Ibbyn lehti, lastenkirjallisuus

20.1.2023

Mitä Peppi-kirjat opettavat ruoasta ja ruoka Peppi Pitkätossusta

Kirjoittaja: Marianna Lammi

Peppi-kirjoissa on lähes loputtomasti ikimuistoisia ruokakohtauksia: Peppi leipoo lattialla viisisataa piparkakkua, ahmii kahvileipää ja kokonaisen kermakakun kahvikutsuilla ja tanssii sitten sokerissa, ostaa kaksi kertaa 18 kilogrammaa karkkia pienen kaupungin lapsille, pakkaa ylenpalttisia retkieväitä ja kertoo lennokkaita tarinoita kaukaisten maiden ruokakulttuureista. Ruoan yltäkylläisyyden ja maagisuuden kruunaa Huvikummun pihassa limonadia ja suklaata (vain torstaisin) kasvattava ontto tammi sekä kirjatrilogian lopuksi nielaistavat kiekurapillerit, jotka oikein nautittuina estävät lapsia kasvamasta aikuisiksi.

Mutta mitä kaikki tämä ruoka paljastaa meille Peppi Pitkätossusta ja mitä Peppi-kirjojen avulla voi oppia ruoasta lastenkirjoissa?

Peppi – rajoja rikkova ruoanlaittaja

Ruoka on sosiaalinen liima, jolla on kyky yhdistää ja erottaa ryhmiä ja yhteisöjä. Syöminen merkitsee myös, että aina on joku, joka syö, ja joku, jota syödään. Niinpä ruokaa voidaan käyttää yhteenkuuluvuuden tai yhteenkuulumattomuuden ilmaisemiseen sekä voimasuhteiden osoittamiseen. Erityisen painokas merkitys ruoalla on fiktiossa, sillä kuvitteellisten hahmojen ei ole pakko syödä henkensä pitimiksi, vaan ruoan merkitys on pohjimmiltaan jossakin muualla (Nicholson 1987). Toisaalta ruoka palvelee usein niin kutsuttua totuusprinsiippiä; ruokaa tarvitsevat hahmot lisäävät lukijan luottamusta fiktiiviseen maailmaan (Park 2009, 233; Lappalainen 2006, 128). Ruoan avulla voi myös fantasioida, ja niin onkin menetelty varsinkin niukkuuden ja nälänhädän aikana (Lundqvist 1979, 153; Lappalainen emp.; Shahani 2008, 6–7). Esimerkiksi Enid Blytonin kuuluisan ylenpalttiset ateriakuvaukset Viisikko-kirjoissa edustavat tällaista sodanjälkeisen niukkuuden aikaista ruokafantasiaa.  

Usein korostetaan, että äiti on ensimmäinen lasta ruokkiva taho – varsinkin imetettäessä – ja koska maailmanlaajuisesti ja historiallisesti ruoanlaiton päävastuu on levännyt naisten harteilla, ruoka ja äitiys kietoutuvat yhteen (Nikolajeva 1996, 39–40; Lappalainen 2006, 129). Peppi Pitkätossun hahmossa yhdistyvät ruokaan lastenkirjallisuudessa liitettävä äidillinen turva sekä radikaali kapinallisuus. Peppi on karnevalistinen, eli rajoja rikkova, ylhäistä ja alhaista sekoittava hahmo, onhan hän käytännössä orpo, eli erityisen haavoittuvaisessa asemassa oleva lapsi, mutta myös maailman vahvin ja valtavan rikas niin materiaalisesti kuin henkisestikin. Lisäksi hän on tavattoman kiltti. Kirjallisuudentutkija Boel Westin on korostanut ajankohtaa, jolloin maailman vahvin tyttö nousi räiskyvänä, äänekkäänä ja uhmakkaana toisen maailmansodan savuisista raunioista, jotka olivat jääneet jäljelle miesten ja aseiden esittämien voimainnäytösten jälkeen. Alkoi uusi aika, joka tarvitsi uudenlaista sankaria.

Pepin hahmoa on tutkittu ja tulkittu runsaasti, myös ruoan lävitse. Tämä on ymmärrettävää, sillä kirjoissa syödään paljon ja monet ikimuistoisimmista kohtauksista liittyvät ruokaan. Peppi-kirjojen ruokakohtausten mausteena ripaus on vaikeasti selitettävää taikaa. Piparkakkujen leipominen lattialla on kutkuttava ajatus, sillä siinä yhdistyvät herkullisen taikinan ylellisyys ja täysin sopimaton paikka valmistaa ruokaa – likainen lattia. Pepin ruokakuvauksista paistaakin Pepin anarkistisuus ruokaa ja muita kulttuurin sanelemia käytäntöjä kohtaan. Hän valmistaa omat ruokansa leikinsekaisella tavallaan, syö mitä haluaa ja kaiken lisäksi kertoo omat ruokaan liittyvät tarinansa. Niille yhteistä on karnevalistinen huumori, liioittelu ja ylensyönti. Tällä tavalla Peppi rikkoo lapsen perinteistä asemaa ruokapöydässä, missä aikuiset useimmiten päättävät mitä, milloin, missä järjestyksessä ja kuinka paljon syödään (Malewski 2014, 100).

Ruoka, perhe ja konventiot

Pepin äiti on kuollut Pepin ollessa vain ”pieni pahanen”, ja Peppi on omaksunut ruokasuhteensa ja ruoanlaittotapansa isältään ja tämän omistaman Hopsu-aluksen miehistöltä. Peppi ei siis hallitse kirjoitusajankohtansa porvarilliselle koti- ja edustusäitikulttuurille ominaista, monimutkaista ja hienovaraista kahvikutsuetikettiä, vaan ronskin ja karkean, vatsan täyttämiseen (joskin sangen herkullisella tavalla) pyrkivän ruokasuhteen. Peppi esimerkiksi sekoittaa räiskäletaikinan lattiaharjalla ja säilyttää myllynkivenkokoista lierihattuaan uunissa. Kyse ei kuitenkaan ole siitä, etteikö Peppi osaisi laittaa ruokaa tai käyttäisi uunia, päinvastoin. Hän saavuttaa hyvän lopputuloksen omalla tavallaan, säännöistä piittaamatta, ilon ja leikin läpäisemänä. Räiskäleitä paistaessaan hän rikkoo päähänsä kananmunan mutta kääntää letut komeasti heittämällä ne ilmaan. Peppi osaa myös leipoa koreita kakkuja ja valita ja mitoittaa eväsruoat ja niiden määrän oikein. Monella tavalla hän on loistava emäntä ja oivallinen kokki, joka valmistaa ruokansa rakkaudella. Äitien tavoin hän valmistaa ensisijaisesti nimenomaan muille tai muiden kanssa nautittavaksi.

Itse asiassa mikään yhteiskunnassa ja kulttuurissa aikuisille osoitettu työ tai tehtävä ei ole hänelle ylivoimainen, vaan hän päihittää aikuiset ihmiset niissä mennen tullen, mutta soveltaen niihin omaa, lapsenomaista ja vallankumouksellista logiikkaansa, samoin kuin lasten ruokaleikeissä risu voi olla kauha ja hiekkavelli hienoa kastiketta. Kun Peppi keittää Tommille ja Annikalle kahvia, hänen kutsunsa sujuvat mallikelpoisesti tammen lehvästössä, mutta lopuksi Peppi heittää kahvikannun ja kupit maahan selvittääkseen, kuinka kestäviä ne ovat. Raja leikin ja kypsän käytöksen välillä on huokoinen ja alati liikkeessä.

Kun tarina alkaa Pepin muuttaessa Huvikumpuun, hän huolehtii itse itsestään, valmistaa ruokansa ja komentaa itsensä nukkumaan, sekoittaen riemastuttavasti huoltajan ja huollettavan rooleja. Jo ensikohtaamisella Tommin ja Annikan kanssa Peppi kutsuu lapset luokseen aamiaiselle. Tämän jälkeen Peppi laittaa säännönmukaisesti ruokaa Tommille ja Annikalle. Lasten äiti toteaakin huolestuneille kyläläisille, ettei Peppi ole ikinä asettanut Tommia ja Annikaa vaaraan, kun kolmikko on matkustamassa Etelämeren saarelle Pepin isän luo. Peppi on aikuinen ja lapsi, äiti ja ystävä, monella tavaa Tommin ja Annikan vertainen mutta kuitenkin maagisen erilainen, kiehtova ja vahva.

Ylensyönti ja lapsen kunnioitus

Peppi on ehtinyt elämänsä aikana olemaan monen kohun silmässä. Yksi varhaisimmista liittyy kuvaukseen Pepistä Tommin ja Annikan äidin kahvikutsuilla. Aikalaiskriitikko John Landquist hyökkäsi lukua vastaan todeten, ettei yksikään terve lapsi käyttäytyisi Pepin tavoin. Hänestä teksti oli joko hullun mielikuvituksen tai sairaiden pakkomielteiden tuotetta (alk. 1946; sit. Lundqvist 1979, 240).

Anne Malewski on kiinnittänyt huomiota siihen, miten Astrid Lindgren ei rankaise Peppiä eikä sen puoleen toista ruoalle persoa klassikkohahmoaan, Katto-Kassista, ylensyönnistä, vaikka liiallisesta mässäilystä on perinteisesti jouduttu vaikeuksiin etenkin tiukasta kasvatuskuristaan tunnetun viktoriaanisen ajan englantilaisessa lastenkirjallisuudessa. Onhan ahmiminen peräti yksi seitsemästä kuolemansyönnistä. Esimerkiksi rakastettava herkkusuu Nalle Puh juuttuu mahastaan kaninkoloon syötyään liikaa hunajaa, ja Liisa muuttuu jokaisesta suupalasta ihmemaassa tavalla, joka aiheuttaa hänelle usein ongelmia. Myös selkeästi myöhäisempää tuotantoa edustavan Roald Dahlin kirjoissa nähdään nälkää mutta myös ylensyödään ja rankaistaan ruoan avulla. Toki myös Lindgren välillä huomauttaa kirjoissaan sokerin haitallisesta vaikutuksesta lasten hampaille. Tutkija ja kriitikko Ulla Lundqvistnäkee kuitenkin Lindgrenin tuotannon punaisessa langassa ruokailon, matglädjen (1979, 150).

Malewski on kytkenyt ruokailon osaksi Lindgrenin laajempaa näkemystä lapsuudesta ja lasten oikeuksista (2014, 103). Lindgren korosti voimakkaasti lapsen asemaan asettumisen merkitystä ja lapsen itseisarvon tunnustamista tavoilla, joihin ei länsimaisessa yhteiskunnassa ollut totuttu.  Kuvaamalla valtavia määriä herkullista ruokaa ja sen ylenpalttista nauttimista, ylensyöntiä ja ahmimista ilman rangaistusta tai sormella heristelyä, Lindgren Malewskin mukaan voimaannuttaa kirjojensa hahmoja lapsilukijaansa (emp.). Lindgrenin kuuluisimpia lausahduksia puolestaan on, että lapsi tarvitsee vain rakkautta, lisää ja lisää rakkautta, jotta hänelle kasvaa terve järki.

Lapsen syntyperä, joka vielä Lindgrenin nuoruudessa ja uran alkuvaiheessa oli hyvin tärkeä lapsen sosiaalisen aseman kannalta, ei saanut Lindgrenin mukaan vaikuttaa lapsen arvoon. Niinpä Lindgren on luonut muun muassa vastenmielisen vanhaneiti Rosenblomin hahmon, joka kerran vuodessa kuulustelee pikkukaupungin lapsia heidän oppimistaan tiedoista ja perheoloistaan ja antaa heille sitten joko karkkia, rahaa, alusnuttuja, ryynisoppaa tai häpeärangaistuksen. Peppi saapuu sopivasti koulun pihalle kuulustelun ollessa käynnissä ja jouduttuaan häpeäjonoon käynnistää oman kuulustelunsa, joka pitää pilkkanaan neiti Rosenblomin mielivaltaista testausta. Sinä päivänä iloisimpina koulusta juoksivatkin kotiin lapset, jotka eivät olleet pärjänneet tavaamisessa, matematiikassa, historiassa tai maantiedossa. Pahiten saa nenälleen neiti Rosenblom, jonka arvovallan Peppi purkaa ottamalla sen itselleen.

Ruoka äidillisenä hoivana

Neiti Rosenblomin kuulusteluun kuuluu myös lasten punnitseminen, ja Peppi, jonka jalkojen hoikkuutta korostetaan etenkin kirjasarjan alussa, painaa pari kiloa liikaa päästäkseen osalliseksi vastenmielisestä ryynikeitosta. Peppi on siis syönyt ateriansa eikä ole missään nimessä aliravittu. Silti hän syö kirjoissa huomattavan vähän. Oleellisempaa on, miten hän antaa ruokaa muille. Hänen ensisijaisia ruokittaviaan ovat muutenkin hyväosaiset Tommi ja Annikka, mutta Peppi antaa omastaan auliisti myös muille kylän lapsille. Palatessaan Etelämeren saarelta tammikuussa juuri Peppi järjestää Tommille ja Annikalle joulujuhlan, joka lapsilta meni sivu suun laivamatkan pitkittyessä. Ruoan jakaminen tapahtuu useimmiten kotona perhepiirissä, joten Pepin valmistama jouluateria osoittaa, että Tommin ja Annikan toinen perhe ja koti on Huvikummussa Pepin luona ja että Tommi ja Annikka ovat osa Pepin perhettä.

Pepin hoivaava luonne ja kilttiys saavuttaa lakipisteensä hänen käydessään kaupoilla. Harva pikkukaupungin lapsi saa nauttia paikallisen, ihmeellisen ihanan karkkikaupan antimia ainakaan säännöllisesti. Niinpä lapset tyytyvät huokailemaan herkkujen perään näyteikkunan takaa. Peppi, jonka ostosreissu ei ole sujunut aivan odotusten mukaisesti (hän kieltäytyy hankkimasta pisamalääkettä mutta joutuu ostamaan rikkomansa mallinuken käden ”kolmanneksi kädekseen”), astelee varmoin ottein kauppaan lapsilauman ohi.

Peppi talsi eteenpäin irtokäsivarsi olalle heitettynä. Hän pysähtyi erään makeiskaupan kohdalla. Sen edessä seisoi lapsilauma syventyneenä tarkastelemaan lasiruudun takaa näkyviä ihanuuksia: punaisia, sinisiä ja vihreitä karamelleja sisältäviä lasipurkkeja, pitkiä suklaalevyrivejä, kokonaisia purukumiläjiä ja mitä houkuttelevimpia kolakimpaleita. Ei ollut ihme, vaikka pienimmät lapset päästivätkin silloin tällöin syvän huokauksen. Heillä ei näet ollut rahaa, ei edes pientä lanttia. 

Peppi pyytää Tommia ja Annikaa valitsemaan kaupan lasipurkeista parhaat karkit. ”Yhdet punaiset karamellit olivat kerrassaan ihania. Kun sellaista imi jonkin aikaa, suuhun tuli äkkiä hurmaavaa pöperöä. Eivät happamat vihreätkään olleet hullumpia. Marmelaativadelmat ja lakritsaveneet olivat myös hyviä” (emp.) Näin lukija voi ”syödä sanoja” tai kuten Lynne Vallone on ilmaissut saman asian ”maistaa sanoja silmillään” (2002, 47). Itsevarmasti Peppi ostaa vielä kuusikymmentä tikkukaramellia, seitsemänkymmentäkaksi pakettia kolaa sekä satakolme suklaasikaria. Summamutikassa esitetyt lukumäärät alleviivaavat leikkisästi Pepin vastakohtien leimaamaa luonnetta. Ennen kuin karkit jaetaan lapsille, Peppi ehtii vielä parodioimaan aikuisten käskemiskulttuuria kehottamalla niitä lapsia astumaan esiin, jotka eivät kerta kaikkiaan syö karamelleja. Yhtään sellaista lasta ei kuitenkaan ole paikalla.

Kun karkit alkavat loppua, Peppi hakee kaupasta vielä toisen mokoman ennen kuin vie lapset ostoksille lelukauppaan. Näin tehtyään hän on kuin myöhemmässä Lindgrenin tuotannossa esiintyvä Päivärinteen Äiti, myyttinen kaikkia lapsia rakastava, ruokkiva ja vaaliva alkuäiti, joka tarjoaa jokaiselle lapselle oikeuden leikkiin ja täyteen vatsaan. Tosin Päivärinteen Äidin ruoka on monipuolisempaa ja terveellisempää, mutta Peppi onkin lapsi ja ruoan suhteen kapinallinen. 

Astrid Lindgrenin synnyinkaupungin Vimmerbyn esitteeseen on karttaan merkitty Vimmerbyn vanhan karkkikaupan osoite. Se on listattu osaksi Astrid Lindgren -kävelyreittiä, vaikka siellä toimii nykyään antiikkikauppa. Todennäköisesti pieni Astrid on joskus ollut yksi pikkukaupungin lapsista, joka on vesi kielellä ihaillut karkkikaupan näyteikkunan ihmeellisyyksiä.

Ruoan kolonialistiset mausteet

Kiistanalaisinta ainesta nykylukijalle edustavat ilman muuta Peppi-kirjojen kuvaukset Etelämeren saaren asukkaista, kolonialistisista asenteista ja kielenkäytöstä, johon sisältyy runsas n-sanan viljely. Vaikka myöhempiä painoksia on uudistettu kielen osalta, ongelmallista on jo pelkästään se, että Peppi otaksuu varmaksi, että hänen merihätään joutunut isänsä on päätynyt jonkin pienen heimon kuninkaaksi ja että niin todellakin on käynyt. Kuningas ja kapteeni Pitkätossun alamaiset, kurrekurredutien pieni kansa, kuvataan alkukantaisiksi ja eksoottisiksi. Kaukaisten ihmisten eksotisoiminen näkyy myös monissa Pepin kertomissa tarinoissa ulkomaisista ihmisistä ja heidän sattumuksistaan – tosin niitä ei ole edes tarkoitettu uskottaviksi.

Kurrekurredut-saari on insula amoena, hyväntahtoinen saari, joka ruokkii hedelmällisyydellään asukkaansa. Lastenkirjallisuudentutkija Simone Herrmannin mukaan tämä on ominaista lasten robinsonadeille eli Daniel Defoen kirjoittaman autio saari -selviytymistarinan myöhemmille versioinneille, joissa länsimaisia ihmisiä ajautuu asumattomalle saarelle (2014, 152–153). Saarten luonto kuvataan niin reheväksi ja seikkailijat niin nokkeliksi, että kauppojen ja torien poissaoloa tuskin huomaa (emt., 155). Defoen Robinson Crusoe ja sitä seuranneet robinsonadit olivat osa britti-imperiumin kolonialistisen politiikan perustelua ja kuvasivat, kuinka länsimainen mies tuo sivistyksen ja kristinuskon alkukantaisiin kaukomaihin (emt. 160). Pahimman laatuista barbarismia edustivat ihmissyöjäheimot, jotka muuttivat hyväntahtoiset saaret pahantahtoisiksi, insula inimicoiksi.

Kurrekurredut-saarella ei ole kannibaaleja, siellä ei ole oikeastaan edes pahuutta, vaan elämä saarella kuvataan seesteiseksi ja viattomaksi. Tappaminen, nautintoaineet ja ahneus tulevat saarelle ulkopuolelta, Pepin isän ja saarelle saapuvan kahden roiston muodossa. Kurrekurredutien nauttima ravinto, apinanleipäpuun hedelmät, banaanit ja kookokset ovat ainakin kirjassa kuvattujen lasten ravintoa. Ne ovat yksinkertaisia ruokia eivätkä edellytä ruoanlaittoa.  Kypsentämistä vaatii vain villisian liha, jota kapteeni Pitkätossun tekee välillä mieli. Tällöin kyläläiset lähtevät metsästämään naapurisaarille. Lisäksi Pepin isä kaipaa välillä nuuskaa, jota hän hankkii kaupungista Kurrekurredut-saaren helmiä vastaan.

Ruoan kypsentäminen on itse asiassa keskeistä ruokailijoiden sivistysasteen kuvaukselle. Kuuluisa ranskalainen antropologi ja etnologi Claude Lévi-Strauss on todennut ruoan olevan sivilisoiva trooppi, eli vakiintunut kirjallinen motiivi, joka vaikuttaa lukijan tulkintaan. Jo maailman vanhimmassa säilyneessä kirjallisessa teoksessa Gilgameshissa (2100–1200 eaa.) sivistys saapuu kypsennetyn ruoan muodossa. Ruoan valmistaminen kypsentämällä on länsimaissa oikeana pidetty tapa ja sivistyksen mittari, kun taas kypsentämättömän ruoan nauttiminen on primitiivistä (Keeling & Pollard 2018). Yhteyttä on pidetty niin vahvana, että esimerkiksi P. L. Traversin Maija Poppanen –romaanissa on päädytty uudistamaan ruokakuvauksia. Ensimmäisessä kirjassa Maija ja lapset kohtaavat taikakompassin avulla tehdyssä maailmanympärimatkassa pohjoisen, etelän, idän ja lännen väkeä, mutta alkuperäisversiossa esitetyt ihmiset on myöhemmissä painoksissa muutettu eläimiksi, sillä matkalla tarjottu ruoka on yksipuolista ja kypsentämätöntä muun, korostuneen stereotyyppisen henkilökuvauksen ohella. Kuinka toimiva ratkaisu on, onkin jo toinen kysymys.  

Ruokakulttuuriin liittyy muitakin periaatteita. Yksi niistä on tutkija Massimo Montanarin mukaan maanviljelyn suosiminen metsästys- ja keräilykulttuurin edelle (2006, vi), mikä on ilmeistä etenkin Laura Ingalls Wilderin Pieni talo preerialla –kirjasarjassa. Siinä Ingallsin perhe pyrkii sivistämään Yhdysvaltain länsiosia maan haltuunoton, viljelyn ja kristinuskon avulla. Peppi-kirjassa Kurrekurredut-saarella mikään ei viittaa ruoan kasvattamiseen tai kultivoimiseen, mikä sekin korostaa asukkaiden primitiivisyyttä. Toisaalta Peppi, Tommi ja Annikka arvostavat kurrekurredutilaisia ja heidän ruokaansa kovasti.

Poliisit, raparperikiisseli ja riisipuuro

Peppi-kirjoissa tehdään lukuisia viittauksia ruokaan, joko mieliruokiin tai inhokkeihin, ja ruoasta pitäminen on motiivi monelle teolle. Esimerkiksi kahvikutsuilla, joissa Peppi kunnostautuu leivonnaisten ahmimisessa, hän kertoo myös peppimäisiä, lennokkaita tarinoita isoäidistään ja tämän Manta-nimisestä palvelijasta. Manta haluaa käyttää Pepin isoäidin alusnuttua, joten isoäiti päätyy vuorottelemaan sen käyttöä, sillä Manta uhkaa jättävänsä isoäidin ilman juurikasmuhennosta. ”Vaan mitäpä isoäiti mahtoi? Juurikasmuhennos oli hänen herkkuansa” (2003, 85), Peppi toteaa. 

Samassa kirjassa ilahtunut Peppi huudahtaa, että poliisit ovat parasta, mitä hän tietää “raparperikiisselin jälkeen” (2003, 26). Tämän jälkeen Peppi ryhtyy hippasille haluttomien poliisien kanssa ja lausuu kuuluisan sitaattinsa Huvikummusta lastenkotina, sillä se on lapsen koti. Raparperikiisseliin ei enää palata, vaan se jää “gastronomiseksi interjektioksi”, viittaukseksi ruokaan, joka kertoo jotakin kirjoittajasta, henkilöhahmosta, tekstistä, kulttuurista ja lopulta ruoasta kyseisessä kulttuurissa (2006, xii). 

Peppi-kirjassa raparperikiisseli kertoo ainakin, että Pepillä on tai on joskus ollut käytössään puutarha, jossa kasvaa raparperia. Kiisseli on perinteistä ruotsalaista ja pohjoiseurooppalaista herkkua. Maultaan raparperikiisseli on happaman ja makean kiehtova sekoitus eikä ehkä kaikkien mieleen, mutta silti monien rakastama. Näin ollen se ehkä kuvastaa hieman Peppiä. Se on myös melko tavallinen ja edullinen ruoka, jonka moni ruotsalainen lapsi tunnistaa. Tälläkin tavalla Lindgren tulee lähelle lapsilukijaansa, kun taas Robert Hemmings on todennut, että englantilainen lastenkirjallisuus on täynnä maukkaita, ylemmän keskiluokan suosimia kalliita ruokalajeja ja eksoottisia hedelmiä (2007, 62). Peppi-kirjoissa Pepin itsensä valmistamat ruokalajit ovat melko arkisia ja ruotsalaisia, mutta taatusti maukkaita.

Peppiä luonnehditaan muutenkin ruoan kautta, onhan hänellä porkkanan väriset hiukset ja pieni perunanenä. Tällaiset gastronomiset interjektiot onnistuvat ainakin kuvaamaan lapsilukijalle selkeällä tavalla Pepin ulkonäköä. Yksi kumouksellinen interjektio tapahtuu, kun Peppi, Tommi ja Annikka ovat retkellä. Päivään mahtuu seikkailua mutta myös paljon ihania ja hauskoja hetkiä. Paluumatkalla Tommi intoutuu laulamaan oppimaansa kesälaulua. Peppi sanailee siitä pian oman versionsa, joka sisältää alkuperäistä sanoitusta, päivän tapahtumia ja maininnan siitä, että riisipuuro on Pepin herkkua. Tällä tavalla Peppi parodioi seikkailu- ja sankarilaulua ja asettaa itsensä laulun sankarin asemaan, ainakin osittain. Riisipuuro on jälleen osoitus Pepin luonteesta tutun, tavallisen ja herkullisen ruoan ystävänä. Sen mainitseminen on kuitenkin jostakin syystä niin tärkeää, että riisipuuro päätyy osaksi laulua.

Anna Malewski kirjoittaa Katto-Kassisen tekevän tätä samaa mutta vielä korostetummin. Kassinen paljastaa kerta toisensa jälkeen sekä oman itserakkautensa että toisaalta aikuisten vallankäyttöön liittyvän kaksinaamaisuuden ja hyökkää siten vallitsevia arvoja ja varsinkin kaksoisstandardeja vastaan. Boris Pankin, Venäjän entinen Ruotsin-suurlähettiläs onkin joskus letkauttanut, että venäläisistä kodeista kaksi suurimmalla varmuudella löytyvää kirjaa ovat Raamattu ja Katto-Kassinen (Malewski 2014, 116).

Maaginen Peppi

Viimeiseksi on huomattava, että Peppi tekee kirjoissa muitakin asioita, jotka ehkä kauhistuttavat nykylukijaa. Esimerkiksi käytyään kaupoilla Peppi vaatii apteekkaria sekoittamaan itselleen varmuuden vuoksi lääkkeen ”hinkuyskään, vatsakipuun ja punaiseen koiraan ja jos on sattunut työntämään herneen nenään ja sensemmoiseen. Olisi hyvä, jos sillä voisi kiillottaa huonekaluja” (2003, 119). Sitten Peppi sekoittaa kaikki lääkkeet yhteen ja kulauttaa ne kurkustaan alas, mikä on vastoin kaikkia mahdollisia lääketurvallisuussääntöjä. Annikka on huolissaan, eivätkö lääkkeet voi olla Pepille myrkyllisiä, johon Peppi vastaa iloisesti tietävänsä sen huomenna. ”Jos elän vielä, silloin ne eivät ole myrkyllisiä ja silloin pieni lapsikin voi niitä juoda” (2003, 121). Jos taas Peppi kuolisi myrkytykseen, Tommin ja Annikan pitäisi käyttää lääke huonekalujen kiillottamiseen.

Toisella kertaa Peppi pistelee poskeensa kirkkaan punaisen kärpässienen. Jälleen Tommi ja Annikka kauhistelevat, mistä Peppi viis veisaa. Hänen ihmeelliset voimansa tuntuvat antavan hänelle myös ihmeellistä terveyttä. Ylipäätään ruokaan liittyy paljon maagisuutta, joka kulminoituu kiekurapillereihin, Peppi-romaanit päättävään ruokalajiin, jotka Tommin mielestä näyttävät keltaisilta herneiltä. 

Peppi kertoo saaneensa ne ”kauan sitten Riossa eräältä vanhalta intiaanipäälliköltä, kun sanoin etten erityisemmin välittäisi tulla aikuiseksi” (2003, 288). Kiekurapillerit pitää syödä pimeässä ja lausua samalla runo. Jännittyneenä Peppi, Tommi ja Annikka resitoivat “Hieno, pieni kiekura / sureksi en tahdo ma” (emp.) ennen pillereiden nielaisua. Näin Peppi-romaanien trilogia loppuu ainoalla hyväksyttävällä tavalla, lupauksella tai ainakin pienellä toiveella siitä, että Peppi ei milloinkaan kasva aikuiseksi, vaan pysyy omana, taianomaisena itsenään.

Lainattu teos

Astrid Lindgren & Ingrid Vang-Nyman (kuvitus) 2003: Peppi Pitkätossun tarina (yhteislaitos). Suom. Laila Järvinen. Porvoo: WSOY.

Lähteet

Simone Herrmann 2014. ”Food Supply and Sustenance in Victorian Robinsonades for Children”. Teoksessa Feast or Famine, toim. Bridget Carrington & Jennifer Harding. 152–164. 

Kara K. Keeling and Scott T. Pollard 2008. Utilizing Food Studies with Children’s Literature and Its Scholarship. Teoksessa Food and Literature, toim. Kara K. Keeling ja Scott T. Pollard. 201-219.

Ulla Lundqvist 1979. Århundradets barn: fenomenet Pippi Långstrump och dess förutsättningar. Stockholm: Rabén & Sjögren.

Anne Malinewski 2014. Teoksessa Feast or Famine, toim. Bridget Carrington & Jennifer Harding

Massimo Montanari 2006. Food Is Culture. New York: Columbia University Press.

Mervyn Nicholson 1987. “Food and Power: Homer, Carroll, Atwood and Others,” Mosaic 20.3 (1987): 107.

Linda Sue Park 2009. Still hot: Great food moments in children’s literature. The Horn Book Magazine, May/June. 231–240.

Lynne Vallone 2002. What is the Meaning of All This Gluttony?: Edgeworth, The Victorians, C. S. Lewis and a Taste for Fantasy. Papers: Explorations into Children’s Literature 12, no. 1 (2002): 47.