaikki nuoret, jotka pääsevät teatteriin.
