arvostelut, Ibbyn lehti, kuvakirjat, lastenkirjallisuus, lastenkirjat

17.2.2023

Katsaus Suomessa julkaistuihin kuvakirjoihin vuonna 2022

Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan on ymmärrettävästi vaikuttanut myös suomalaiseen lasten kuvakirjaan, vaikka ei sota ole täysin loistanut poissaolollaan viime aikoina muutenkaan – Sanna Pelliccionin Meidän piti lähteä (S&S 2018) kuvaa sotapakolaisuutta ja Riina Katajavuoren ja saksalaisen kuvittaja Martin Baltscheitin Oravien sota(Tammi 2021) käsittelee ensimmäisenä kuvakirjana Suomen sisällissotaa. 

Jo huhtikuussa 2022 Tammi julkaisi ukrainalaisen ihmisoikeusaktivisti Larysa Denysenkon lastenkirjan Maja ja ystävät, josta saadut tulot Tammi ohjaa Suomen Unicefille Ukrainan lasten hyväksi. Maja ja ystävät kuvaa erilaisten perheiden tarinoita sekä lasten ystävyyttä ja unelmia moninaisista taustoista huolimatta: Vuonna 2017 Krimin valloituksen aikana kirjoitetussa kirjassa Sofia-nimisen lapsen isä on kadonnut taisteluissa Venäjää vastaan. Toinen Sofia on syntynyt lahjasolujen avulla, ja Majalla itsellään on kaksi äitiä. Krystynan vanhemmat asuvat ulkomailla, joten Krystyna asuu mumminsa kanssa. Aksanan äiti on kuollut, ja hän elää kaksin isänsä kanssa. Petro sen sijaan on romani, ja hänen sukunsa on suuri. Rajis on Krimin tataari, jonka perhe joutui lähtemään kotiseuduiltaan Venäjän miehityksen vuoksi. Tymko asuu vuoroviikoin äidin ja isän luona. Kirja on lapsenoikeuksienjulistus, joka Venäjän täysimittaisen hyökkäyssodan alettua vetoaa ulkomaihin sodassa kärsivien lapsen turvallisuuden takaamiseksi.

Suomalaisen, isänsä puolelta ukrainalaistaustaisen Julia Savtchenkon kuvakirja Puolikas (Karisto) ilmestyi niin ikään koskettavalla hetkellä sodan jo sytyttyä. Aiheensa puolesta se tuntuu suoraan kommentoivan sotaa ja sen seurauksia, vaikka sen kirjoitus- ja kuvitusprosessi oli alkanut jo paljon aiemmin, vuonna 2017 Savtchenkon vieraillessa Kiovassa. Kirjailija-kuvittajan mukaan siellä hänestä tuntui kodilta, vaikkei hän ollut aiemmin käynyt Ukrainassa. Kirjassa suloinen, pyöreä, kaninomainen hahmo Puolikas lähtee meren toiselle puolelle etsimään itsensä kaltaisia ja löytää ystävän, joka saakin maailman näyttämään aivan toisenlaiselta. Vaillinaisuus sopii luonnollisesti metaforaksi moneenkin eri tilanteeseen, samoin kuin vertaistuki on mitä parhainta apua ja hoitoa mitä moninaisemmissa tilanteissa, mutta tällä hetkellä sotaa pakenevien lasten myötä Savtchenkon teoksen nimessä esiintyvä puolikkuus konkretisoituu meille kaikille kouriintuntuvalla tavalla.

Toisenlainen lähestymistapa sota-aiheeseen on paluu Suomen historiaan ja evakkouteen, joka nousi merkittäväksi teemaksi myös Leena Virtasen ja Sanna Pelliccionin Suomen supernaisia –sarjan kolmannessa osassa Eeva! Kirjailija Eeva Kilven muistot, polut ja viisaat sanat (Teos 2020). Pandemia-aikana somesuosioon singonneet Lotta ja Pappa eli Lotta-Sofia Saahko ja Jorma Saahko kertovat papan evakkotarinan Karjalasta Suomeen. Kirja kuvaa aurinkoista muistojen Karjalaa, evakkomatkaa ja sopeutumisvaikeuksia uuteen ympäristöön. Kirjan alkuvaiheilla papasta tulee minämuotoinen kertoja, joka maalaa kuvan aurinkorantaisesta Karjalasta, jonka rauhaa sota järkyttää. Jo lapsena papan kuvataan löytäneen itselleen ominaisimman ilmaisumuodon, laulun, joka auttoi jännittävissä tilanteissa.

Christel Rönnsin kuvitus luo värikkyydessään ja lämminhenkisyydessään kirjaan turvaa rankemmissakin hetkissä, kuten evakkomatkalla, isää ikävöidessä ja uuden koulun aloituksessa. Jokaisessa kuvassa on aina joku, jonka ilme on rauhallinen ja tyyni, vaikka muiden kasvoista loistaa järkytys ja pelko. Kömmähdyksittäkään ei ole selvitty: papan karjalaisessa kodissa on ruisleipää kuivumassa vartaissa, mikä on leimallisen länsisuomalaista ruokaperintöä, kun taas Karjalassa oli tavallista leipoa tuoretta leipää montakin kertaa viikossa.

Sanna Pelliccioni on myös toisen evakkotarinan, näyttelijä Heidi Krohnin lapsuudesta kertovan Lappukaulatytön (S&S), tekijänä yhdessä kirjan kirjoittaneen Eppu Nuotion kanssa. Pääsääntöisesti puuväreillä toteutettu, hallittu ja niukkavärinen kuvitus tuo sotalapseksi Ruotsiin lähetetyn Heidin kokemukset lukijan iholle, luihin ja ytimiin. Lasten haavoittuvaisuus kriisitilanteissa tulee raastavasti esille, kun Heidin ensimmäinen Ruotsin-koti ei osaakaan kohdata lasta, ja ikävä on ylitsevuotavaa. Toisaalta myöhemmin löytyneen ihanan kodin jättäminen jo etäisiksi muuttuneiden vanhempien vuoksi on sekin tragedia.

Evakkous on osa Suomessa yhä elävien ihmisten elettyä historiaa, ja sitä on hyvä osata jäsentää ja sanallistaa lapsille myös kuvakirjojen muodossa. Samalla näiden kirjojen avulla voi pohtia turvapaikanhakijoiden kokemuksia tässä hetkessä; vaikka kulissit muuttuvat, lapsuus ja lapsen tarpeet muuttuvat vain vähän.

Oman paikan etsintää

Itsensä hyväksymisen, omien selviytymiskeinojen ja vahvuuksien löytämisen sekä tunteiden käsittelyn tematiikkaa jatkaa jo totutusti myös moni muu kirja vailla sotakytköstä. Heidi Johannan ja supersuosittujen Fanni-tunnetaitokirjojen kuvittaja Linnea Bellaminen kuvakirja Pörröinen Pikku-Pupu haluaa kiivetä puuhun (WSOY) kertoo jo otsikossaan olennaisen: satusävytteisen metsän suloiset asukkaat, lastenkirjojen klassikkoeläinhahmot kani, orava ja kettu (jotka ovat kaikki ystäviä keskenään) pohtivat erilaisuutta, kun käy ilmi, että Pikku-Pupu ei osaa kiivetä puuhun. Tilanne on tuttu kaikkien pienten lasten kanssa elämäänsä jakaville; kaikki eivät ole yhtä hyviä kaikessa, ja se voi synkentää mielen hetkessä:

Äiti oli aina sanonut, että Pikku-Pupu pystyisi mihin tahansa. Siitä voisi tulla mitä tahansa ja se voisi oppia mitä ikinä tahtoi. Pikku-Pupu tahtoi kiivetä puuhun. Näytti kuitenkin siltä, ettei se onnistuisi. Se ei onnistuisi, koska Pikku-Pupulla ei ollut samanlaista häntää kuin Kurrella.

Ratkaisuksi äitipupu ehdottaa, että Pikku-Pupu keksii itselleen ominaisen tavan saavuttaa tavoitteensa, eli puuhun kiipeämisen. Lopputuloksena Pikku-Pupu kapuaa tammen lehvästöön tikapuita pitkin. Klassisen kaunis ja suloinen kuvitus vetoaa varmasti sekä lapsiin että aikuisiin lukijoihin.

Viljatuulia Huotarisen ja Anni Emilia Laitisen kuvakirja Vuori, joka juoksi (Tammi) kuvaa oman paikkansa löytämistä vielä konkreettisemmin. Se tarttuu muinaiseen tarustoon inhimillistetyistä vuorista ja kertoo nuoresta vuoresta, joka päättää vaihtaa paikkaa niin kuin linnut. Niinpä vuori kasvattaa itselleen jalat ja lähtee matkaan. Vuori asettuu aloilleen useaan paikkaan ja viihtyy niissä pitkään, kunnes kaukokaipuu iskee ja se vaihtaa jälleen maisemaa. Lopulta vuori palaa lähtöpaikkaansa, mutta matka ei suinkaan ollut turha. Se on saanut kokea paljon, auttaa ja ilahduttaa monia, elää tärkeitä hetkiä. Vuori, joka juoksi sijoittuu miljööltään Islantiin, missä kirjan molemmat tekijät ovat asuneet, ja Laitisen yksityiskohtainen ja oivaltava kuvakieli ammentaakin sikäläisestä maisemasta.

Saara Kekäläisen kirjoittamassa ja Netta Lehtolan kuvittamassa satukuvakirjassa Prinsessa joka lähti kälppimään (S&S) ravistellaan feministisesti keskeisiä kansan- ja taidesatuja, kuten ”Lumikkia”, ”Tuhkimoa”, ”Punahilkkaa”, ”Tähkäpäätä”, ”Rumaa ankanpoikasta” ja ”Keisarin uusia vaatteita”. Metafiktiivinen, eli oman sepitteellisyytensä ja kirjallisen olemuksensa tiedostava tarina lähtee liikkeelle, kun erään kuningaskunnan prinsessa Leona pitäisi naittaa prinssille, jotta koko maata uhkaava kirous saataisiin poistettua ja lohikäärme kukistettua. Leona haluaa ennemmin pitää omat kätensä itsellään ja ”lähtee kälppimään”. 

Joka toisen aukeaman oikeasta reunasta Leona kapuaa keskelle uutta satua, jossa hän opastaa kohtaamiaan hahmoja päivittämään asenteitaan: lasikengät sopivat varsin hyvin myös prinssille, aikuisten kääpiöiden on korkea aika opetella siivoamaan ja kokkaamaan itsenäisesti, ruma ankanpoikanen ei ole ruma vaan väärässä seurassa, eikä todellisen prinsessan tarvitse todistella aitouttaan kenellekään.

Kirjassa on runsaasti viittauksia sekä satuihin että lauluihin ja esikuvallisiin tyttöhahmoihin kuten Pikku Myyhyn ja Peppi Pitkätossuun, jonka suosimaa saksanpolkkaa myös Leona tanssii mielellään. Kuvitus yhdistelee perinteistä, koristeellista satukuvitusta ja modernia ilmaisua, ennen kaikkea Leonan hahmossa, joka on peuhkotukkainen ja hieman lyhyenläntä prinsessa, joka pakenee pienen ja vienon naisen ihannetta siinä missä pelastavia prinssejäkin.

Erilaisuudesta – tai ehkä sittenkin samanlaisuudesta – kertova Mimi Åkessonin kirjoittama, Linda Bondestamin kuvittama ja Katri Tapolan suomentama Kaikki toiset (Etana, alkukielinen nimi Här är alla andra, Natur & Kultur 2022) on käytännössä Bondestamin kuvakielen ilotulitusta. Jokaisen aukeaman vasempaan sivuun on koottu hahmoja tekemässä jotakin: menossa jonnekin, odottamassa viikonloppua, olemassa vihaisia tai silmälasipäisiä tai leikkimässä. Oikeanpuoleisella sivulla ”ovat kaikki toiset”, jotka tekevät usein jotakin vähän toista kuin vasemmanpuoleisen sivun hahmot. Tätä kuvakirjaa kannattaa lukea hitaasti ja hartaudella ja keskittyä kuvanlukutaitoon, sillä kuvista voi ammentaa loputtomasti jännitteitä, huumoria ja ristiriitoja. Kirjassa on myös väkevä ihmisoikeuspohjavire.

Kirjoja perheistä ja perheenlisäyksestä

Omaa paikkaansa etsii myös rämäpäinen Prinsessa Pikkiriikki Hannele Lampelan ja Ninka Reitun ensimmäisessä Pikkiriikin kuvakirjassa Prinsessa Pikkiriikki ja (kaamea) totuus vauvoista (Otava). On nimittäin käynyt niin kamalasti, että Pikkiriikin äidin mahaan on muuttanut joku asumaan. Mutta miten se sinne päätyi ja voisiko se asua koirankopissa, sitä Pikkiriikki miettii. Aikuiset välttelevät asiasta puhumista, kunnes Pikkiriikki kuulee, että vauvat tulevat äitien pyllyistä.

Silloin äidin on pakko kertoa vauvansiemenistä ja äidin masussa olevasta ”salataskusta”, jossa vauva alkaa kasvaa. Osa lasten kuvakirjoista kertoo nykyään esimerkiksi yhdynnästä Pikkiriikkiäkin suorasukaisemmin, mutta perusasiat käyvät tässäkin ilmi. Kirjassa huomioidaan myös, että kaikki lapset eivät synny vain vanhempien toiveista ja rakkaudesta, vaan vauvansiemeniä voi myös pyytää lahjaksi tai lääkäristä ja että joskus vauva kasvaa jonkun toisen mahassa ennen kuin pääsee kiertotietä kotiin. 

Isosiskoksi kasvamisen kivuissa Pikkiriikin mieltä rauhoitellaan kertomalla, että sydämeen tulee satasenvarmasti aina lisää rakkautta, kun lapsiakin tulee lisää, eikä vauvan saapuminen ole Pikkiriikkiin kohdistuvasta rakkaudesta pois. Reitun kuvitus pääsee ehkä parhaiten esille juuri tarinan loppupuolella, missä se laajentaa Lampelan tekstiä, luo ja syventää tunnelmaa. (Kaamea) totuus vauvoista on saanut paljon kiitosta perheiltä, joissa on sama elämänmuutos käynnissä.

Toinen vauvan tuloon liittyvä teos vuodelta 2022 on Jani Niemisen esikoinen lastenkirjallisuuden kentällä, Tuomas Kärkkäisen hulvattomasti kuvittama Vauvaskainen (Tammi). Kirjan fokuksessa ovat ”Tulevat isä ja äiti”, ja kirjassa onkin oletuksena hyvin vahva kaksoisyleisö, niin lähelle lukijaa juuri isän kokemukset tulevat. Kirjan absurdi tapahtumasarja käynnistyy, kun Tulevan äidin suusta kukkuu käkikellon käki – äidin biologinen kello. Siksipä isä säntää kauppaan ostoksille ostamaan ”Vauvariinia”, jonka avulla tehdystä taikinasta ryhtyy Tulevan äidin vatsassa kehittymään Vauvaskainen. Viimeistään tässä kohtaa psykoanalyysiä kaihtavakin aikuislukija alkaa pohtia kirjan kannessa kuvatun Vauvaskaisen valtavan mustan kidan freudilaisia tulkintamahdollisuuksia. Metaforisia tulkintoja on vieläkin helpompi tehdä; teosta voisi suorastaan käyttää metaforisen lukemisen opetteluun, tosin se edellyttäisi pohjatietoja synnytyksestä ja vauvavuodesta.

Paljon myöhemmin Vauvaskainen alkaa poltella äitiä sytkärillään ja potkaisee napakasti ilmaistakseen haluavansa jo pois ahtaaksi käyneestä asunnosta. Kirja kuvaa tiivistunnelmaista sairaalamatkaa ja synnytystä, jossa äidin vatsa avataan navasta poksauttamalla. Tämän jälkeen Tuore äiti jää kätilön kanssa sairaalahuoneeseen, ja Tuore isä lähtee elämänsä seikkailulle: pesemään Vauvaskaista autopesulaa muistuttavaan paikkaan, sitten ruokkimaan häntä huoneeseen, jossa Tuoreet äidit istuvat ketjukarusellissa paljaat rinnat maitoa ruiskuttaen sekä haahuilemaan sairaalan käytäville. Lopulta Tuore perhe on jälleen onnellisina yhdessä, ja Tuore isä nukahtaa. Kun sairaalasta palataan kotiin, Vauvaskainen ajaa autoa – hän on jo ottanut ohjat.

Kärkkäisen kuvitus tuntuu istuvan Niemisen tekstiin saumattomasti, kuva ja sana ikään kuin kirittävät toisiaan kohti yhä hersyvämpää ja villimpää ilmaisua.

Isyys nousee muutenkin vuoden 2022 kirjasadossa esiin, kuten korkea aika onkin. Isiä kyllä esiintyy lastenkirjoissa, mutta varsinkin ulkomainen tutkimus osoittaa isien roolin olevan usein etäinen elättäjä tai hupsu hauskuuttaja, ei niinkään arkinen huoltaja tai hellä hoivaaja. Ruotsalaisen Oskar Kroonin ja suomalaisen Jenny Lucanderin kuvakirja Fakta om pappor (Förlaget 2021) / Millaisia isät ovat (Etana 2022) kertoo nimensä mukaisesti juuri isistä (suom. Johannes Ekholm).

Suomennos alkaa virheellä: kirjan isä (joka edustaa kirjassa isiä laajemminkin) herää pikemminkin liian myöhään kuin liian aikaisin, sillä lapsi on jo ehtinyt ryhtyä koiraksi, haukkua ja pissiä nurkkiin. Alkaa aamutoimet, ja koko ajan on vähän kiire. Matkalla eskariin isä tuijottaa kännykkää eikä huomaa ”merkillisiä asioita nurmikon ja kukkivien pensaiden seassa”. Töissä isät puhuvat puhelimeen, istuvat kokouksissa, kaipaavat lapsiaan ja haluaisivat leikkiä. Kun isät hakevat lapset kotiin, ollaankin iloisia ja mennään leikkipuistoon. 

Isät pystyvät moneen: ”Ne paistavat, hillottavat, mehuttavat, kuullottavat, keittävät, kuorruttavat, paisuttavat”. Illalla ne kaatuvat lattialle jääneeseen koirapukuun. Äiditkin ovat jossakin ja tulevat ehkä illalla tai huomenna. Seuraavana aamuna isän sängystä pilkottaakin kaksi jalkaparia, ja koirapuku on nostettu siististi naulakkoon.

Lucanderin kuvituksessa esiintyy jo Salla Savolaisen kuvittamista Vesta-Linnéa-kirjoista tuttua, kotoista sekasortoa ja arkirealismia. Isäkin on useimmiten vähän hajamielisen näköinen: aamutakin vyö roikkuu auki, tennarin nauhat ovat solmimatta tai käsi on pohtivasti suun edessä. Vasta illalla isä jaksaa vähän tanssia, tai kuten kirjan lapsikertoja luonnehtii:

Aamuisin kun on pirteä, isät ovat väsyneitä. Iltaisin kun on väsynyt, isät ovat pirteitä. Silloin ne vähän hommailevat.

Lucander on panostanut myös monikulttuurisuuden ja kaupunkikuvan monimuotoisuuden kuvaamiseen: eskarimatkalla osassa taloja on graffiteja, ja Uspenskin katedraali häämöttää kauempana. Kirjassa on myös runsaasti herkullisia yksityiskohtia, esimerkiksi kun lapsen ruokalautasella lepää sekaisin herneitä ja värikkäitä paperilappuja.

Myös vuonna 2021 julkaistussa Aino Havukaisen ja Sami Toivosen kuvakirjassa Tatu ja Patu kesäleirillä (Otava) kuvataan aivan alussa kirjan päähenkilön bonusisää, Ramia, joka kyynelehtii Timpan lähtöä kesäleirille. Näin Havukainen ja Toivonen tulevat kuvanneeksi paitsi uusperheitä, myös lämmintä ja välittävää suhdetta bonusvanhemman ja lapsen välillä, vaikkakin tatujapatumaisen teatraaliseen tyyliin. 

Kirjoja erityisherkkyydestä

Lapsen neuropsykiatriset piirteet, aistisäätelyn kehittyminen ja ärsykeherkkyydet puhututtavat kovasti vanhempia ja ammattikasvattajia. Nyt aiheet ovat ilahduttavasti siirtyneet myös lasten kuvakirjoihin. Maria Viljan kuvakirjassa Näkymätön reppu (Karisto) ympäristön ärsykkeille herkistymistä kuvaa otsikkoon nostettu kantamus, joka on aina näkymättömänä päiväkoti-ikäisen Rosalin selässä. Sinne kertyy päivän aikana valtavasti kokemuksia ensimmäisestä haukotuksesta hiusten harjaamisen aiheuttamiin tuntemuksiin ja soppalautasen kolahduksesta puheliaaseen naapuriin.

Vilja kuvaa päivän aikana kertyviä ärsykkeitä Rosalin sisäisessä ja ulkoisessa todellisuudessa, erityisesti repun kokoa ja väriä muuntelemalla. Repun sisään on sekä piirretty että kirjoitettu sisältöä. Kun kotona Rosalin reppu ratkeaa kasvettuaan aivan liian suureksi, Rosalin isä paljastaa oman reppunsa, jossa on lähinnä kauniita asioita. Silti isänkin pitää välillä tyhjentää reppunsa. Parhaiten se käy heittämällä asian kerralla ikkunasta ulos tai vaikka tanssimalla tai liikkumalla luonnossa.

Näkymätön reppu on hyvin ajan virrassa, sillä Rosali ei ole täysin valkoihoinen päähenkilö ja hänen ensisijaiseksi hoivaajaksi kuvataan tatuoitu isä. Lisäksi ulkona liikkuvat sekä huiviin ja romaniasuun pukeutuneet aikuiset että pyörätuolissa istuva lapsi. Kirja soveltuu hyvin kenen tahansa luettavaksi, mutta kuvittaa ja sanoittaa erityisen hyvin aistiherkän lapsen tunnemaailmaa sekä hänelle itselleen että hänen lähipiirilleen.

Samaa aihepiiriä käsittelee Annika Hämysen kirjoittama ja Johanna Lehtosen kuvittama Apua, sukissani on lohikäärmeitä! (Kumma), jonka neljä kertomusta kuvaavat lapsen aistiherkkyyttä arkisissa tilanteissa: pukeutumisessa, ruokaillessa sekä päiväkodin askareissa. Kirjat tekijät ovat hyödyntäneet kirjan kirjoittamisessa omaa kokemusasiantuntijuuttaan lapsen aistiherkkyydestä. Kirjan lopussa on lisäksi lastenpsykiatrian erikoislääkärin Anita Puustjärven tietoisku aiheesta.

Kirjan läpileikkaavana ideana on, että aistiherkän lapsen tuntemukset saavat nimen ja tunnistettavan olomuodon tekstin ja kuvituksen tasolla. Päähenkilö Kaikun vaatteissa asuu lohikäärmeitä, jotka hönkivät kuumaa ilmaa, pistelevät, hiertävät tai nöyhtäävät hänen ihoaan vasten. Monet ruoat ovat epäilyttäviä tai ”ujoja”, kuten päiväkodin opettaja keksii nimittää niitä. Kaiku puolestaan kutsuu päivän aikana syntyvää melurasitusta ääniäisiksi, jotka ovat kuin joka suuntaan vipeltäviä muurahaisia.

Lehtomaan kuvitus on rauhoittavasti harmaaseen taittuvaa, selkeää ja tasaista ja myötäilee tunnelmaltaan taitavasti tekstiä. Kuvien sommittelu välittää pienellekin lukijalle käsityksen Kaikun kokemasta sekasorrosta tai seesteisestä turvasta. Kun vaikkapa ulkovaatteiden pukeminen aiheuttaa sietämätöntä kuumuutta, ulko-oven avaaminen tuo pelastavaa kylmää ilmaa, ja kuvitus fokusoituu juuri tähän ihanan viileään ilmavirtaan.

Apua, sukissani on lohikäärmeitä! huomioi lapsen koko päivänkulun raivon purkauksista leikin tyynnyttävään taikaan. Kaikun aistikuormitusta osaavat kirjassa tyynnyttää niin äiti ja isä kuin päiväkodin opettaja, Kaikun kaverit ja hän itse. Kirjan viimeinen satu on lyhyt ja kuvittamaton. Se kutsuu lasta ja hänen läheisiään haaveilemaan, millainen olisi aistiherkän lapsen huilipäivä, jolloin aistitiedon vaikeuksia ei olisi lainkaan, ja se herättää aikuislukijan miettimään, millaista kamppailua aistiherkkyys saattaa lapsille aiheuttaa: 

Semmoista se on, tämä elämä lohikäärmeiden kanssa (…) ”Ei voi ihan mitä tahansa ja milloin vain pukea päälleen, vaan pitää ensin varmistaa, millainen otus siellä vaatteen sisällä lymyilee (s. 19).

Kolmas aistiherkkyyksiin liittyvä kuvakirja on Reetta Niemelän ja Eri Shimatsukan Kettu ja hiljaisuus (Otava), jossa erittäin pitkäkorvainen ja herkkäkuuloinen kuparisen kahvipannun värinen kettu etsii rauhaa ja hiljaisuutta. Tarina muistuttaa toisen tunnetun ääniherkän hahmon, Franz Kafkan, lyhyttä proosakatkelmaa ”Pesä”, jossa mäyrämainen otus kärsii äänten aiheuttamista peloista. ”Pesän” tavoin Kettu ja hiljaisuus painottaa tilaa, eläimen kotia, ja samastuu näin eläimen asemaan. Kirjassa onkin vahva luonnonsuojelullinen lataus; viittaukset metsien kaatamiseen ja kallioiden poraamiseen kytkevät satua nykyhetken luontokatoon ja ensisijaistavat eläinten ja luonnon kokemuksia.

Toisaalta kirja ohjaa oman erityisherkkyyden tunnistamiseen ja tunnustamiseen, hiljaisuuden etsimiseen ja mindfulnessiin. Se myös leikittelee vuorovaikutuksellisesti lukijan kanssa: kertoja puhuttelee lukijaa suoraan ja kommentoi oman kerrontansa puutteita. Lisäksi lukijaa pyydetään kirjoittamaan ketulle kirje paikoista, josta voi löytää hiljaisuutta. Niemelä luettelee niitä itsekin paljon osoittaen jälleen kykynsä tuoda niin luontoa kuin taidettakin lukijan lähelle, ikään kuin vaaksiaisen askelet tai kielon tuoksu olisivat aivan tuttuja tärkeitä juttuja myös lukijalle. Kuvituksessakin metsäneläinten ruokapöytä kutsuu lukijaa istumaan alas marja- ja kasvisaterialle.

Tekstiilitaiteilijana tunnetun Shimatskukan ensimmäinen lastenkirjakuvitus toistaa hänen tekstiilitaiteelleen ominaisia pyöreitä, kauniisti toisiinsa kytkeytyviä muotoja ja linjakkuutta. Tasaiset pinnat, kiemurtelevat eläinten onkalot ja muhkeat puut huokuvat metsän rauhaa. Toisaalta naivistiset sommittelut, täyteläiset muodot ja kirjan suloiset eläinhahmot tuovat mieleen myös Zdeněk Milerin luoman, animaatioista ja kirjoista tunnetun Myyrän, joka törmää ihmisen vaikutuksiin luonnossa – ja useimmiten järkyttyy.

Luonnon puolesta kantaa ottavat kirjat

Ketun ja hiljaisuuden lisäksi muutamat muutkin vuonna 2022 julkaistut kuvakirjat ottavat kantaa luonnon puolesta. Kaisa Happosen kirjoittama ja Anne Vaskon kuvittama Mur ja mitä tuuli toi (Tammi) on painokas kuvaus siitä, miten avohakkuu mullistaa eläinten elämän. Jo monista kirjoista tuttu, nallemainen Mur-karhu haistaa ilmassa uuden hajun. Mur seuraa tuoksua ja löytää hakkuuraiskion, jossa tuuli pyörii villisti, koska sillä ei ole mitään, mihin tarttua. ”Ei oksistoja, ei puiden lehtiä, ei mitään.” Murkin pyörii ympyrää tavoittamatta tuttua tuoksua.

Vain suuri kivenjärkäle on jätetty jäljelle metsästä, jossa Mur on viettänyt paljon aikaa, piilotellut, loikoillut ja tähystänyt. Kuvaukseen liittyy vahvaa symboliikkaa; raiskion keskellä taivaisiin tuijottavaa Muria ympäröi loputon määrä kantoja, jotka ovat yhtäältä kauniita ja toisaalta surullisia. Niiden vuosirenkaat ovat kuin sormenjälkiä, ainutlaatuisen elämän viimeisiä merkkejä. Vain siirtolohkare, muisto jääkauden ajalta, on paikallaan, kaikki muu on viety. Jotta tunnelma ei muuttuisi aivan lohduttomaksi, Mur kohtaa toisen karhun, ensimmäistä kertaa toisen samanlaisen. He painivat ja leikkivät.

Kirjan lopussa karhut toteavat, ettei hakkuuaukio ole metsä:

”Tämä ei ole metsä, mutta me olemme silti karhuja.”

”Metsän pitäisi olla siellä, missä me olemme.”

”Jos vain odotamme tässä, tuleeko se takaisin?” 

Karhut kysyvät aukeamalla, jossa näkyy vain molempien karhujen intensiivinen katse.

Johanna Lumpeen kirjoittama ja kuvittama Viidakon väki –kuvakirjasarja (Otava) on sekin yltänyt jo neljänteen osaansa. Viidakon väki ja versova kapina tarttuu suosittuun pölyttäjäaiheeseen. Viidakosta tulipaloa paennut porukka, ilmastopakolaiset Kanaemo, Kornelius-kirahvi ja Raita-seepra, ovat asettuneet asumaan Tuulenpään kaupunkiin, rakentaneet omannäköisensä, ympäröivää luontoa mukailevan talon, loihtineet upean puutarhan ja suojelleet merta roskilta. Mutta vaikka Kanaemo työskenteleekin kaupunginarkkitehtina ja Viidakon väki on saanut aikaan paljon positiivisia muutoksia, Tuulenpää on silti liian tiiviisti rakennettu kaupunki, eikä kimalaisilla yksinkertaisesti ole paikkaa, minne mennä, saatikka kylliksi ravintoa syötäväksi.

Perheen lapset, Raita ja Leibowitz-kissa, päättävät ryhtyä suoraan toimintaan Kanaemon kokousten aina vain pitkittyessä kaupungintalolla. Ensin he kylvävät kasvien siemeniä joka puolelle, mutta tämä taktiikka ei tuota hyvää lopputulosta. He oppivat Korneliukselta viljelyn niksejä, kuten ravinteiden, maaperän, auringon ja lannoitteiden merkityksen. Pian he jo kylvävät multa-siemenpalloja kaupunkiin, joka rehevöityy silmissä. Mutta vieläkään ei olla tyytyväisiä; kaikki eivät pidä kasveista tai osaa hoitaa niitä. Lopuksi perustetaan ensimmäinen puisto, jossa huomioidaan kaupungin lajikirjon erilaiset tarpeet ja toiveet.

Lumpeen kirjat ovat muuttuneet sarjan edetessä hieman osoittelevammiksi ja alleviivaavammiksi. Silti Versovan kapinan ydin jää ehkä saavuttamatta. Kimalaiset viestivät kylteillä ”kukat mulle, hunaja sulle”, vaikka todellisuudessa pölyttäjäkadossa ei ole kyse hunajalla herkuttelusta tai siitä, että kimalaiset haluaisivat käydä kanssamme vaihtokauppaa, vaan kaikkien hyönteispölytteisten kasvien vaarantumisesta ja siten elämän peruselinehtojen menettämisestä. Samanaikaisesti kirjoissa kaupungin rakennusosaston susista on tullut yhä selvemmin kirjan pahiksia, mikä on aika stereotyyppistä. Sen sijaan kaupunginarkkitehti, kantorepussaan muniaan kantava Kanaemo on sangen virkistävä kanarepresentaatio lastenkirjallisuudessa.

Myös Marika Maijalan kuvakirjan Taikurinkukan (Etana) voi mieltää kirjaksi, joka ottaa kantaa luonnon puolesta. Pohdiskelevassa, intensiivisin akvarellein kuvitetussa teoksessa pyritään ihmisten, muiden eläinten ja kasvien väliseen rinnakkaiseloon, kun Paju ja Havu yrittävät saada ihmeellisen taikurinkukan taimen kasvamaan. Teoksessa on Maijalan tuotannolle tyypillistä koristeellista rujoutta ja aivan ainutlaatuinen sisäinen maailmansa.

Kirjoja muista tärkeistä aiheista

Vuoden 2022 kuvakirjakattauksessa on kirjoja myös monista muista tärkeistä aiheista. Ilona Partasenkirjoittama ja kuvittama Talo nimeltä Panda (Kumma) kertoo lapsen yksinäisyydestä ja mielikuvituksen taikavoimasta. Kirjan alussa lapsikertoja paljastaa yksinäisyytensä ja johdattaa lukijan hänelle merkitykselliseen, mielikuvituksen verhoamaan paikkaan, mansardikattoisen autiotalon luo. Lapsen silmien edessä surullisen näköinen talo muuttuu jättikokoiseksi, tummasilmäiseksi pandaksi, jonka selässä lepää katon värinen peitto. Pandalle lapsi voi kertoa murheensa, ja sitten leikitään, telmitään ja ihmetellään pilviä. Pandan sormella istuessaan lapsi kertoo isojen ihmisten kiireestä ja heidän miljoonista typeristä säännöistään. Kun pandan suuret silmät nauliutuvat kirjan lapseen, ne katsovat myös kirjan aikuista lukijaa. Aikuinenkin voisi välillä muuttua leikkiväksi, lasta syleileväksi pandaksi.

Jani Toivolan ja Saara Obelen yhteistyönä syntynyt kuvakirja Poika ja perhostunne (Otava) on jatkoa hurmaavalle Pojalle ja hameelle (2021). Tässä kirjassa Roni viettää äidin kanssa kesälomaa ja tapaa kotoa poissa ollessaan uuden kaverin, Timon, jonka seurassa Ronista tuntuu aivan erityiseltä. Tunne voimistuu ja alkaa suorastaan kauhistuttaa Ronia, ja kaiken lisäksi loma loppuu ja Ronin on erottava ystävästään. Onneksi mummi ja äiti lopulta sanoittavat Ronin tunteen; hän on ihastunut Timoon. Tieto rauhoittaa Ronin mielen, hänen perhostunteellaan on nimi.

Pojassa ja perhostunteessa erityistä on, että se kuvaa pojan ihastumista poikaan, mutta ylipäätään (pienten) lasten ensi-ihastumisen tunteita kuvataan lasten kuvakirjoissa lapsilähtöisesti harmillisen vähän. Toisaalta sateenkaarilastenkirjat keskittyvät myös lähes poikkeuksetta lasten perheisiin, ei lasten omiin tunteisiin ja kokemuksiin. Siksi kirjaa voi pitää monella tavalla erittäin tärkeänä tyhjiön täyttäjänä monellakin tapaa.

Pojassa ja hameessa Obelen kuvitus rytmittyi etenkin Ronin äidin punaiseen hameeseen, jota Roni halusi kovasti käyttää ja lopulta myös pukeutui siihen. Pojassa ja perhostunteessa ei ole yhtä selkeää kuvituksellista motiivia, vaan värikäs ja kontrasteja hyödyntävä kuvitus hehkuu kirkkaissa kesän ja ihastumisen väreissä. Sarjaan on tulossa kolmas osa vuonna 2023.

Leena Virtasen ja Sanna Pelliccionin Suomen supernaisia –sarjan viides osa on puolestaan kurotus kohti kirjallisuuden suullisen perinteen omaksumista kirjallisuuden kaanoniin. Sanotaan, että antiikki on aina ajankohtaista, mutta niin on myös runonlaulanta Parasken! Runonlaulaja Larin Parasken ilot, surut ja säkenöivät säkeet (Teos) julkaisuhetkellä. Kirja käsittelee kansallisvaltion rajoja, vähemmistökielten ja -etnisyyksien asemaa sekä yhteisöllisyyttä, jonka merkitys on korostunut koronavuosien ja Euroopassa syttyneen sodan myötä. Sattumalta kirjasta käy ilmi sekin, että naisten laulu ja tanssi on häirinnyt tiettyjä ihmisryhmiä jo varsin pitkään.

Larin Paraskesta kertova moniyleisöinen lastenkirja tasapainoilee historiallisen henkilön ravisuttavan elämän ja hänen taiteensa tuoman ilon välillä. Venäjän maaorjuuteen syntynyt, Suomen puolelle avioitunut, kuusi lastaan menettänyt, viidenkymmenen lapsen kasvattiäiti, lotjaa vetänyt lukutaidoton muistinero oli eittämättä supernainen. Hänen vanhempansa olivat Inkerinmaan alkuperäistä kansaa, inkerikkoja, joten suomalaisuuden määritettä on välttämätöntä laajentaa ja venyttää, mitä kirjassa myös avoimesti kommentoidaan. Surujen lisäksi kirjaan on ammennettu Karjalan kesän kauneutta, runonlausunnan taikaa sekä yhteisöllisyyden pirskahtelevaa lämpöä.

Kauan sitten aivan toisenlaisessa ajassa eläneen naisen tuominen lukijan lähelle on teoksessa pitkälti kuvituksen varassa. Alun lähikuva huivipäisestä pikku-Paraskesta, nuori Paraske suuren kiven päällä kysymässä kuulta, tulisiko hänen suostua järjestettyyn avioliittoon paljon itseään vanhemman miehen kanssa sekä monet keltataustaiset sivut täynnä naisten laulua ja tanssia onnistuvatkin luomaan samastumispintaa. Suomen supernaisia –sarjaan kuuluu olennaisesti myös rohkeaa naiseuden ja naisen aseman pohdintaa. Paraskessa! esitellään muun muassa kaunis raskausvatsa ja synnytysloitsu, jota ei kirkonmiehille voinut edes lausua.

Kirjoja pienille lukijoille

Suosituilta lastenkirjatekijöiltä Mauri Kunnakselta ja Tarja Kunnakselta julkaistu Pippendorfin kirjavat kummitukset (Otava)on uusi tarina Kunnaksen rakastettavasta, ei-oikeastaan-yhtään-pelottavasta kummitusperheestä, ja sopii mainiosti perheen pienimmillekin. Postinjakelussa sattuu sekaannus, ja Pippendorfin perheen nuoret kummitukset saavat ehjien lakanoiden sijasta paketillisen kukkaverhokangasta. Koska aikuiset ovat poissa, ja kangas nuorison mielestä itse asiassa aika hieno, ilmestyy Tassulan kaupungin taivaalle yhtäkkiä ”uusia kummituksia”, jotka houkuttavat paikalle myös innokkaita kummitusbongareita. Kunnas on modernisoinut kirjan maailmaa lempeästi: teinipoika haluaa pukeutua kukkakuosiin, parkkipaikalla ladataan sähköautoa, innokkaat kummitusbongarit kommunikoivat vilkkaasti keskenään, ja Tassulassa on postin pakettiautomaatti sekä Wattin ruokalähetti.

Pienille lukijoille on suunnattu myös Virpi Pennan kirjoittama ja kuvittama ihastuttava Sintti ja litsläts-päivä (Lasten Keskus). Sintti on saanut uudet kumisaappaat, mutta kun ei sada! Silloin voi testata uusia kenkiä pesusoikossa. Sadepäivän koittaessa on puettava päälle paljon muutakin kuin uudet saappaat, mutta hyvissä sadevaatteissa voikin sitten pelastaa koppakuoriaisia, rakentaa padon ja leikkiä siemeniä, jotka kasvavat, kun isä kastelee niitä kastelukannulla.

Christel Rönnsin Totti ja villit värit (Lasten Keskus) on niin ikään pienten lukijoiden kirja, jossa tutustutaan erilaisiin väreihin, kun Totti-karhu seuraa perhosta läpi metsän ja kyselee tutuiltaan heidän lempivärejään. Värikkään perhosen on kuitenkin valita omaa suosikkiaan: olisiko se magenta, turkoosi vai kenties vaaleanmusta? Onko sellaista väriä edes olemassa?

Kolmikielinen, eli suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi tekstitetty kuvakirja Kai menee päiväkotiin / Kai går till dagis / Kai Goes to Daycare (Otava) jatkaa Cat ja Dave Cadin kirjoittamaa ja Jenna Kunnaksen kuvittamaa Kai-karhu-kirjojen sarjaa. Kai ei oikein haluaisi mennä päiväkotiin, mutta äiti muistuttaa häntä päiväkodin kivoista leluista, ja lopulta Kai myöntyy jäämään päiväkotiin ilman äitiä. Päivästä tuleekin puuhakas ja mukava, eikä Kai haluaisi lähteä kotiin, kun vanhemmat tulevat hakemaan häntä. Kunnaksen värikylläinen ja pyöreä nallekuvitus on tarkoituksellisen retroa.

Muusikko Michael Monroen lapsuus on aiheena hänen esikoislastenkirjassaan Makke ja Nupu (Like), joka kertoo etenkin hänen rakkaasta pehmohiirestään, Nupusta, jolla oli kärpässienen väriset korvan sisälehdet. Pehmohiiri oli pienelle Makelle tärkeä ystävä, joka pääsi lelupäivänä kouluun ja mukaan moneen seikkailuun. Makke oli vakuuttunut Nupun punavalkopilkullisten korvien taikavoimasta ja oli aivan järkyttynyt, kun korvat oli kerran korjattu vääränlaisella kankaalla! Kun Nupu sai kärpässienikorvansa takaisin, se kerran ehkä myös pelasti Maken, joka juoksi varomattomasti suojateille ja joutui auton tönäisemäksi. Ilona Partasen ilmeikkäässä kuvituksessa varsinkin Maken perheellä on isot, mustat silmät.

Vuoden 2022 merkittävänä kulttuuritekona voidaan pitää kesken luomisvoimaisimman uransa menehtyneen Camilla Mickwitzin kuvitusoriginaalien julkaisua kirjana Lastenkirjainsitituutin, Tuutikki Tolosen ja Tammen yhteistyönä.

Tolonen on merkitty kirjan kertojaksi, sillä hän on sepittänyt juonen Mickwitzin kuvitusten perusteella. Saariston prinsessa on vuodenaikojen mukaan vaihtuvien upeiden värien loistossa etenevä kertomus ”Saariston prinsessasta” Mariliista ja ”hänen hienosta kissastaan Martista”, jotka elävät tyytyväisinä pienellä saarellaan. Kerran saareen ui poika, Pekka, joka jää saarelle ja tekee Mariliin onnelliseksi, kunnes hänestä itsestään tulee levoton, ja hänen on lähdettävä etsimään ”meren ravistusta ja tuulen töyssyjä”. Pekka lähtee, palaa, lähtee jälleen, saavuttaa, menettää ja palaa Mariliin hoidettavaksi. Silti tarinan keskiössä säilyy Marilii.

Kuvakirjahelmet

Hänen kasvukipunsa ovat paljon lievemmät kuin Pekan; hän tuntee olonsa täydeksi saarellaan. Lopulta myös Pekka asettuu aloilleen ja nauttii myrskyistä silloin, kun ne saavuttavat saaren. Hänestä tulee kalastaja ja siten Martin paras ystävä. Kalastus elinkeinona merkitsee tässä yhteydessä luonnon ehdoilla ja armoilla elämistä, paluuta juurille. Mariliin hiukset alkavat kasvaa hopeaa:

Nyt hän vain katselee merelle ja ajattelee: Miten kaunis valtakunta. Miten kaunis saari, miten kaunis mökki, miten kaunis koko elämä.

(Tolonen, s. 50).

Tolosen kauniisti kirjoittama tarina kuljettaa Mickwitzin kuvitusaarteita kekseliäästi ja syvällisesti eteenpäin. Mickwitzin kuvitus on aikuislukijalle nostalgista ja yhä tänäkin päivänä ilmeikkyydessään ja naivistisuudessaan lapsilukijaa puhuttelevaa.

Hopeahiukset ovat pääosassa Reetta Niemelän ja Anne Vaskon Mummojen kirjassa! Isovanhemmat, vanhuus ja myös muistisairaudet ovat nousseet monissa maissa lastenkirjallisuuden aiheiksi viime vuosina, ja muun muassa jo aiemmin mainittu Suomen supernaisia -sarjan Eeva! sekä Mila Teräksen ja Sanna Pelliccionin Lentävä mummini (Karisto 2020) ovat tehneet tätä samaa Suomessa. Mummojen kirja! on kuitenkin sangen ainutlaatuinen teos maailmasta, jossa tuntuu olevan ainoastaan mummoja, noita usein sivu- tai taustahenkilöiksi jääviä hiukan mystisiä olentoja, jotka ovat joko lempeitä tai kiukkuisia, itsenäisiä aktiiviharrastajia tai läheistensä uskollisimpia palvelijoita. Mummojen kirjassa! tuoksuu pulla ja kahvi, sade, tulppaanit, kirjat ja kirpputori. Ystävykset mummo Metsä ja mummo Myyrä viettävät vilkasta ja silti verkkaista päivää, ilakoivat ja parantavat maailmaa. Erityisen ilahduttavia ovat maininnat eläinmummoista, sillä vain osalla eläimistä on mahdollisuus vanheta ”mummoiksi”, mutta niillä, jotka siihen kykenevät, matriarkat ovat tärkeitä ja arvokkaita yksilöitä. Kirjassa vaaditaan myös oikeuksia eläinmummoille.

Mummojen kirja! on outo, runollinen ja syvällinen teos, joka rakentaa aivan oman maailmansa, ja Vaskon värikkäät kollaasikuvitukset toistavat ja elävöittävät saumattomasti tekstin henkeä yhdistellen pitsikuvioita, retrokuoseja ja luontoelementtejä. Kuvitus jättää tekstin aukot ja mysteerit ratkaisematta, esimerkiksi mummo Kirppu ja Luurankomummo jäävät yhtä saavuttamattomiksi kuin tekstinkin tasolla.

Myös Saara Kekäläisen kirjoittama ja Reetta Niemensivun kuvittama hulvaton Valpuri ja vaarallinen aamupuuro (Tammi) ylsi merkittävään saavutukseen tullessaan valituksi ainoana kuvakirjana Finlandia Junior -ehdokkaaksi. Tässäkin teoksessa esiintyy lapsesta huolehtiva isä ja ruokailusta kieltäytyvä lapsi, mutta aistiherkkyyden sijaan kirja keskittyy huumorin keinoin käsittelemään ei-mitenkään-lempiruoan syömisen vaikeutta. Valpuri haluaisi syödä ”croissanteja, vohveleita ja vadelmahilloa. Maapähkinävoita, suklaatahnaa ja kinuskia”, strösseleillä. Isä kuitenkin tarjoilee hänen eteensä kaurapuuroa, joka muuttuu Valpurin silmissä välittömästi viholliseksi, kuin lännenelokuvan kaksintaistelun vastustajaksi. Tämän jälkeen Valpurin mielikuvitus kiitää raketin lailla avaruuteen ja arkeologisiin löytöihin, taidemuseon puuronäyttelyyn ja puuron suojelevaiseen äitipuuroon. Kenties ruoasta päättäväisesti kieltäytyvän lapsen mielessä todella liikkuu jotain tällaista.

”Mitä jos vain söisit sen puurosi”, isä kysäisee lopulta, ja Valpuri tekee työtä käskettyä. ” Ja puuro oli hyvää. (Tai ainakin ihan hyvää.)” 

Malin Klingenbergin ja Maria Sannin yhteistyönä syntymä kuvakirja Luuranko (S&S; alkukielellä Skelettet, suom. Outi Menna) on poikkeuksellinen kertomus tärkeästä aiheesta: ihmisen ruumiillisuudesta, haavoittuvaisuudesta – ja täten lopulta kuolevaisuudesta – sekä lääkärillä käynnistä. Teo pukeutuu kaverinsa synttäreille kaniiniksi, pelästyy Ronin luurankoasua, kiipeää katolle kaninkäpälissään, putoaa ja murtaa kätensä. Niinpä luurankokammoisen Teon on pakko mennä lääkäriin ja kohdata oma luurankonsa ja sen rikkinäisyys. Oman haavoittuvaisuutensa edessä Teo haaveilee, ettei hänellä olisi luita lainkaan, mutta oppii kuitenkin, että myös niillä on tärkeä tarkoitus. Kirjan lopussa Teo ottaa oman luurankonsa haltuunsa leikkimällä Ronin kanssa luiden murtumista ja murtumien hoitamista. Takakannen esilehtiaukeamalla leikkipuiston käyttäjät, jotka etukannessa olivat ihon ja vaatteiden peittämiä ihmisiä, näkyvät nyt luurankoina, sillä sellainen jokaisella on. Aukeama on ihastuttanut kovasti lapsilukijoita, jotka huomaavat näkevänsä enemmän hahmoja nähdessään ihmiset ja muut eläimet viimeisellä aukeamalla luurankoina, aivan kuin heilläkin olisi röntgenkatse.

Viimeiseksi esittelyyn nousee Maija Hurmeen Kaikki löytämäni viimeiset (S&S, ruotsiksi Alla mina sista), jonka Hurme on kuvittanut ja kirjoittanut sekä suomeksi että ruotsiksi. Se tavoittaa viimeisyyden välttämättömyyden ja kauneuden.

Ihmisen elämä alkaa viimeisestä hetkestä äidin vatsassa. Viimeinen yö ennen syntymäpäivää tuntuu aivan erityiseltä. Jännitystä on myös viimeisessä hengenvedossa ennen hyppyä uimalaudalta. Viimeinen voi tehdä onnelliseksi: esimerkiksi viimeisen vapaan tuolin löytäminen. Kadonneen lelunkin löytää aina sieltä, mistä etsii viimeiseksi.

Viimeisen raja on tulkinnanvarainen: ajaako viimeinen yöbussi aikaisin vai myöhään? Myös viimeisyyden herättämät tunteet ovat moninaisia: onko viimeisen maitohampaan irtoaminen iloinen vai surullinen tapahtuma?

Jonkun on myös aina oltava viimeinen, viimeinen muuttolintu, viimeinen eskarin pihalla, vuoden viimeinen suppilovahvero. Aina viimeinen kerta ei kuitenkaan olekaan viimeinen kerta, vaan isoäiti voi innostua hyppimään vielä kuralätäkössä, vielä voidaan syödä yksi pulla.

On myös viimeisiä viimeisiä, viimeisiä sarvikuonoja, hyvästejä ja hautakiviä. Nämä vakavat ja surulliset viimeiset on kuvitettu mustan, valkoisen ja harmaan sävyillä. Kuvia katsoessa lukijan kurkkua kuristaa, mutta toisaalta viimeiset viimeiset asettuvat kirjassa laajempaan kontekstiin. Lukija tietää, että haudalle tuotavat kukat olivat viimeisen hetken pimeässä ennen kuin siemenet puhkesivat mullan läpi versoiksi ja että muki oli viimeinen, joka puuttui isoäidin kokoelmasta. Ja se viimeinenkin äiti haki lapsensa eskarin pihasta, viimeinenkin lepakko pääsi lepäämään.

Hurmeen kuvituksissa esiintyy erinäköisiä, -ikäisiä, -kokoisia ja -luonteisia ihmisiä tuokiokuvissa, joista jokaisesta voisi alkaa kertoa omaa tarinaansa. Oikeastaan niissä on tarina jo valmiina, yhdessä kuvassa ja yksinkertaisessa virkkeessä, joissa ei aina ole edes predikaattiverbiä. Mitä kaikkea Eva on tehnyt kesälomalla saaressa ja mitä hänelle tapahtuu uuden kouluvuoden aikana? Miksi mies elää kodittomana kadulla? Millaista hänen arkensa on koiransa kanssa? Keitä ovat tanssiesitykseen osallistuvat lapset?

Viimeisyys on kuitenkin myös auringonsäteitä ja juhlapöydän viimeisiä herkkuja. Viimeinen pala voi olla ratkaiseva, viimeisistä puhtaista sukista tulee hyvä mieli. Materialismi ja tavarat ovat teoksessa niin ikään läsnä. Niiden arvo on luonnosta ja eläimistä poiketen lähinnä siinä, miten ihmiset niihin suhtautuvat, minkä arvon niille antavat. Tämäkin kuuluu elämään. Kaikki löytämäni viimeiset on humaani ja posthumaani kirja yhtä aikaa.

Se on runokuvakirja, meditatiivinen kirja, tietokirja ja portfolio. Kirjaa lukiessa miettii, onko se suunnattu lapsille, aikuisille vai sekä että. Yhdysvaltalainen lastenkirjailija Mo Willems on sanonut, että kirjan aihe on hyvä, kun kirjailija ei itsekään tiedä, miten siihen pitäisi suhtautua, miten kirjassa esitetyn ongelman voisi ratkaista. Silloin lukijakaan ei todennäköisesti tiedä ja haluaa ottaa selvää. 

Kaikki löytämäni viimeiset osoittaa kuvakirjataiteen ilmaisuvoiman pysähdyttävällä tavalla ja väittäisin, että se myös vie lajia jollekin uudelle, harvoin tavoitetulle tasolle.

Teksti: Marianna Lammi
Kirjoittaja on Ibby Finland ry:n arvostelulautakunnan jäsen