Ibbyn lehti, kirjakatsaus, lastenkirjat, nuortenkirjat, tietokirjat

13.3.2022

Aikakauttamme on usein kuvattu datan keräämisen ja tietotulvan ajaksi. Kertyvän tiedon määrä onkin huikea, ja se säteilee tällä hetkellä myös lastenkirjallisuuteen, sillä lapsille ja nuorille julkaistaan laaja-alaisesti korkeatasoista ja erilaisia lähestymistapoja soveltavaa tietokirjallisuutta. Lastenkirjainstituutin kokoaman Kirjakorin mukaan Suomessa julkaistaan vakiintuneesti yli 200 mutta alle 300 lasten tai nuorten tietokirjaa vuosittain.

Kirjojen joukossa näkyy ikisuosikkeja kuten luonto- ja eläinatlaksia, moottoriajoneuvoja esitteleviä teoksia sekä historiaa, maantiedettä, avaruutta sekä tiedettä ja tutkimusta käsitteleviä tietokirjoja. Myös tunnetaidot ja veikeät tietokirjat epätosista olennoista olivat vahvasti edustettuina vuoden 2021 tietokirjasadossa.

Viime vuoden lasten- ja nuorten tietokirjoista voi poimia toistuvina aiheina tai teemoina erilaiset aikakäsitykset, niiden limittymisen ja aikamatkailun, luonnon monimuotoisuuden säilyttämisen ja lajikadon käsittelyn. Kiinnostavasti nämä aiheet ovat läsnä sangen erilaisissa ja eriaiheisissa kirjoissa.

Tietokirjoja eläimistä: atlakset

Ensimmäiseksi esittelen kaksi perinteistä, useita eri eläinlajeja esittelevää lasten tietokirjaa: Piilosilla metsässä ja Nuuskamuikkusen kalakirjan.

Piilosilla metsässä (Avain 2021) on Sari Kanalan kirjoittama ja Hannu Ahosen valokuvilla kuvitettu tietokirja Suomessa asuvista eläimistä. Jokaista lajia esitellään teoksessa neljän sivun verran. Ensimmäisellä aukeamalla on osakuva kyseisestä eläimestä tai tämän jättämistä jäljistä luonnossa. Seuraava aukeama tarjoaa sivun verran perustietoa eläimestä sekä näyttävän valokuvan, jossa eläin näkyy kokonaisena.

Tietokirjan perusidea on hieno; luonnonvaraiset eläimet pysyvät yleensä piilossa ihmisten katseilta, mitä korostetaan mielikuvalla piilottelusta. Valtaosa vihjekuvista on myös sellaisia, jotka virittävät lukijaa tosielämässä tapahtuvaan eläinten bongaamiseen – harvoin tulee nähneeksi koko eläintä ja varsinkaan pysähdyksissä.

Piilosilla metsässä –kirjaan on myös valittu ilahduttavan laaja kirjo eläimiä karismaattisista nisäkkäistä lintuihin ja hyönteisiin. Kaloja tässä kirjassa ei käsitellä, vesielementin asukkaista tutustutaan vain rupisammakkoon ja majavaan.

Närhen huikeansininen siipipeili, neitoperhosen toukkien ”makuupussit” ja horsmakiitäjän kauneus hätkähdyttävät valokuvissa.

Ensiajatukseni Piilosilla metsästä oli, että se sopisi mainiosti opetuskäyttöön, varsinkin alkuopetukseen. Kuitenkin tuttujenkin nisäkkäiden kohdalla kieli on välillä vaikeaa, ja lyhyt teksti edellyttää runsaasti käsitteiden selittämistä ja avaamista: mitä tarkoittaa lyyramainen, sekametsä ja soidin, entä mitä ovat urvut, haavat tai horros. Joidenkin ilmaisujen avaaminen tai havainnollistaminen esimerkiksi kuvissa laajentaisi kirjan kohderyhmää. Uhanalaisuudesta kirjassa ei puhuta.

Jos Piilosilla metsässä­ –tietokirjaan ei ollut sisällytetty kaloja, eväkkäät ovat saaneet aivan oman, arvokkaan oloisen sinisävyisen opuksensa Nuuskamuikkusen kalakirja (WSOY 2021), jonka on kirjoittanut Miina Mäki ja kuvittanut Anni Pöyhtäri sekä osin Tove Jansson. Teoksen alussa todetaan:

”Kalat ovat vesiemme tutuimpia asukkaita, mutta silti tiedämme niistä yllättävän vähän. Vaikka vesi peittää suurinta osaa planeettamme pinnasta, meitä ympäröivä lähiavaruus on melkein tutumpi kuin vesien sininen universumi vieressämme” (Mäki 2021, 7).

Pinnan alla kuvataan olevan kalojen koti, jossa kalat ”rakentavat pesiä, huolehtivat jälkikasvusta ja viestivät toisilleen tavoilla, joita emme täysin ymmärrä” (Mäki 2021, 7). Kirja etenee ”meren ulapalta saariston suojaan ja mökkijärveltä tunturipurolle (Mäki 2021, 8). Alussa annetaan hauska vinkki oman vesikiikarin valmistamiseen vedenalaisen elämän seuraamista varten.

Noin satasivuinen iso tietokirja tarjoilee valtavasti tietoa maailman vesistöistä ja kalalajeista. Kuvat ovat oppikirjamaisia, yksityiskohtaisesti piirrettyjä ja väritettyjä. Välillä kirjaan on ripoteltu Janssonin alkuperäisiä muumikuvituksia sekä sitaatteja eri muumikirjoista.

Hetkellisesti Nuuskamuikkusen kalakirjassa pilkehtii uusi tutkimustieto. Kalojen todetaan oppivan muuttamaan käytöstään elämänkokemuksen perusteella sekä mallioppimaan uusia tapoja muilta kaloilta (Mäki 2021, 19). Onkin hämmentävää, ettei kirjaan ole mahtunut mainintaa kalojen tuntoaistista ja siitä, kuinka on tieteellisesti kiistatonta, että kalastus aiheuttaa kaloille kipua, tuskaa ja kärsimystä. Kalojen pyydystämistä, tappamista ja valmistamista sen sijaan käsitellään kahdeksan sivun verran. Kalastusta ei kyseenalaisteta eettisesti lainkaan. Tämä on huomionarvoista, sillä metsästyksestä ei enää kirjoiteta lapsille kirjoja, kun vielä 1900-luvun puolivälissä varsinkin pojille suunnattu metsästyskirjallisuus oli hyvin yleistä. Kalastus on ilmeisesti edelleen eettisesti yhtä ongelmattomana pidetty ajanviete kuin mitä se oli Nuuskamuikkuselle muumikirjoissa.

Tietokirjoja eläimistä: syväsukellus Saimaalla ja pintaraapaisu koiriin

Pinja Meretojan tietokirja Pullervo. Suuri kirja saimaannorpasta (Tammi 2021) jatkaa vesistö- ja kalastusteemalla. Pullervon nimihenkilö on WWF:n Norppaliven tähti Pullervo-saimaannorppa, jota teoksen kirjoittaja-kuvittaja, graafikko Pinja Meretoja oli seurannut ulkomailla asuessaan.

Kuvitetussa tietokirjassa kerrotaan kattavasti ja selkeästi Saimaan alueesta, norpan esihistoriasta, vedessä elävistä nisäkkäistä, norpan anatomiasta, vuodenkierrosta, ravinnosta, lumipesän rakentamisesta ja norpan erilaisista syistä ja tavoista sukeltaa. Tiesitkö, että norpalla ja karhulla on yhteinen esi-isä? Tai että saimaannorppa nukkuu veden alla ja että norpan ihon kuviointi on yhtä ainutlaatuinen kuin ihmisen sormenjälki?

Kuvitus havainnollistaa hauskalla tavalla monia norpan käyttäytymismalleja: lumikinokseen tehty pesä on kuin makuupussi, jossa norpanpoikanen eli kuutti voi kölliä, ja norpan jäätyneen järven pintaan raapimat hengitysaukot syntyvät samalla tavalla kuin jääkairan tekemät aukot, tosin jään alapuolelta kairattuna.

Meretojan kuvitustyyli on värikästä, selkeistä muodoista koostuvaa ja useimmiten tasapintaista. Kirja onkin kutsuva, mutta toisinaan valkoista tekstiä on vaikea lukea värilliseltä pohjalta. Suloisen saimaannorpan kuvittaminen näin pelkistetysti jakaa varmasti mielipiteitä. Kirjan Pullervo on graafikon tyylittelemä näkemys saimaannorpasta, keinotekoinen ja irrallinen lajinsa edustajista.

Pullervo on myös korostuneen kalastusmyönteinen ja jokseenkin konservatiivinen painottaessaan verkkokalastuskieltoa Saimaalla vain lain määräämän ajan siitäkin huolimatta, että kuutteja kuolee verkkoihin joka vuosi heti verkkokalastuskiellon päätyttyä.

Ihanat koiramme (Avain 2021) on lasten- ja nuortenkirjailija Sari Kanalan kirjoittama ja Daga Ulvin kuvittama tietokirja koiraroduista. Kaunis ja yksityiskohtainen kuvitustyyli ja rotuatlaksen muoto on kuin tuulahdus suoraan 1990-luvulta. Myös sisältö on jäänyt samalle vuosikymmenelle: kirja esittelee pelkästään jalostettuja koirarotuja, ei esimerkiksi monirotuista koiraa tai rescuekoiraa. Seurakoiria enemmän suositaan käyttökoiria.

Kustakin rodusta esitellään yleisiä ulkonäköpiirteitä, luonnetta ja käyttötarkoitusta. Historiaosuudet tarjoavat kiinnostavia katsauksia maailman eri kolkkiin ja erilaisiin tilanteisiin, joihin koiria on jalostettu kylmissä temppeleissä rukoilevien munkkien lämmittäjistä lihan ja turkin lähteiksi sekä karja- ja metsästyskoiriksi. Haitallisesta jalostuksesta ei mainita, vaikka sen esiin nostaminen olisi paikallaan vähintäänkin sellaisten rotujen kuin rhodesiankoiran, saksanpaimenkoiran ja kiinanpalatsikoiran kohdalla.

Kirjan alussa kurkistetaan koko koiralajin historiaan. Koiran alkuperäksi ilmoitetaan varmuudella harmaasusi, mikä saa monen koiriin perehtyneen ihmisen höristämään korviaan, sillä koiran ja ihmisen yhteiselämän alkuhetkistä on esitetty useita eri teorioita.

Kanala kirjoittaa: ”Koira kuten susikin on laumaeläin. Siksi on tärkeää, että se oppii laumasäännöt ja tiedostaa kuka on laumanjohtaja, jota tulee totella. Tätä varten koiria pitää kouluttaa. Hyvä kouluttaminen vie paljon aikaa ja vaatii sitkeää yhdessä harjoittelua: toistoja, silityksiä, kehumisia, halauksia ja herkkupaloja” (Kanala 2021, 10).

Laumanjohtajuus on erittäin ongelmallinen ja useaan otteeseen kumottu näkemys koiran ja ihmisen välisistä suhteista, joka perustuu kyseenalaisissa olosuhteissa tehtyihin tutkimuksiin vangituilla susilla. Teorian alkuperäinen popularisoija on sittemmin pyrkinyt korjaamaan virheellisen käsityksen (http://davemech.org/wolf-news-and-information/). Kanalan kuvaus laumanjohtajuudesta painottaa positiivista palkitsemista, mutta ei kuitenkaan ole ajantasainen koirien käyttäytymistutkimuksen suhteen. Tiettyjen rotujen kohdalla tiukkaa laumanjohtajuutta painotetaan kirjassa vielä selvemmin.

Tietokirjoja eläimistä: kohti uudenlaista eläinsuhdetta

Vuokko Hurmeen ja Anni Nykäsen WSOY:n Timanttista tietoa -sarjassa julkaistu Eläinkirja (2021) edustaa uuden polven eläintietokirjaa. Siinä painopiste on siirretty ihmisen saavuttamasta hyödystä ja hyväntahtoisesta suojelusta muiden olentojen ihailemiseen ja kunnioittamiseen. Kirja listaa yhdelle aukeamalle perus- ja nippelitietoa isoista ja pienistä, runsas- ja vähälukuisista, arvostetuista, hyödynnetyistä ja vieraista eläimistä.

Teos ei kaihda eettisiä kysymyksenasetteluita, mutta tekee sen saarnaamatta vaihtelemalla näkökulmaa kahden lapsen esittämien huomioiden ja Nykäsen eläimiin keskittyvien piirrosten ja sarjakuvien välillä. Tietoa on aukeamilla paljon, ja kirja toimiikin parhaiten pienissä erissä luettuna.

Pidemmän arvostelun kirjasta voi lukea osoitteessa: https://ibbyfinland.fi/arvostelut/elainkirja-on-elainaiheisten-lasten-tietokirjojen-helmi-jollaista-on-odotettu-jo-pitkaan/

Kai Vainiomäen Mitä eläimet miettivät (Myllylahti) on toinen eläimiin kohdistuvaa nykytutkimusta popularisoiva vuoden 2021 tietokirja. Vainiomäki tunnetaan Aku Ankka –sarjakuvien käsikirjoittajana ja graafikkona. Hänen kirjoittamassaan ja kuvittamassaan eläintietokirjassa onkin läsnä aavistus Aku Ankkojen visuaalisuutta, joka näkyy sekä taustoissa että hieman lyhyenlännissä ja isopäisissä ihmishahmoissa.

Kirjassa on kehyskertomus, jossa sisarukset Maija ja Max leikkivät, kun kirjosieppo tulee hakkaamaan vimmatusti talon ikkunaa. Vähän päästä selviää, että käpytikka on siepon pesällä. Tikka saadaan pelästytettyä jättämään poikaset rauhaan, mutta lapset jäävät miettimään, mitä oikeastaan tapahtui. Max ehdottaa, että sieppo halusi ihmisten kostavan käpytikalle tämän pesän tuhoamisen. Lapset venyttävät nukkumaanmenoaan esittämällä vanhemmilleen tämän teorian, ja näin alkaa perehtyminen eläinten älykkyyteen.

Ensimmäiseksi vanhemmat kertovat Moskovassa metroilla matkustavista kulkukoirista, jotka osaavat liikkua haluamallaan tavalla kaupungin laitamilta keskustan ihmisvilinään sekä Casper-kissasta, joka toimi samoin, mutta valitsi kulkuneuvokseen bussin. Näiden eläinten älykkyyteen vaikuttaisi sisältyvän ihmiskielen ymmärtäminen esimerkiksi pysäkkikuulutusten muodossa. Tällaisen kyvyn mainitaan olevan erityisen kehittynyt kääpiösimpanssi bonoboilla.

Kirjassa esitellään myös kuuluisa eläinpsykologi Irene Pepperbergin maailmankuulusta harmaapapukaija Alexista. Alex tunnisti valtavasti erilaisia käsitteitä ja osasi pyytää anteeksi. Alex on myös esittänyt itseään koskevan kysymyksen. Alexista kerrottaessa vanhemmat nostavat esiin sen tosiseikan, että harvan eläimen kurkunpää mahdollistaa ihmismäisen puheen tuottamisen, joten tämän tasoinen älykkyys jää yhteisen kielen puuttuessa pimentoon, vaikka muunkin lajiset eläimet voisivat olla vastaavalla tavalla älykkäitä ja kyvykkäitä.

Lisäksi kirjassa kuvataan kaunaa kantavia variksia, läheisiään rituaalein surevia norsuja, simpanssi-, miekkavalas- ja ryhävalasyhteisöissä syntyviä muotivillityksiä sekä valaiden ja delfiinien kieltä. Siinä esitellään myös eläinten välisiä tapoja osoittaa kiintymystä, josta yhtenä esimerkkinä annetaan simpanssien välinen suuteleminen. Tämä on itse asiassa osoitus kirjan edistyksellisyydestä; Mitä eläimet miettivät nimeää muiden eläinten ihmismäisen käytöksen pääsääntöisesti samaksi toiminnaksi kuin ihmisillä. Eläinten käyttäytymistutkimuksessa edetään usein paljon varovaisemmin, esimerkiksi simpanssien tapa suudella toisiaan samankaltaisissa tilanteissa kuin ihmisetkin suutelevat on nimetty pelkäksi suusta suuhun -kontaktiksi.

Mitä eläimet miettivät tarjoaa jonkin verran uutta tietoa jo aiheeseen perehtyneellekin henkilölle. Ilahduttavaa on myös, miten muunlajisten eläinten puuhia peilataan Maijan ja Maxin perheeseen ja lähipiiriin: itse asiassa samat ilmiöt, jotka simpanssien tai valaiden kohdalla tuntuvat hupsuilta, toistuvat ihmisten keskuudessa.

Anekdootti eläintarhan teehetkeä viettävistä simpansseista on myös paljon puhuva: simpanssien odotettiin käyttäytyvän humoristisesti englantilaisen teehetken vietossa, mutta yllätykseksi simpanssit hallitsivat englantilaisen etiketin niin hyvin, että heidät piti opettaa sotkemaan ja läikyttämään. Tällaiset poiminnat ovat eittämättä kiinnostavia, mutta olisi ollut mielenkiintoista kuulla myös muiden kuin ihmismäisellä tavalla älykkäiden ihmisapinoiden ja valaiden mielellisyydestä ja kyvykkyydestä.

Aikamatkailuaiheet korostavat, kuinka ratkaisevia hetkiä elämme

Ajassa matkaaminen, ympäristön tila ja eläimetkin ovat keskiössä kahdessa erilaisessa tietokirjassa: Aika matka! Lotta, Kasper ja luontokadon arvoitus sekä Telin matka tulevaisuuksiin.

Maantieteilijä Laura Ertimon kirjoittama ja Mari Ahokoivun kuvittama Aika matka! (Into 2021) on tekijäkaksikon toinen yhteinen tietokirja ilmasto-, luonto- ja ympäristöteemoista. Teos on huomioitu muun muassa Finlandia Junior -ehdokkuudella ja Lauri Jäntin Säätiön myöntämällä Tieto-Lauri-palkinnolla. Ihme ilmat! Miksi ilmasto muuttuu? –tietokirjasta tutut Kasper ja Lotta matkaavat ajassa selvittääkseen, mistä sukupuutot johtuvat.

Kehyskertomus lähtee Ihme ilmojen! tapaan liikkeelle arkisesta tilanteesta, kun ötökkä pistää Lottaa, joka toivoo, että mokomat kiusankappaleet voitaisiin hävittää. Kasper valistaa ystäväänsä siitä, kuinka ruoka loppuisi ilman pölyttäjiä; vanhemmatkin olisivat sietämättömiä ilman aamukahviaan. Sukupuuttoa lähestytään ensin lapsentasoisesti dinosaurusten ja 1600-luvulla sukupuuttoon metsästettyjen dodojen avulla, mutta pian oivalletaan olemassa olevien lajien suuri sukupuuttouhka.

Ilmastokeiju ja eläkkeelle jäänyt fossiilimenninkäinen lähtevät lasten kanssa aikamatkalle esimerkiksi 45 000 vuoden takaiselle kivihiilikaudelle, muinaiseen Egyptiin 1970 eaa., 1630-luvun Pohjois-Amerikkaan ja 1800-luvun lopun Pariisiin. Näiden aikamatkojen avulla pohditaan ihmisten, heidän syömänsä ruoan ja luonnon suhdetta. Esimerkiksi egyptiläisten vuodenajat määräytyivät Niilin tulvimisen ja sen myötä tapahtuvan viljelyn perusteella.

Toisaalta vuonna 2020 käydään kolkuttelemassa metallinhohtoisen teollisuushallin ovia, joiden taakse kätkeytyy suursikala. Sinne on kuitenkin pääsy kielletty. Suhteemme sikoihin on muuttunut merkittävästi Sulawesin sika-aiheisia luolamaalauksia maalanneista ihmisistä ja ”Pieni talo preerialla” -aikakauden ihmisten ja sikojen välisestä jakamistaloudesta. Nyt sikoja kasvatetaan enemmän kuin koskaan, mutta maatiloja on entistä vähemmän, samoin sikojen ruokkimiseen käytettävää peltopinta-alaa. Se tarkoittaa, että jossakin muualla metsää raivataan länsimaisen sianlihan vuoksi ja että sikojen lannan ravinteet eivät palaudu maaperään, josta sikojen ruoka on hankittu.

Kirjassa tutustutaan sellaisiin käsitteisiin kuin vaikutusten verkosto, elinympäristökato ja biomassa. Kunnianhimoisena tavoitteena onkin osoittaa, kuinka globaalia ja yhteen kietoutunutta maailmantalous, ruoantuotanto ja planeetan hyvinvointi on. Ajateltavaa ja uutta tietoa riittää roimasti aikuisellekin lukijalle. Esimerkiksi aukeamalla ”Maailmanympärimatka marketissa” puretaan osiin, mistä puuvillasukat, broilerisuikaleet ja patonki pakkauksineen ovat peräisin.

Tietoa on aivan valtavasti. Sitä on pilkottu leipätekstiin, sarjakuviin, kaavioihin ja graafeihin sekä oivaltavasti vessapaperista ja spagetista tehdyille aikajanoille. Kirjaa kannattaakin lukea joko keskittyneesti aukeama kerrallaan tai pureutuen joko pelkkään leipätekstiin tai kuviin ja niiden tarjoamaan tietoon. Toisinaan aukeamat ovat kuitenkin niin tulvillaan asiaa, että lukujärjestystä on vaikea päätellä.

Silti tekijät onnistuvat välittämään keskeisen tiedon, esimerkiksi tavaroiden elinkaaren monimutkaisuuden, jäte- ja roskaamisongelman vakavuuden, ruoantuotannon vaikutuksen luontokatoon sekä sen, miten vaikea on suojella yksittäistä, karismaattista lajia, jos koko elinympäristö on uhattuna.

Toinen aikamatkailukirja, Telin tutkimusmatka tulevaisuuksiin (Tammi 2021), suuntaa ennen kaikkea tulevaisuuteen. Sen on kirjoittanut tulevaisuustutkija ja Tulevaisuuskoulun perustaja Otto Tähkäpää ja kuvittanut kuvataidekasvattaja ja toinen Tulevaisuuskoulun perustajajäsen Ilpo Rybatzki. Kirjan päähenkilö Teli on seikkaillut jo vuosien ajan tulevaisuusaiheisissa työpajoissa.

Telin tutkimusmatka tulevaisuuksiin on 124-sivuinen kuvitettu faktioteos tulevaisuudentutkimisesta. Sen kehyskertomus alkaa, kun Telin äiti löytää vanhan suvussa kulkeneen pehmonalle Delfoin. Teli yrittää ajatella äitiään lapsena, mikä antaa lukijalle hyvän sysäyksen ajankulun hahmottamiseen.

Teli kokee kuitenkin pehmonallet turhan lapsellisiksi ja keskittyy kännykkäänsä, kun Delfoi ryhtyy yhtäkkiä puhumaan. Häntä kiinnostaa erityisesti Telin puhelin, jossa ei ole numeronäppäimiä tai johtoa. Vielä oudompaa Delfoista on kuulla Telin luonnehtivan puhelintaan taskukokoiseksi tietokoneeksi. Kun Delfoi leikki Telin äidin kanssa, tietokoneet painoivat kymmeniä kiloja ja sisävessat ja lentokonematkat olivat suhteellisen uusia juttuja.

Henkiin heräävä lelu on lastenkirjallisuuden tavanomainen henkilöhahmo. Telin tutkimusmatkassa ilmiö selitetään Telin suvun hyvällä mielikuvituksella, mikä osoittautuu myös tulevaisuudentutkijan keskeiseksi ominaisuudeksi. Kun Delfoi ja Teli ovat vaihtaneet ajatuksia Telin äidin ja isoisän lapsuuden ajasta, Delfoi tiedustelee, eikö Teli haluaisi tietää, miltä maailma näyttää seuraavan 30 vuoden kuluttua.

Lopulta Delfoin onnistuu vakuuttaa Telille, että vaihtoehtoisten tulevaisuuksien tutkiminen on jännittävä seikkailu. Siitä alkaa aikakoneen rakentaminen Telin huoneesta löytyvien tavaroiden avulla. Teliä saapuvat auttamaan kaikki hänen pehmolelunsa.

Ja niin päästään matkaan. Megatrendit, kuten ilmastonmuutos ja sen hillintä, kaupungistuminen, teknologian kehitys, ikääntyminen ja työnteon murrokset huuhtovat Telin aikakonetta, kunnes se laskeutuu maailmaan, jossa kasvaa vieraita hedelmiä. Teli onnistuu salakuljettamaan itsensä droonin kyydissä alas pilvenpiirtäjän laelta Megapoliksen kaupunkiin, missä hän saa oppaakseen Vega-nimisen lapsen ja Alisa-tekoälyn, joka ajaa autoa.

Megapoliksessa ihmisten on kiellettyä ajaa autoa, sillä he ovat kuljettajina epäluotettavia. Ihmisiä muuttaa kaupunkiin kaiken aikaa ja pilvenpiirtäjiä valmistuu vuorokaudessa 3D-tulostamalla. Geenisaksiviljely, soleiinin valmistaminen hiilidioksidista sekä soluviljely ovat korvanneet perinteiset tavat tuottaa ruokaa. Robotit tekevät työn tehtaissa, mutta ihmisillekin riittää töitä, joista suurinta osaa ei vielä meidän aikanamme ole olemassa, kuten dataetsivä, tekoälyeetikko ja robottikouluttaja. Itse asiassa töitä on niin paljon, että aikuiset viettävät vähäisen vapaa-aikansa palautumiskapseleissa.

Seuraavaksi Teli päätyy kelluvan muovijätteen päälle rakennettuun dystopiaan, Polymeriaan. Se on niin saastunut paikka, ettei siellä kasva mikään, ja Polymerian asukkaat viettävät aikaansa kybertodellisuudessa, jossa saa laukoa jalkapallon MM-kisojen voittomaaleja tai käyskennellä autiolla rannalla Havaijilla.

Kolmas tulevaisuus on sen sijaan vehreä. On tapahtunut Suuri Murros, jonka myötä elämä on hidastunut ja yksityisomistuksesta on luovuttu. Vanha kauppakeskus on muutettu Menneisyyden museoksi, missä tulevaisuuden koululaiset ihmettelevät sellaisia sanoja kuin shoppailu ja jäte. Ihmiset ja muut eläimet ovat suuren murroksen maailmassa tasa-arvoisia.

Juonellista osuutta halkovat kirjassa eriväriset tietolaatikot, joissa opetetaan keskeisiä käsitteitä kuten tulevaisuus, megatrendi, heikko signaali, skenaario, utopia ja dystopia. Lisäksi on pohtimis- ja keskustelutehtäviä, joissa kehotetaan haastattelemaan tuttuja aikuisia heidän lapsuudestaan tai pohtimaan seuraavan lauantain kulumista eri skenaarioiden avulla. Kirja sopii erinomaisesti niin opetukseen kuin sanataidetehtävien aiheeksi.

Ilpo Rybatzkin kuvitus on vahvan persoonallista ja graafista. Kuvia on lähes joka sivulla, osa pieniä mustavalkokuvituksia, mutta joka lukuun kuuluu myös monivärisesti kuvitettu aukeama, joka räjähtää väreistä ja ruokkii lapsen mielikuvitusta luomatta täsmällistä kuvaa tulevaisuuksista – se jää lukijan tehtäväksi. Rybatzki sisällyttää kuviinsa myös aivan erilaista sisältöä kuin mihin teksti vihjaa. Jokainen kuva on oma taideteoksensa.

Ilmasto- ja ympäristökysymyksiä lähestytään aivan toisesta tulokulmasta, ruohonjuuritasolta, kuvittaja-kirjoittaja Maija Hurmeen ja toimittaja Lina Laurentin tietokuvakirjassa Plats på jorden / Piilopalstan tarhurit (S&S 2021). Hurmaavasti vuodenaikojen mukaan hehkumaan kuvitettu faktiokirja kertoo kolmesta kaveruksesta, Lunasta, Jasminista ja Villestä, jotka leikkivät vakoojia kotikorttelissaan, joka koostuu sadan ikkunan taloista.

Kerran lapset eksyvät tyhjälle tontille, jossa edellisvuoden ruoho yltää leukaan saakka. Tontilta löytyy Armi, jonka aiempi puutarhapalsta jäi parkkipaikan alle. Hän kutsuu lapset mukaan viljelemään maata kanssaan ja tutustuttaa lapset kuokattomaan viljelyyn, jossa otetaan mallia siementen luonnonvaraisesta itämisestä.

Tässä kohtaa kirjan kuvituksiin ilmestyy pienemmällä kirjaisinkoolla lisätyt kuvatekstit, jotka antavat aiheesta lisätietoa. Tällä tavalla tutustutaan kuokattoman viljelyn perusteisiin, bokashi-kompostointiin, siementen kylvämiseen, maanpinnan alaiseen elämään sekä mehiläisyhdyskuntaan. Fonttikoon vaihtelu tekee kertomuksen seuraamisesta melko helppoa, kun taas tietoruutuihin voi palata halutessaan eri lukukerralla.

Vähitellen muitakin saapuu viljelemään tyhjää tonttia, ja aukeama täyttyy eri-ikäisistä pyllistelevistä puutarhanhoitajista samalla kuin alkukevään harmaus alkaa vaihtua pastellisävyiseksi kevääksi. Viljelijät ovat monikulttuurista porukkaa, jota yhdistää kiinnostus kasvien kasvatukseen. Kaikilla kirjassa esitellyillä henkilöillä on tosielämän vastineensa, joihin tekijäkaksikko on tutustunut viljelyharrastuksensa myötä.

Kesä saa kirjan värit hehkumaan, ja lapset käyvät tutustumassa mehiläisten hoitoon. Maija Hurmeen hyödyntämät erilaiset kuvitustekniikat korostavat herkullisesti kasvien elinvoimaa: ne ovat samanaikaisesti melko realistisia ja tunnistettavia sekä taianomaisia.

Kesällä kehyskertomuksessa tapahtuu käänne: upeat kiinanpionit katkotaan kukkapenkistä ja kaiken lisäksi keltaliiviset miehet saapuvat tontille puhumaan kallion louhimisesta ja pysäköintitalon rakentamisesta. Juuri kun oltiin järjestämässä puutarhajuhlat! Kaupunkilaiset aktivoituvat pelastaakseen valtaamansa puutarhatontin.

Vaikka Piilopalstan tarhurit käsittelee monessa kohtaa esimerkiksi hiilidioksidin pääsyä ilmakehään ja siten ilmastokriisin keskeistä vaikuttajaa, kamppailu paremman tulevaisuuden puolesta käydään omassa korttelissa, oman pienen viljelmän puolesta. Kirja lähestyykin isoja asioita pienen lapsen näkökulmasta ja tarjoaa tasavertaisesti tietoa ja toimintaehdotuksia.

Tekijäkaksikon haastattelun voi lukea Virikkeitä-lehden numerosta 4/2021, joka julkaistaan verkossa kesäkuussa 2022.

Nuortentietokirjoja taiteesta

Tietokirjat eivät useinkaan katso lukijan ikää, mutta aiheensa ja kielellisten valintojen puolesta niin toisinaan kuitenkin käy. Vuonna 2021 julkaistiin esimerkiksi upea, näyttävä Rembrandt. Tottelematon, joka käsittelee hollantilaista maalaustaiteen mestaria sekä riemastuttava Taltuta klassikko –kirja, joka tällä kertaa goes länsimainen kirjallisuus.

Museolehtori ja museopedagogiikan uranuurtaja Marjatta Levannon kirjoittama ja Julia Vuoren kuvittama Rembrandt (Teos 2021)on sukellus Hollannin taiteen huipulle näytösluonteisesti nousseen taidemaalarin elämään ja vahvan omintakeiseen taidekäsitykseen. Rembrandtin tarina on kiehtovalla tavalla ristiriitainen: hänen aikakaudellaan 1600-luvulla taiteilija oli kannattava ammatti ja taide käypää valuuttaa. Vaatimattoman myllärin poika halusi maailman mahtavimmaksi tarinankertojaksi ja lähti tavoittelemaan unelmaansa, jonka hän myös saavutti. Rembrandt ei kuitenkaan tinkinyt taidekäsityksestään milloinkaan ja kuoli lopulta vararikkoon julistautuneena.

Kiiltävälle paperille painetut Rembrandtin taideteokset saavat kirjassa pääosan. Taitto on tehty huolellisesti siten, että maalaukset ohjaavat lukijan mielessä herääviä kysymyksiä ja ajatuksia, joita teksti saapuu tukemaan. Miksi taiteilija esimerkiksi maalasi kotimaalleen arvokkaaseen Ganymedeen ryöstö -aihelmaan muhkeapeppuisen taaperon, joka kaiken lisäksi pissaa kotkan tarttuessa häneen? Miksi taidemaalauksen arvostetuinta haaraa, historiamaalausta, piti provosoida lisäämällä laupiasta samarialaista esittävän kuvan etualalle kakkaava koira? Mistä jatkuva viehtymys omakuviin, entä köyhiin ja sairaisiin?

Luku ”Kaikkien aikojen ROMAHDUS” alkaa koko aukeaman nielevällä maalauksella, jonka lukija arvelee aiheuttaneen tuon romahduksen ja joka kutsuu pohtimaan, mistä oikein oli kysymys. Iso osa Rembrandtin saamasta aikalaiskritiikistä tuntuu nyt pikkusieluiselta, mutta suuri mysteeri jää: miksi Rembrandt tahallaan tuhosi uransa ja perheensä kodin?

Rembrandt. Tottelematon on kirja myös Rembrandtin elämästä, hänen rakkaudestaan Saskia-vaimoon sekä perheen tragedioista, joiden seurauksena kaksi lasta ja myös Saskia menehtyivät. Menetysten seurauksena Rembrandt antautui taidegrafiikalle, jossa hän yhdisteli eri mekaniikoita tavalla, jota ei vieläkään täysin ymmärretä. Rembrandtin uran loppuromahduksessa hänen nahkansa pelastivat hänen poikansa Titus ja tämän hoitajaksi otettu Hendrickje, josta tuli Rembrandtin puoliso ja toisen lapsen, Cornelian, äiti.

Vaikka kirja on isokokoinen ja yli satasivuinen, teksti on hyvin harkittua ja nopealukuista runsaan kuvituksen ansiosta. Rembrandtin valitsema tie on ylistyslaulu taiteelle, mitä myös Julia Vuoren kuvitus alleviivaa kommentoidessaan sekä tekstiä että Rembrandtin taidetta ja koostaessaan niistä taiteen tekemiseen pureutuvia kuvia.

Teos sopii hyvin luettavaksi myös äidinkielen tai kuvaamataidon tunnille kuva-analyysia varten. Samalla voi tulla oikaistuksi vaikkapa Rembrandtin yksi kuuluisimmista teoksista, niin sanottu Yövartio vuodelta 1642.

Rembrandt asettuu sattumalta vuoropuheluun myös Aika matkan! kanssa, sillä siirtomaavalta Hollanti oli hurmaantunut kaikesta eksoottisesta ja kaukaisia tavaroita, vaatteita ja eläimiä saapui Hollantiin kaiken aikaa. Rembrandt kokosi näistä omaa kuriositeettikabinettiaan, jota hän käytti taideteostensa rekvisiittana. Aika matkassa! käsitellään muun muassa dodojen sukupuuttoon johtanutta metsästystä. Dodo on valikoitunut myös Julia Vuoren kuvituksissa toistuvaksi motiiviksi tai jonkinlaiseksi taiteilijan alter egoksi. Dodo on leimallinen myös toisen omaperäisen taiteilijan, Lewis Carrollin, Liisa ihmemaassa –kirjassa.

Taltuta klassikko goes länsimainen kirjallisuus (Tammi) on itsenäinen kakkososa kirjallisuudentutkija Maria Laakson ja sarjakuvataiteilija Johanna Rojolan kotimaisen kaunokirjallisuuden klassikoita kesyttäneelle kirjalle. Viimeksi mainittu huomioitiin muun muassa Finlandia Junior -ehdokkuudella.

Kakkososassa konsepti on tuttu ja toimiva. Laakso jutustelee sujuvasti lukijalle kirjallisuustieteellisin käsittein. Aineisto on tosin paljon laajempi ja paljon pidemmältä ajanjaksolta kuin kotimaisen kaanonin taltuttanut teos. Tehtävä onkin erittäin haastava: kaanon luo myös itse itseään, ja nykypäivänä kaanoniin tulisi sisällyttää myös muiden kuin valkoisten miesten kirjoittamia merkkiteoksia.  Myös aikakausi-, tyylilaji- ja kielikysymykset sekä kirjallisuudessa tapahtuneet uudistukset tulee huomioida. Laakson valinnat tuntuvat kuitenkin hyviltä ja perustelluilta, vaikka englanninkielinen kirjallisuus korostuu aineistossa.

Käsittelyyn nousevat Odysseia, Kuningas Oidipus, Jumalainen näytelmä, Hamlet, Kadotettu paratiisi, Robinson Crusoe, Gulliverin retket, Nuoren Wertherin kärsimykset, Ylpeys ja ennakkoluulo, Frankenstein. Uusi Prometheus, Rouva Bovary, Rikos ja rangaistus, Mrs. Dalloway, Huomenna hän tulee, Jos talviyönä matkamies sekä Minun kansani, minun rakkaani. Siis neljä naiskirjailijaa, yhdeksän englanninkielistä teosta.

Haastetta aiheuttaa pikemminkin yli kahden tuhannen vuoden ajalle levittäytyvä korpus. Kirjallisuutta, saati ajattelua, on mahdotonta puristaa yhden tai korkeintaan kahden teoksen otantaan sellaisilta pitkiltä aikakausilta kuin antiikki tai keskiaika, mutta välillä kerronta yliyksinkertaistaa asioita, esimerkiksi esitellessään keskiaikaista siveyskäsitystä. Toisinaan tulee myös mieleen, miksi teos on alkujaankaan päässyt klassikon asemaan, niin napakasti kirjoja taltutetaan.

Vaikeita, rankkoja ja toisinaan roiseja aiheita käsittelevien teosten ansiosta teos sopii parhaiten lukioikäisten opetukseen ja toki kaikenikäisille itsensä sivistäjille.

Monenikäisille, mutta kokonaan luettuna parhaiten vanhemmille ja vatsansa kovettaneille lukijoille sopiva on myös Carlyn Beccian tietoähkyä tarjoava kauhutietoteos Hirmuiset hirviöt. Kauhistuttavat otukset ihmissusista vampyyreihin (Karisto 2021, suom. Sanna Niemi). Kirjan nimen ja hirviöitä hieman naivistisesti esittävän kuvituksen ei kannata antaa huijata. Teos on täynnä tietoa hirviöiden kulttuurihistoriasta mutta myös anatomiasta, joka selittää tiettyjen hirviömyyttien syntyä ja toisaalta pohtii (monstereihin toki itsepintaisesti uskoen) tiedettä epäkuolleiden ja muiden kammotusten taustalla.

Tiesitkö, että jos Frankensteinin hirviön kaulasta kulkisi sähkövirta, se käristäisi aivorungon, mikä tekisi hengittämisestä mahdotonta? Tai että ruumiin hajoamisprosessi nostaa mätänemisnestettä suuhun, mikä saattaa nostaa punaista nestettä vainajan huulille? Sama hajoamisprosessi voi myös pullistuttaa kuolleen vatsaa ja nostaa ruumiinlämpöä, ikään kuin hän olisi elossa ja vasta ruokaillut.

Biologian tunnilla voisi hyvin lukea vaikka kirjan pohdintaa siitä, millaiseen verisuoneen vampyyrin kannattaa iskeä hampaansa, valtimoon vai laskimoon, miten kuolemattomuuden kromosomi saavutetaan tai miten zombiaivot eroavat elävän aivoista.

Kirjan viimeiselle aukeamalle on koottu lomakohteet, joita tulee välttää, jos ei halua hirviön kitaan. Suomikin on vaaravyöhykkeellä virvatulien vuoksi. Havainnollistavia kuvia on paljon ja tietoa on pilkottu monilla tavoilla osiin ja myös kertaamaan keskeistä sisältöä. Tavallaan teos on samalla tietokirjan parodiaa, mitä edustavat vuoden 2021 tietokirjasadossa myös Tuomas Kärkkäisen mielikuvituksellisista otuksista kokoama otusbongaajan opas Suomen Ämminkäiset värikuvina (S&S) sekä Malin Kivelän, Martin Glaz Serupin ja Linda Bondestamin Jos kohtaat karhun -kuvakirja (Förlaget ja Teos), joka tarjoaa vaihtelevan pätevää ja empaattista ohjeistusta karhun kohtaamisen varalle.

Tietokirjan parodiointi osoittaa omalla tavallaan, kuinka tiedontäyteistä ja tiedontarpeista aikaa elämme.

Marianna Lammi
IBBY Finlandin arvostelulautakunta