Pelkojen kohtaamista yksityisen ja yhteiskunnallisen eriarvoisuuden äärellä – Koskettavia kuvakirjoja vuodelta 2024
Johanna Venhon ja Sanna Pelliccionin Matkamuistikirjassa (Teos 2024) matkataan maata pitkin, ja samalla lukija, riippuen tietysti tämän ikä- ja kehitysvaiheesta, pääsee henkiselle parantumisen matkalle. Kirja on vuonna 20220 ilmestyneen Metsämuistikirjan itsenäinen jatko-osa ja lukeutuu vuoden 2024 koskettavimpiin ja kauneimpiin teoksiin.
Päähenkilö on alakouluikäinen Kaarna, joka on kotonaan lähimetsässä. Siellä asuu myös mielikuvitusystävä Tuulipoika, jonka kanssa Kaarna suojelee metsän puita. Metsämuistikirjassa (2020) käynnistynyt lähimetsän suojelu ja kunnioittaminen jatkuu nyt muidenkin luonnon tarjoamien ihmeiden havainnoimisella ja niistä iloitsemisella. Tarinan keskiössä on matka pohjoiseen ja mökkeily Kolarissa. Syy matkalle lähtöön on osittain epäselvä Kaarnalle, mutta hän kuitenkin ymmärtää, että tarkoituksena on ”lähteä etsimään äidille valoisampaa mieltä”. (Venho & Pelliccioni, 2024, numeroimaton).
Jo itse matka junalla halki Suomen näyttäytyy jännittävänä seikkailuna, jossa kuitenkin on aikaa nauttia myös itse matkustamisesta. Junamatka on enemmän kuin vain pakollinen siirtymä paikasta toiseen. Yöjunassa Kaarna saa yläpedin ja syö eväitä. Keskeinen osa tarinan kauneutta ovat yksityiskohdat, kuten eväiden jättämä tahra muistivihkoon. Yksityiskohdat, kuten juuri leivän jättämä voitahra vihon sivulla kutsuvat pysähtymään pieneenkin hetkeen. Kaarna piirtääkin tahralle reunat ja siivet, joten siitä tulee ”tumman pilven muotoinen, saastepilvi. Teen sille siivet, se lentää pois.” (Venho & Pelliccioni, 2024, numeroimaton). Sanna Pelliccionin sekatekniikka kuvituksessa on täysosuma, sillä jokainen yksityiskohta tuntuu samalla mietityltä, mutta kuitenkin luontevalta ja pakottomalta. Puuväreillä tehtyjen kuvitusten rinnalla on valokuvia, jotka ilmentävät oivallisesti juuri muistikirjamaisuutta.
Perillä Kolarissa Kaarna, äiti ja Saku lähtevät kävelylle. Tämä kävelyretki johtaa tarinan kliimaksiin, kun äiti katoaa hetkeksi, ja Kaarna aistii Sakun pelon ja huolen. Tässä kohtaa tarinaa aikuislukijan sydän lakkaa lähes lyömästä, sillä niin kipeästi ja kauniisti Venhon teksti tavoittaa läheisten huolen. Kaukaa näyttää kuin äiti seisoisi jyrkänteen reunalla:
”Ei ole hätää, äiti sanoo minulle. – Siinä on alla loiva rinne, en ollut reunalla. Se vain kauempaa näytti siltä. Sitten äiti katsoo minua pitkään ja sanoo: – En minä ikinä putoa reunalta.” (Venho & Pelliccioni, 2024, numeroimaton).
Paluumatkalla takaisin majapaikkaan Kaarna kirjoittaa autossa muistikirjaansa: ”Jos matkalla joutuisi rotkon reunalle jonkun pitäisi tarttua kiinni.” (Venho & Pelliccioni, 2024, numeroimaton). Tarinan näkökulma on Kaarnan, ja Venho tavoittaa herkkyydellä lapsen huomioita tilanteissa, joissa vanhemman suru, uupumus ja masennus voi olla ajoittain hämmentävää ja vaikeaakin ymmärtää. Johanna Venhon teksti onkin kokonaisuudessaan tunteikas ja ilmaisuvoimainen, ja tarina myös näyttää, kuinka varjoista ja elämän raskaista kohdista voi seurata – ja usein seuraakin – valoa ja iloa. Mökille paluun jälkeen äidistä huokuu erilaista läsnäoloa, ja puolukkametsässä äidin nauru on jo pitelemätöntä. Tarinan hienoin voima on näyttää, kuinka vastoinkäymisistä voi seurata uutta toiveikkuutta ja iloa, mutta myös sen, että on täysin ok, että joskus käy syvällä, kuten Kaarnan symbolinen uni, jossa tämä sukeltaa ja kohtaa hymyilevän kalan, opastaa:
” – Tiesitkö, että osaat sukeltaa näin syvälle? se kysyy. Pudistan päätäni, ja se jatkaa: – Etkä takuulla tiennyt, että täällä on ihan oma valo. Se on syvyyden valoa.” (Venho & Pelliccioni, 2024, numeroimaton).
Matkamuistikirja on lastenkirja, joka tavoittaa valtavan monia merkitystasoja ja tarjoaa sanoillaan ja kuvituksillaan toiveikkuutta ja kauneutta. Kirjan toivoisi päätyvän myös jokaisen joskus syvissä vesissä uineen käsiin.
Vuoden 2024 ihastuttavimpiin kuvakirjoihin kuuluu J.S. Meresmaan kirjoittama ja Meria Palinin kuvittama Minä en pelkää (Enostone 2024). Tässä värikylläisessä kuvakirjassa Lola viettää syntymäpäiväänsä vuoden viimeisenä päivänä. Hän odottaa kovasti, että tänä vuonna, hänen täyttäessään viisi vuotta, hän saa nähdä ikioman rakettinsa poksahtavan taivaalla. Uuden vuoden aattoa mennään juhlimaan isän kanssa tädin ja sedän luo. Lolan innostusta kuitenkin haittaa yksi asia: Lola pelkää tädin koiraa, Boboa.
Tarinan edetessä käy ilmi, että Bobokin pelkää. Lolaa alkaakin illan myötä surettamaan Bobo, joka viettää iltaa talon kellarihuoneessa. Lola päättää uskaltaa:
” – Minä en pelkää, hän kuiskaa itselleen. Ja kun Bobo tervehtii häntä nuolaisemalla, Lola huomaa pelkonsa kadonneen.” (Meresmaa & Palin, 2024, numeroimaton).
Fantasiasta ja spekulatiivisesta fiktiosta tunnettu J.S. Meresmaa kuvaa tekstissään osuvasti lapsen ihmetystä ja tunne-elämää. Minä en pelkää onkin tunnetaitokirjallisuutta parhaimmillaan, sillä tekstissä ei alleviivata sanomaa tai aliarvioida lapsilukijaa. Lolan ymmärtäessä että paukkuvat raketit pelottavat paitsi Boboa, myös muita eläimiä, hän haluaa jättää rakettinsa ampumatta. Jaettu ilo onkin lopulta ikimuistoisempaa kuin rakettien katselu. Minä en pelkää on Meresmaan ensimmäinen kuvakirjateksti ja se osoittaa tiiviydessään ja kerrontavoimassaan, että aiemmin lähinnä nuorille, mutta myös varhaisteineille kirjoittanut Meresmaa hallitsee suvereenisti myös kuvakirjan muodon.
Meria Palinin vahaliitukuvitus on kaunista ja elävää. Kirjassa on myös kaunis ja selkeä taitto, ja isokokoinen fontti tekee lukemisesta helppoa myös hämärässä. Graafisen suunnittelun ovat tehneet Meria Palin ja Iiva Vilvas. Lisäksi Palinin kuvitustöissä on usein kiinnostavia ja erilaisia kuvakulmia. Näin myös Minä en pelkää -kirjassa, erityisesti Palinin kuvituksessa, jossa Lola pohtii, uskaltaako mennä alas kellarihuoneeseen, on vaikuttava. Aukeamalla on kuvattuna suuret portaat keskellä, korostaen tarinan merkitystasoa, jossa matka toisen luo on joskus pitkä ja pelottava. Samalla kun tarina vie pohtimaan pelkojen ylittämistä, se kutsuu kauniin lempeästi myös kohtaamaan toislajiset eläimet. Lapsen näkökulman rinnalle piirtyy kuin pieni puheenvuoro ihmisen eläin- ja luontosuhteesta.
Tule, juostaan! On Ulrika Hanssonin ruotsiksi alun perin kirjoittama, Maija Hurmeen kuvittama ja Outi Mennan suomentama kuvakirja oikein toimimisen ajoittaisesta vaikeudesta. Hurmeen valinta kuvittaa tarina sijoittumaan karuun ja värittömään alkukevääseen heijastelee osuvasti kirjan sisältöä: se kuvaa rehellisen realistisesti pikkukoululaisen arkea iloineen ja suruineen. Lasten kuvakirjat eivät enää ole päivänpaisteisia eivätkä lasten murheet välttämättä ratkea vain sillä, että niistä kerrotaan aikuisille, vaan miljööt ja ongelmat ovat monisyisempiä. Mistään ankeasta tendenssikirjallisuudesta ei kuitenkaan ole kyse, vaan lapsentasoisesta, turvallisesti laaditusta ja toisinaan kipeän ajankohtaisesta kirjallisuudesta. Tule, juostaan! aiheena ovat kuitenkin kiusaaminen ja yksinäisyys, eli todelliset iäisyyskysymykset.
Päähenkilö Roopella on ongelma: iltapäiväkerhossa hänen kaverillaan Hanneksella on tapana houkutella Roope juoksemaan kanssaan pakoon Santtua, joka haluaisi leikkiä Hanneksen ja Roopen kanssa. Hanneksen seurassa on niin kivaa, että Roope suostuu, vaikka Santun jättäminen yksin vaivaa häntä. Ensin Roope salaa äidiltään murheensa, mutta kun tilanteet toistuvat ja Roope tietää omastakin kokemuksesta, kuinka kurjaa on jäädä yksin, hän lopulta nyyhkii äidin syliin murheensa. Äiti on yhteydessä iltapäiväkerhoon, ja jatkossa kaikki lapset rakentavat yhdessä majaa, jonka pariin Hannes ja Roope ovat aiemmin kaksin karanneet. Hannesta uusi järjestely kismittää kuitenkin niin paljon, ettei hän enää osallistu majaleikkiin. Roopeakin harmittaa, ja kotona hän karjuu äidilleen.
Äidilläkin on töissä murheita. Siellä on käynnissä muutosneuvottelut, eikä äitikään tule aina kaikkien työkavereiden tai vaikkapa pomon kanssa hyvin toimeen. Porukassa on kuitenkin helpompi kestää paineita, äiti toteaa. Siitä Roope saa ajatuksen – ehkä tarvitaankin vain yhteinen vihollinen tai uhka, niin yhteisleikit alkavat sujua. Roopen suunnitelma toimii, mutta tätä ei yliselitetä lapselle, vaan ratkaisu kuvataan osana lasten leikkien jatkumoa, ja Roopen suunnitelmallisuus jää lukijan pääteltäväksi. Santtu pääsee viimein luontevaksi osaksi leikkejä.
Tule, juostaan! kuvaa erityisellä painokkuudella Santun tunteita, kun leikkitoverit jättävät hänet yksin. Aivan alussa Santtu kuvataan yksin vasemman sivun keskellä, katse viistosti kohti ympärillään iloisesti kaverin kanssa leikkiviä lapsia. Näin hänen kokemuksensa etualaistuu, vaikka kirjan fokalisoija eli näkijä ja kokija onkin Roope. Roopekin on joskus jäänyt yksin ja joutunut istumaan sijaishoitaja Kaarinan kanssa penkillä. Kaarinalla on kyllä lapsille aikaa, mutta hauskaa hänen seurassaan ei ole.
Kun Roope ja Hannes seuraavan kerran hylkäävät Santun, tapahtuu alkuräjähdys. Santtu jää yksin, pää painuksissa ja kädet alistuneesti selän takana keskelle mustuutta, jossa sinkoilee palasia. Kolmen aukeaman mittaisessa elokuvallisessa putoamiskohtauksessa Santtu vajoaa yhä kauemmas yksinäisyyteen. Teatraalinen kuvitus avaa hyvin ovia keskustelulle ja omien tunteiden läpikäymiselle. Vaikka leikkien ulkopuolelle jättäminen ei tuntuisi kiusaamisen vakavimmalta muodolta, myös se jättää etenkin toistuessaan syvät jäljet.
Lisäksi Roopen äiti on jälleen kiinnostava hahmo; hän työskentelee konttivarastolla, eli jokseenkin miehisessä työympäristössä ja tekee niin sanottua suorittavaa työtä. Lastenkirjoissa äiti on pitkään kuvattu kodin piirissä tai sitten poissa olevana uraäitinä tai ehkä läppärillään etätöitä paukuttavana äitinä, mutta harvemmin työnteossa kodin tai toimiston ulkopuolella. Roopen äiti kuuntelee lisäksi hevirokkia, hänellä on sivuilta siili- ja päältä pöyheä violetti tukka, ja hänen kyljissään on pieniä makkaroita. Hän on hauska, eläväinen ja lapselleen omistautunut äiti, joka ilahduttavasti rikastuttaa äitien kuvausta lastenkirjoissa.
Pakottoman moninaisuuden kuvittajana harjaantunut Hurme on kuvittanut Hanneksen, lapsen, joka johdattelee Roopen jättämään Santun yksin leikkimään, ruskeaihoiseksi. Tällainen ihonvärin huomioiminen tuntuu epäkiinnostavalta ja -tärkeältä, mutta on toisaalta olennaista. Kaikennäköisten ja -laisten hahmojen tulee saada kaikenlaisia rooleja kannettavakseen, jotta monimuotoisuuden kuvaus olisi autenttista ja luontevaa.
Sosioekonominen asema ja yhteiskunnallinen eriarvoisuus on monella tapaa läsnä vuoden 2024 lastenkirjoissa. Suorasukaisimpiin kuvauksiin lukeutuu Petra Heikkilän kirjoittama ja Mirkka Eskosen kuvittama Huolisyöppö (S&S), jolle myönnettiin loppuvuodesta Arvid Lydecken -palkinto.
Eskarilainen Nemo ei ole pitkään aikaan saanut kutsua kaverisynttäreille, mutta Stella on saanut luvan kutsua kaikki ryhmänsä lapset 7-vuotispäivilleen. Nemo on innoissaan päästessään syntymäpäiväjuhliin. Nemon äiti kuvataan omiin ajatuksiinsa vaipuneena, sohvalla makoilevana ja toisinaan ahdistuneena, ja nopeasti paljastetaan myös, että perheellä on taloudellisesti tiukkaa.
Onneksi Nemolla on oma kukkaro ja siellä kolikoita. Kirjakaupasta Nemo löytää täydellisen lahjan Stellalle, huolisyöpön, jonka vetoketjusuun sisään voi kirjoittaa huolensa, oli se iso tai pieni. Valitettavasti Nemon rahat riittävät kuitenkin vain kauniiseen lahjapaperiin, eivät varsinaiseen lahjaan. Kekseliäs ja antelias Nemo päättääkin tehdä kukkarostaan huolisyöpön piirtämällä sille permanenttitussilla silmät. Passeli naamiaisasu keksitään kotoa löytyvistä materiaaleista.
Stella osaa iloita kaikista lahjoistaan, ja synttäreillä on juuri niin ihanaa, kuin Nemo on ajatellut.
Nemon ei juuri kuvata tuntevan huolta perheensä taloudellisesta tilanteesta, vaikka hän onkin lapsentasoisen tietoinen siitä. Äidin masennukseenkin Nemo suhtautuu luontevasti; aamupäivällä äiti voi tarvita unta, mutta levättyään hän jaksaa iltapäivällä saattaa Nemon syntymäpäiväjuhliin. Nähtyään huolisyöpön kirjakaupassa Nemo kuitenkin näkee äidin peittonsa alla kuin jättikokoisen huolisyöpön nielaisemana. Tämä on ilmeistä lukijallekin, ja se konkretisoi ääneen lausumatonta murhetta Nemon ja hänen äitinsä elämässä.
Huoli on siis monessa kerroksessa läsnä kirjan edetessä. Lapsenmielinen optimismi luo kirjaan kuitenkin turvallisen ja lämpimän pohjavireen; Nemo haluaa antaa huolisyöpön Stellalle, sillä hänelläkin voi olla huolia. Myös Mirkka Eskosen naivistinen kuvitus korostaa lapsentasoista tunnelmaa ja etäännyttää lapsiperheköyhyyden ja huono-osaisuuden raadollisimmista aspekteista.
Synttäreiltä Nemo saa läksiäislahjaksi pienen lahjapussin, jonka sisällä on kirjekuori. Siitä Nemo pystyy tekemään myös itselleen huolisyöpön.
”Mä syötän sille välillä mun huolia. Mä en halua liimata sen suuta kiinni. Haluan, että äitikin voi kurkata mun huolisyöpön mahaan. Yhdessä me voidaan tutkia, mitä se on syönyt. Sitten tulee parempi olo (Heikkilä 2024, 30–31)”, Nemo ajattelee. Näin Nemokaan ei jää yksin huoliensa kanssa. Sitä paitsi Nemon äiti kertoo Stellan äidille voimiensa olevan jo palautumassa.
Katsauksen kirjoittajat, Jaana Pesonen ja Marianna Lammi, ovat intohimoisia kotimaisten kuvakirjojen lukijoita ja IBBY Finland arvostelulautakunnan jäseniä.