Hyppää sisältöön

Typpeä sinileville

Teksti: Laura Ertimo

Kuvittelen elämää, joka kannattelee elämää. Kuvittelen aineiden kiertoa, jossa erilaiset ruumiit erilaisine toimintoineen yhdistelevät ja purkavat alkuaineista yhdisteitä – minunkin ruumiini. Energiaa saamme alun perin systeemin ulkopuolelta, mutta sitten sekä käytämme että välitämme sitä toisillemme kemiallisissa sidoksissa, tuulenpuuskissa, lämpösäteilynä, siiveniskuina, äänenä, sanoina, eleinä… ravinnossa, jonka osat ovat eri aikoina olleet lukemattomien toisten ruumiissa. Kuvittelen, että näemme aineen ja energian virrat, jotka rihmoina yhdistävät elollista ja elotonta pienimmistä molekyyleistä ja viruksista todella suuriin kokonaisuuksiin.

Syöminen ja ulostaminen muodostavat jokaiselle eläimelle (ihminen mukaan lukien) vahvat kiinnikkeet maailmaan. Ne ovat välttämättömiä ruumiintoimintoja, elämän ehto. Olemme sidottuja muuttamaan ympäristöämme ja muuttumaan ympäristön mukana. Muutos itsessään ei ole mitään uutta, elonkehän kriisissä on kyse laadullisista asioista – ajatuksesta, ettei tarvitse huomioida sidoksia, että ihmisten elämä on irronnut maailmasta. Vain siten on mahdollista, että ruokajärjestelmä rakennetaan näennäisen tehokkuuden, fossiilikapitalistisen korttitalon säännöillä.

Ajattelen typpeä.

Kaupan hylly notkuu tuotteita, joiden nimi alkaa sanalla proteiini. Proteiini-nimikkeeseen on pakattu lupaus paremmasta ruumiista. Patukan tai vanukkaan ostotapahtuma typistyy tuotteen ja kuluttajan väliseksi tuokioksi. Myös toisten eläinten lihasten syömistä perustellaan omien lihasten kasvattamisella, oman kilpailukyvyn parantamisella, omalla halulla.

Kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan, silkka väkivalta ja energiakriisi järkyttivät. Lisäksi ainakin ohimennen ja jossain hätkähdettiin suomalaisen maatalouden riippuvaisuutta Venäjältä tuotavasta ammoniakista. Silti sota paljasti vain välähdyksen ravinnekiertojen järkkymisen ongelmasta, pelkän lonkeron. Lisäksi typpi on vain yksi ravinne, jonka kierron ruokajärjestelmämme kierouttaa (tai itse asiassa suoristaa vääräksi), ja ravinnekiertojen järkkyminen on vain yksi ruokajärjestelmän kieroumista.

Ammoniakki valmistetaan taivaan tuulista saatavasta typestä, maakaasusta ja vedestä. Tiedemiesherrat Haber ja Bosch kehittivät 1900-luvun alussa menetelmän nimeltä Haber–Bosch. Molemmat palkittiin kemian Nobel-palkinnolla. He vaikuttivat vapauttaneen meidät ikiaikaisesta ulosteen, virtsan ja maaperän hajottaja- ja typensitojabakteerien, hernekasvien juurinystyröiden ja vihreiden kasvinosien ja eläinruumiiden kaleidoskoopista. Haber–Bosch-menetelmällä on keskeinen rooli ravinnon uudessa tarinassa, jonka käyttövoimana on fossiilinen polttoaine ja joka on syrjäyttänyt paikallisympäristöt maatiaislajeineen ja ravinnekiertoineen.

Kun kemianteollisuuden prosessien suurimmat hiilidioksidipäästöt on pöläytetty ilmoille Haber–Bosch-menetelmällä, vaarallisen aineen kuljetuskalusto kiikuttaa ammoniakin lannoitetehtaalle ja lannoitteet levitetään pelloille. Jos peltoa muokataan voimallisesti ja jos sen kasvipeite rikotaan säännöllisesti, jos pelto jätetään alastomana odottamaan uutta kylvöä, typpeä vuotaa taivaalle (typpioksiduuli on voimakas kasvihuonekaasu) ja huuhtoutuu vesistöihin. Typpilannoitteet korvaavat maaperäeliöstön toimintaa, eikö maan kuolemasta siis tarvitse huolestua? Satoon sitoutunut typpi siirtyy eläinten ruumiisiin.

Helsingin seudun vesilaitos huomauttaa, että vaikka jätevesistä pystytään poistamaan suuri osa typestä, osa vuotaa aina yli. Jätevesien typpikuorma on kasvanut kahdessakymmenessä vuodessa 50 prosentilla. Mielikuvissa proteiinipirtelö muuttuu teräksiseksi fitness-lihaksi, mutta ihmisruumis ei pysty käsittelemään määräänsä enempää proteiinia. Itämeren rehevöityminen jatkuu maatalouden hajapäästöjen lisäksi ihmislähtöisellä lannoituksella: typen typerä reitti Venäjältä sinilevään. Sitä mietin aamuisella uimaretkellä ja illan ruokaa suunnitellessani.

Ruoka pursuilee arkeen joka suunnasta, mutta maatalouden käytännöt, riippuvuudet ja vaikutukset on suljettu täysin arjen ulkopuolelle. Sen sijaan, että elättäisimme toivoa seuraavasta haberboschista, joka teknisellä innovaatiolla korjaa yksityiskohdan kokonaiskuvasta, meidän on välttämätöntä ryhtyä kokoamaan kuvaa yhdessä uudelleen. Sen sijaan, että suojelisimme itseämme lasten vaikeilta kysymyksiltä, kuva nykytilasta on piirrettävä näkyviin kaikille. Aikuiset voivat muuttaa oppimaansa toimintaa ja korjata käsityksiään, mutta lapset voivat kasvaa suoraan uuteen tietoon.

Olen onnekas. Olen saanut jo kymmenen vuoden ajan osallistua biodynaamista viljelyä harjoittavan ruokaosuuskunnan toimintaan. Monimuotoinen maaperäeliöstö sitoo typen maahan ja nostaa sen kasvien ulottuville, juuret sitovat maata, lierot limaavat maan mururakenteen kokoon. Saan oppia, kuinka kohopenkkejä perustetaan ja mitä viherlannoitteet ovat. Saan kitkeä, saan korjata satoa; lapsenikin osallistuvat. Yhteisön kannattelema pelto on pienen pyörämatkan päässä kodistani. On mielekästä käyttää ravinnon hankkimisessa lihasvoimaa fossiilienergian sijaan, on mielekästä, että rikkaruohoja torjutaan yhteisin ponnistuksin maahan levitettävien kemikaalien sijaan. Asun pääkaupungissa ja silti saan tehdä jotain sen eteen, miten osa ravintoni tuotannosta vaikuttaa ympäristöön. Kokeilujen ja vaihtoehtojen etsimisen kautta pienet viljelmät kasvavat kokoaan suuremmiksi. Yhteisölähtöinen kumppanuusmaatalous on leikkiä jättien rinnalla, mutta leikki on uusien alkujen edellytys ja ehto.

Kirjoittaja on palkittu tietokirjailija ja maantieteilijä.

Lähteet: 

Leigh Krietsch Boerner: Industrial ammonia production emits more CO2 than any other chemical-making reaction. Chemists want to change that, C&EN 15.6.2019

HSY: Proteiinin liikasyönti rehevöittää Itämerta, hsy.fi/vesi-ja-viemarit/typpikuorma

Anna Hirvonen: Ruuantuotannon kestävä siirtymä vähentää fossiiliriippuvuutta, Natura 2/2022