Kuvitetut lastenromaanit lapsille ja aikuisille
Alakouluikäisille lapsille julkaistaan runsaasti romaanimuotoista kirjallisuutta, jossa kuvitusta esiintyy koko ajan enemmän. Pääosa näistä kirjoista on erilaisia sarjakirjoja, joiden aiheet kiertyvät erilaisten harrastusten ja kaveriporukoiden ympärille. Tällaiset kirjat ovat erittäin tärkeitä niin sanotussa ahmimisiässä oleville nuorille lukijoille.
Tässä lastenromaanikatsauksessa esittelemme kolme proosamuotoista tekstiä, joissa korkealaatuinen kuvitus ja tarinan ja kielen taika vievät lukijan mennessään. Kaikki teokset ovat omalla tavallaan hyvin ajankohtaisia, Jaana Pesosen arvostelemat Ai niin, minä olen muuten Lee (Enostone) kertoo erityislapsesta, Sumupuiden kirja (S&S) ja Marianna Lammin lukema Mustan Kuun majakka (Lasten Keskus) tematisoivat luontosuhteen merkitystä mutta myös vihapuhetta ja vierauden pelkoa. Vaikka kyseessä on lastenkirjat, ne sopivat erinomaisesti myös aikuisen lukijan nautittavaksi.
Ai niin, minä olen muuten Lee (Enostone 2023) on kirjailija Eveliina Talvitien ensimmäinen lastenkirja, ja kokeneen ja monipuolisen kuvittajan, Jani Ikosen, 20. kirjakuvitus. Tämä tekstin ja kuvan upea ilotulitus aloittaa kirjasarjan kahden lapsen mullistavasta ystävyydestä.
Lastenkirjan kertoja on alakouluikäinen Lee, jolla on eritysvoimia. Erityisvoimia ovat ainakin maastoutuminen ja hereillä ja unessa olo samaan aikaan. Leen eritysvoimiin kuuluu myös aistiherkkyyksiä, kuten ääniherkkyyttä ja esimerkiksi tuntoaistiin liittyvää herkkyyttä. Nämä ominaisuudet vaikuttavat niin Leen keskittymiseen kuin myös sosiaalisiin tilanteisiin. Usein erilaiset ärsykkeet myös uuvuttavat ja joskus Lee haluaisi jättää päänsä sänkyyn ja aloittaa päivä ilman sitä:
Sinä yhtenä aamuna, kun Läsnäolli hoilasi tanssimisesta, pääni tuntui erityisen raskaalta. Yritin nostaa sitä, mutta pää painui vain syvemmälle tyynyyn. Lopulta pudottauduin lattialle ja jätin pään tyynyn sisään. (Talvitie & Ikonen 2023, numeroimaton).
Jani Ikosen kuvituksissa on upeita merkitysten kerrostumisia. Heti ensimmäisen aukeaman kuvitus, missä Lee on yhä sängyssään heräilemässä, ja kertoo Uneillasta, paikasta unen ja hereillä olon välillä, näyttää Leen kyvyn kuvitella. Peiton kuviot toistavat hauskasti ajatusta, kuinka näkökulmasta riippuen voi nähdä eri asioita. Kuvitukset ovat hauskoja, kuten luvussa ’Rypistelevä otsa’ jossa Lee kertoo kyvyistään maastoutua, mutta välillä myös lähes kaoottisia, kuten Leen kertoessa rappukäytävän pelottavista äänistä. Ikosen kuvitus näyttääkin hienoudessaan molemmat, Leen sisäisen ja ulkoisen maailman.
Ystävyys ja myös se, ettei ole ystäviä, ovat tarinan keskeisiä teemoja. Lee kyllä yrittää ystävystyä samassa koulussa olevien lasten kanssa, mutta hänen tapaansa vitsailla ei ymmärretä. Hän myös ymmärtää, että toiset odottavat tietynlaisia vastauksia, ja antaakin niitä koettaessaan sopia joukkoon. Pohtiessaan luokan muita lapsia, Toivetta ja Peetua, hän tunnistaa kuinka ’He tykkäävät samanlaisesta, eivät erilaisesta (–).’ Lee suljetaankin usein pois niin leikeistä kuin muista sosiaalisista tilanteista. Hän on myös oppinut välttelemään tapahtumia, joissa on paljon muita lapsia ja melua. Ehkäpä seurauksena siihen, että eräillä syntymäpäivillä Lee suljettiin lukitun oven taakse. Kuvaamalla tilanteita, joissa Lee jätetään ulkopuolelle näyttää tarina välähdyksiä siitä julmasta maailmasta, jossa erityislapsi joutuu elämään. Erityisen upean tästä lastenkirjasta tekee se, ettei Lee kuitenkaan näyttäydy altavastaajana tai alistettuna erityisyytensä takia. Hän elää vahvasti omassa maailmassaan, jonka ihmeellisyys avautuu lukijalle tekstin ja kuvituksen erityisen dialogin kautta.
Lee elää isänsä Eeron kanssa ja äiti, Sipe, asuu Intiassa. Äitiin Lee pitää yhteyttä kerran viikossa videopuhelun avulla. Välillä ikävä viiltää, mutta Leellä on keinoja päästä siitä eroon. Kuvaus värittämisestä kertoo samalla Leen keinoista hallita tunteitaan:
’Niinpä häivytin sen pois värikynillä, sillä ikävän väri on mielestäni keltainen. Piirsin ympyrän ja väritin sen reunoilta tummemman keltaiseksi, ja sitten häivytin ja häivytin, kunnes keltaista ei ollut enää ollenkaan. Oli vain pelkkää valkoista. (Talvitie & Ikonen, 2023, numeroimaton)
Vaikka muiden ihmisten kanssa vuorovaikutus onkin ajoittain vaikeaa, Lee kuulee ja aistii herkästi monien muiden lajien viestejä. Hän puhuu kivien, voikukkien ja esimerkiksi naapurin kissan kanssa. Talvitien leikittelevä kieli näyttää Leen mielikuvituksen voiman. Leen keksimät omat sanat, kuten ’leikihteleminen’, jolla hän kuvaa sitä, kun hän sanoo ”jotain vähän samanlaista kuin muutkin sanoisivat vastaavassa tilanteessa”. Lee esimerkiksi leikihtelee, että on menossa kesälomalla futisleirille, vaikkei tämä olekaan totta.
Leen yksinäisyys on koskettavaa. Aikuisten hyvää tarkoittavat utelut ystävistä saavat Leen tuntemaan itsensä entistä yksinäisemmäksi. Kunnes Lee eräänä päivänä kohtaa keltaiseen sadetakkiin pukeutuneen lapsen. Ensin keltatakkisen, rapakoissa hyppivän lapsen olemassaolo on epäselvää. Onko kuitenkin kyseessä Leen mielikuvitusystävä? Kohtaaminen keinuissa on nopea ja sanaton. Vaikka Lee lähtee seuraamaan keltatakkista ja huutaa hänen peräänsäkin, katoaa tämä sivukadulle. Seuraa kuitenkin toinenkin kohtaaminen, jolloin Lee saa tilaisuuden kysyä lapsen nimeä. Lapsi kaivaa taskustaan vihon ja kirjoittaa siihen nimensä, Lii. Lii kertoo kirjoittamalla myös sen, että on mutisti eikä puhu. Vihkoon Lii kirjaa myös: ’Sulle voisin joskus sanoa jotain’, mikä saa molemmat hymyilemään leveästi. Kun kesäloma tarinan lopussa alkaa, on odotus tulevasta kesästä lempeä ja toiveikas.
Aloitusosa jättää haltioituneen odotuksen valtaan! Sarja tarjoaa varmasti oivallisia samaistumisen paikkoja monenlaisille lukijoille, ja erityisesti lapsille ja perheille, joissa on (diagnosoitua tai diagnosoimatonta) erityisherkkyyttä ja/tai neurokirjoa. Seuraava osa onkin tulossa onneksi jo keväällä 2024.
Anja Portinin Sumupuiden kirja (S&S 2023) on vuoden 2023 huikeimpia lukuelämyksiä. Tarinan minäkertoja on 12-vuotias Magda Mustalintu. Finlandia-palkitun Radio Popovin (S&S 2020) kirjoittaneen Portinin uskomattomat sadunkerronnan taidot saa tuntea jo uusimman saturomaanin ensimmäisessä luvussa nimeltä ’Lahja’. Lukija sukeltaa niin Magdan elämän nykyhetkeen, jossa äiti on juuri kadonnut maanvyörymäonnettomuudessa, kuin myös menneisyyteen, josta äidin haluttomuus puhua, erityisesti muista sukulaisista, herättää monia kysymyksiä. Romaanissa on Paula Melan tummanpuhuva kuvitus, joka kuvitusten määrän vähäisyydestäkin huolimatta rikastaa tarinaa oivallisesti.
Kesän kynnyksellä, juuri viimeisenä koulupäivänä, Magdan elämä muuttuu. Valitessaan kiertotien kotiin Magda välttyy itse onnettomuudelta, mutta joutuu todistamaan Usvavuoren rinteiltä kuinka valtaisa maanvyöryhmä peittää juuri sen kulman Poppelilaaksosta, jossa Magdan ja äidin koti on. Pelko laitokseen joutumisesta, ja erityisesti rakkaasta ystävästä, Kastanja-koirasta, erilleen joutumisesta, käynnistää Magdan pakomatkan. Tuttu Salamaja, pieni suojainen mökki vuoren rinteellä, tarjoaa paikan toipua surun ensimmäisistä päivistä. Ajatus siitä, että Magdan täytyy etsiä äidin sisko, josta hän ei tiedä lähes mitään, antaa kimmokkeen jatkaa matkaa, vaikka suru äidin menettämisestä onkin valtaisa. Näin Magda ja Kastanja aloittavat matkan, joka vie heidät lopulta elämän mullistaviin seikkailuihin.
Sumupuiden maailmaan ja täten kokonaiseen omaan yhteiskuntaansa, eli Rihmalan kaupunkiin, Magdan johdattaa Alsvidir, joka löytää Kastanja-koiran avustuksella sumussa katuneen ja tajuntansa menettäneen tytön. Magda saa nopeasti oppia, että Rihmalassa eletään puiden ja juurien ehdoilla. Portinin kaunis ja kekseliäs kieli herättää Rihmalan, sen kaikki asukkaat niin ihmiset, toislajiset eläimet, kuin kasvit todella eloon! Vuorella elää muun muassa Usvalintuja ja Jääpäristäjäjiä. Rihmala on osittain kaunis utopia, jossa arvostetaan luontoa ja kaikkia lajeja, eikä aseteta ihmistä erityiseen asemaan. Kaupungin hienoin talo on tietysti kirjasto! Ja yliopistolla on Puutieteellinen tiedekunta, eli Puuakatemia. Rihmalassa on myös käytössä puukompassi, eli latvustin, joka näyttää aina suunnan tärkeimpään emäpuuhun, eli Ikikaarnaan. Ikikaarnan merkitys tarinassa onkin tärkeä monella tapaa, ja vanhaan puuhun kietoutuvat metaforat niin elämän päättymisestä kuin myös sen jatkumisesta.
Rihmalassakaan ei kuitenkaan ole täydellistä. Vaikka luontoa, ja erityisesti puita kunnioitetaan, ovat kaupunkilaiset jakaantuneita, sillä muutosta ja avautumista ulkopuoliseen maailmaan pelätään. Romaanissa yksi keskeisimmistä jännitteistä syntyykin vieraan ja kaiken uuden ja erilaisen pelosta. Tarinaan rakentuu kiinnostavia ja hyvin ajankohtaisia yhteyksiä myös nyky-yhteiskuntien kaventuneeseen sananvapauteen ja informaatiovaikuttamiseen. Rihmalan ainut sanomalehti Iltaposti pelottelee ja lietsoo vieraan pelkoa. Myös Magda saa tuntea pelottelun voiman, kun Iltaposti tekee Magdasta jutun, jossa tätä syytetään vakoilijaksi. Vieraan pelko kasvaa kirjan lopussa puhtaaseen kansallismieliseen vihaan ja Sumuvuorta vaaditaan vain puhdasverisille puuvuorelaisille. Teoksen lopussa moni asia loksahtaa kuitenkin uuteen asentoon, ja tämän seurauksena näkökulmia ja keskustelua avataan myös konkreettisesti, kun uuden sanomalehden, Rihmalan Sanomien, ensimmäistä numeroa päästään juhlistamaan.
Saturomaanin henkilögalleria on todella rikas. Rihmalassa Magdan elämään tulee uusia ihmisiä, kuten 14-vuotias Havu, jonka kanssa ystävyys syventyy tarinan edetessä. Myös äidistään sekä äidin siskosta, Mirvasta, Magda oppii tarinan edetessä lisää. Hahmot ovat moniulotteisia ja osaavat myös yllättää lukijan. Magda, kuten varmasti moni lukijakin, saa muistutuksen, ettei toisesta kannata tehdä oletuksia. Havu sanaileekin Magdalle uinnin jälkeen: ”Sinä näet mitä näet ja minä olen mitä olen” (s. 236).
Luonnon, ja erityisesti puiden ja monimuotoisten metsien ja niiden ekosysteemien arvostus ja ihailu on Sumupuiden kirjan sykähdyttävintä antia. Anja Portin kietoo teoksen ensimmäisestä luvusta lähtien syvän dialogin puiden maailmaan. Kauniissa ja tarkassa kielessä lukija voi haistaa puiden hajut, nähdä lehtien eri värisävyt vuorokauden ja vuodenajasta riippuen, sekä tuntea puiden kaarnan ja lehtien eläväiset pinnat. Yhteys luontoon tarinassa syntyy erityisesti Magdan kautta, jolle metsissä liikkuminen on pienestä saakka ollut luontevin tapa olla. Surussaankin Magda luottaa siihen, minkä tuntee turvallisimmaksi. Lähdettyään etsimään tätiään hän matkaa ensin tutun metsän läpi.
Puun latvus liikahtelee hiljaa tuulessa, on kuin se kutsuisi minua kylään. Kiitän puuta mielessäni ja nousen seisomaan. Tartun pääni yläpuolella kasvavaan oksaan molemmin käsin ja tuen jalat runkoa vasten. Kiepautan itseni oksalle istumaan ja kiipeän siitä puun syliin, missä runko haarautuu moneen suuntaan. Istun paksujen oksien risteykseen, missä olen istunut usein ennekin. Nojaudun viistoon kasvavaan oksaa vasten ja katselen ylös vihreään oksistoon, joka valuu ympärilleni tuuheana ja painavana kuin jättiläisen hiukset. Painan silmät kiinni ja tunnen, miten jättiläisen hiukset kietovat minut sisälleen ja vaimentavat metsän äänet. Tunnen lämmön kasvoillani ja vajoan syvemmälle puun syliin. Sitten nukahdan. (Portin, 2023, s. 42)
Yhteys luontoon on konkreettista, fyysistä kosketusta, kuten sitä, että tuntee maa jalkojen alla. Matkallaan Magda pohtii hetkellisesti kuinka vaivatonta olisi, jos voisi vain lentää kuin haukka. Hän kuitenkin huomaa heti perään, että pitää kävelemisestä. Lentämällä voisi kyllä nähdä kauas, mutta tuolloin ei voi tuntea maata: ”Silloin ei kuulisi sanoja, jotka nousevat kävellessä jalkapohjista aivoihin.” (s. 52) Sumupuiden kirja onkin samalla jännittävä seikkailuromaani, mutta myös ylistyslaulu luonnon monimuotoisuudelle. Rihmalassa kunnioitus ja tietämys puista nähdään elinehtona.
Portinin luoma maailma on täynnä toinen toistaan kiehtovampia yksityiskohtia, joissa ruokitaan niin kiinnostusta, mutta samalla myös arvostusta maanpinnan päälliseen luontoon, mutta erityisesti kasvien maanalaiseen maailmaan. Puiden kirjan, jonka kerrotaan olevan Puuakatemian lapsille julkaisema teos vuodelta 1890, otteet kertovat muun muassa rihmastojen ihmeellisistä kyvyistä ja puiden tavoista kommunikoida. Puiden kirjan myötä saadaan myös ikkunoita historiaan, esivanhempien aikaan, jolloin puita hakattiin surutta, minkä seurauksena puut vähenivät ja metsien lähes kadottua ihmiset ymmärsivät, ettei elämä voisi enää jatkua. Näin laadittiin Puuvuoren sääntökirja, jossa määriteltiin velvoitteet puiden, eläinten ja myös muiden kasvien huomioimiseen kaikessa toiminnassa.
Rihmalan ihmisillä on kunnioituksen lisäksi hallussaan valtavasti tieto puista. Yliopistolla sumupuiden tutkimus on arvostettua ja arjessa sienijuuriuutetta käytetään haavoihin ja kipuihin. Juurien ja rihmastojen merkitys on läsnä niin symbolisesti kuin hyvin käytännöllisesti. Käytännössä Magda saa kokea tämän heti päästyään Rihmalaan, kun hän näkee miten juuret ovat kaikkialla, mukaan lukien rakennusten ympärillä. Tällöin Magda pohtiikin kuinka ”[j]uuret määräävät kaiken paikan ja pitävät kaiken pystyssä” (s. 91). Juuret ja rihmastot, ja niiden myötä kuuluminen ja juurtuminen, mutta myös juurettomuus, symboloivatkin romaanissa myös monen hahmon sisäistä maailmaa. Erityisesti Magda, mutta moni muukin hahmoista pohtii, mitä kuuluminen on ja miksi sen määrittely on toisille vaikeaa:
Välillä tuntuu, että kaikki muuttuu koko ajan. Ensin olen tuolta ja sitten täältä ja sitten kaikki taas katoaa. Ihan kuin olisin irrallaan kaikesta ja leijuisin ilmassa. Niin kuin puu, jonka juuret kasvavat väärään suuntaan. (s. 29)
Myös kuluvana vuonna julkaistu, Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon voittanut Iida Turpeisen esikoisromaani Elolliset (S&S 2023) käsittelee sukupuuttoon kuolleita lajeja, ja muistuttaa riipivästi miten ahnas ja julma laji ihminen on aina ollut ja yhä on. Kuten Turpeinen palkitussa teoksessaan, myös Portin herättelee lukijaa pohtimaan itsekkyytemme seurauksia. Miten hetkellistä onkaan kykymme surra lajeja, jotka ovat ikuisesti poissa. Myös Sumupuiden kirjalle soisi monen monta palkintoa, sillä niin kauniin, mutta myös toiveikkaan maailman se meille näyttää.
Luontoyhteyden ja muukalaisvihan teemoissa askartelee myös palkittujen Reetta Niemelän ja kuvittaja Katri Kirkkopellon fantasiatrilogian kakkososa Mustan Kuun majakka. Se jatkaa salamieli Saimi Salaperin ja hänen salaväkisten ystäviensä tarinaa, jossa yhdistyvät länsimaiset, itämerensuomalaiset ja Niemelän omintakeiset fantasia-ainekset posthumanistiseen luontoa ja elämää kunnioittavaan eetokseen.
Yliluonnollinen salamielen kyky on avannut Saimin aistit luonnossa asuville taruolennoille, joita tavalliset ihmiset eivät näe. Salaväki koostuu erilaisista luonnonhengistä ja muista otuksista, jotka elävät ihmisyhteiskunnan ulkopuolella tai korkeintaan sen laitamilla ja ovat luontokadon myötä vaarassa kadota kokonaan. Saimin koti, Mustan Kuun majatalo, on salaväkisten turvapaikka, ja siellä asuva noita Morri taltioi parhaansa mukaan pahimmin uhattuja luontotyyppejä.
Musta Kuu -kirjat ovat pitkälti Harry Potter -tyyppistä fantasiaa, jossa lukijoille tuttu reaalimaailma laajenee ja syvenee päähenkilön johdattamana. Kakkososassa esitellään esimerkiksi pienimuotoisen aikamatkailun mahdollistava sekuntiliima ja tyynnytystä tuottava kuunsiltaloihtu sekä itse kirjalle nimen antanut Sinimäen kaupungin majakka, jonka valo on aikoinaan toiminut merkkitulena salaväelle. Kuten Harry, Saimi oppii salaväkisten historiasta, tavoista ja perinteistä. Salaväkiset lapset käyvät Mustan Kuun majatalossa koulua ja salaperäinen nimimerkki Merirosvo on koonnut niistä aikoinaan Ihmeotukset ja niiden olinpaikat –henkistä teosta. Salaväki herää eloon Katri Kirkkopellon kuvituksissa, ja olennot ovat niin omintakeisia, että mielikuvitukselle jää vielä valtavasti liikkumatilaa, vaikka salaväki onkin visualisoitu lukijalle valmiiksi.
Musta Kuu –trilogian fokus on Harry Pottereita voimakkaammin kuitenkin reaalimaailmassa, ja siinä, missä Harry Potterit nojaavat pitkälti karkeisiin stereotypioihin, Niemelä pyrkii hälventämään niitä. Saimi pohtii esimerkiksi kriittisesti omaa rooliaan paitsi salaväkisten tulkkina ja pelastajana myös tyttönä, jolta odotetaan kilttiä, somistautuvaa ja ikuisen epäitsekästä käytöstä. Vampiiri Halla Haavan pissismäinen ja äitinsä käsikassaralta vaikuttava tytär Helmi-Diana osoittautuu niin ikään aivan omilla aivoillaan ajattelevaksi nuoreksi naiseksi. Vampiiritkaan eivät ole verenhimoisia murhaajia vaan puolukkamehun juojia, mutta heidän syvä uskollisuutensa muita vampiireja kohtaan tekee heistä epäluotettavia liittolaisia.
Niemelä tarttuu myös reaalimaailman arkisiin olentoihin kuten rottiin:
Matti Muurinen oli valtavan kiinnostunut rotista. Rotat olivat huippuälykkäitä ja leikkisiä, ja ne huolehtivat toisistaan suurella lempeydellä. Matti oli onnistunut löytämään Sinimäestä kaksitoista eri rottasukua. (Niemelä, 37).
Juuri tällä tavalla Niemelä luo teoksissa dialogia salaväen ja luonnon välille; kun jaksaa kiinnittää huomiota luontoon ja elollisiin, voi huomata kaiken ainutlaatuisuuden, rottien, soiden ja kuun kajon. Ainutlaatuisuus voi olla sidottu salaväkisiin, siis siihen, mitä me, joilla ei ole salamieltä, emme havaitse, mutta mikä kuitenkin on olemassa ja vaarassa kadota ikiajoiksi. Kyse ei kuitenkaan ole vain saduista tai mielikuvituksesta vaan myös muunlajisista eläimistä ja kasveista ja näiden muodostamista kokonaisuuksista. Kauneus ja arvo on niissä, ja ne saattavat saada salaväkisten muodon. Etenkin tämän luontokytkentänsä vuoksi Niemelän ja Kirkkopellon teokset ovat äärimmäisen omaleimaisia ja kiehtovia ja niille soisi paljon lukijoita, käännöksiä ja tunnettuutta.
Trilogian keskimmäiset osat ovat aina haastavia juonenkuljetuksen kannalta, kun uusi, kiehtova maailma on jo esitelty, ja tarinaa pitää rakentaa kohti huipennusta. Niemelä ottaa Mustan Kuun majakassa keinovalikoimaansa uuden elementin, taitollisesti muusta kirjasta selkeästi erotetut muistot vuodelta 1823, jolloin salaväkisille ja majatalolle tärkeä Kondoora seilasi merellä. Viimeistään nämä muistelmat herättävätkin lukijassa spekulaatioita Kondooran henkilöllisyydestä ja hänen henkilöhistoriastaan.
Tunnelma myös tummenee hienoisesti, onhan syksy, kekri, jolloin kummitukset palaavat maan päälle. Ennen kaikkea synkkyyttä luo jo ensimmäisestä osasta tuttu Quumestari, outo, Sinimäen kaupungin pikkusormensa ympärille kietonut tehtailija, joka kokoaa salaa salaväkisiä omistamaansa peilitehtaaseen vankilaan ja jonkin salaperäisen suunnitelmansa raaka-aineeksi. Saimin ja salakoululaisten perustama salakerho päätyy seikkailemaan ensimmäistä osaa enemmän ja vakavammin, osin peruuttamattomin, seurauksin.
Kiinnostavaa, ja Sumupuiden kirjan kanssa keskustelevaa, on luontosuhteen lisäksi Sinimäessä perustettu P.Ö.S.I.L.Ö.-kerho (”Pidämme Örkit Sinun Iloksesi Loitolla Öisin”), jossa Quumestarin manipuloimat ja vieraita olentoja pelkäävät eri-ikäiset ihmiset levittävät ennakkoluuloja ja vihaa erilaisuutta ja salaväkeä kohtaan osaamatta tietenkään edes nimetä vihollistaan. P.Ö.S.I.L.Ö.-kerhoa voi lukea kaiken muutoksen, ennakkoluulojen ja kriittisen ajattelun vastustajana niin luonnonsuojelussa kuin ihmisten välisissä suhteissakin. Quumestarista julkaistut ja kirjaan painetut lehtijutut ovat oivallisia kriittisen lukutaidon herättelijöitä.
Katri Kirkkopellon harvakseltaan esiintyvät kuvitukset ovat Mustan Kuun majatalon tapaan vuoroin värillisiä ja vuoroin mustavalkoisia. Ne kuvaavat pääsääntöisesti joko omituisia, suloisia otuksia tai pelottavia tai dramaattisia olentoja ja tilanteita ja luovat tunnelmasta eeppistä.
Kolmatta osaa lukija jää odottamaan ristiriitaisin tuntein, janoten vastauksia ja jatkoa tarinaan ja toisaalta kauhistuneena trilogian päättymisestä. Tässä maailmassa kun viihtyisi vaikka miten pitkään.
Kirjoittajat Marianna Lammi ja Jaana Pesonen ovat IBBY Finlandin arvostelulautakunnan jäseniä.