Kasvokkain Prinsessa Pikkiriikin kanssa – Miten kirjailija kokee teoksensa dramatisoinnin?
Teksti: Hannele Lampela
Kuva: Teatteri Kuuma Ankanpoikanen / TEHDAS Teatteri. Valokuvaaja: Jussi Virkkumaa
Prinsessa Pikkiriikki on dramatisoitu muun muassa kuunnelmaksi, nukketeatteriesitykseksi ja näytelmäksi. Miltä tuntuu katsoa omaa teostaan lavalla?
Istun puolityhjään katsomoon, hengähdän jännitystä pois vatsanpinnasta ja katson näyttämölle. Kyllä, tunnistan sieltä jotain, tiettyä rosoisuutta, mutta samalla mukana on jo nyt jotain uutta ja erilaista.
Se oli odotettavissa. Lastenkirjan maailma muuttuu aina, kun tekijöiden joukko kasvaa, ja niin sen pitää ollakin.
Koronan vuoksi yleisöä on juuri ja juuri nimeksi, ja lava on lähellä, mikä tekee hetkestä vieläkin henkilökohtaisemman. Yleensä niin vilkkaat poikanikin tuijottavat lavalle haltioituneina. He ovat myytyjä jo nyt. Olemme tulleet Turkuun katsomaan Nukketeatteri Kuuman Ankanpoikasen esitystä, ja vatsassani nipistelee melkein, kuin olisin itse aikeissa astua parrasvaloihin.
Ja no, tavallaan astunkin. Ja siksi olen varma, että mielikuvitusystäväni Prinsessa Pikkiriikinkin vatsaa juuri nyt nipistelee. Hän kun on aika kova jännittämään, vaikka ei sitä mielellään muille paljastakaan. Hän pitää mielellään sellaiset epävarmuudet omana tietonaan. Huomasin sen heti, kun kohtasimme ensimmäisen kerran syksyllä 2014.
Olin juuri synnyttänyt esikoispoikani. Mieli oli väsymyksen, hormoneiden ja rakkauden hunnuttama, kun keinutin kolmen kuukauden ikäistä poikaani vaunuissa päiväunille ja odottelin, että hän vihdoin ja viimein nukahtaisi. Silmiä ja hartioita painoi, ja olin niin väsynyt, että oksetti, kun yhtäkkiä ajatuksissani joku kiekaisi minulle terävän tervehdyksen.
Se oli Prinsessa Pikkiriikki. Niin ihana ja kiltti ja tuhma, ettei sen veroista tyttöä ollut koko maailmassa. Kuuntelin tasaista, oman mieleni tuottamaa pulputusta siitä, miten Pikkiriikki sitten inhosi tavallista kaurapuuroa ja miten hän aikoi tuhmuroida koko päivän, kun ei ollut muutakaan tekemistä. Hymyilytti, vähän naurattikin. Ja yhtäkkiä vastoin kaikkia odotuksia olinkin täynnä energiaa ja tekemisen täpinää.
Kun poikani (vihdoin ja viimein) nukahti, en raahautunutkaan sänkyyn päiväunille, vaan nostin tietokoneen näppäimistöni keittiönpöydälle ja kirjoitin Pikkiriikin ensimmäiset edesottamukset siltä istumalta talteen. Sitä ennen olin kirjoittanut lähinnä uutisia ja muuta toimitettua sisältöä toimittajana, luoviin teksteihin en ollut koskenutkaan vuosikausiin. Tarinoiden julkaisemisen yrittäminen ei aluksi edes käväissyt mielessäni – etenkin, koska olin kuullut sen olevan hyvin haastavaa. Siksi vain nautiskelin hormoniväsymykseni tuottamasta ilotulituksesta ja annoin mennä.
Vastoin kaikkia odotuksia Pikkiriikki löysi kuin löysikin kustantajan, ja jo vuotta myöhemmin sain ihasteltavakseni kuvittaja Ninka Reitun upeat luonnokset tuosta saparopäisestä rasavillistä. Reitun kuvittama Pikkiriikki oli juuri sellainen, kuin olin kuvitellut. Oli melkein kuin Reittu olisi käynyt napsaisemassa päästäni ilmeikkään tyttösankarin, joka oli täynnä konnuuksia ja mielikuvitusta, ja kun tapasimme, tuleva rakas ystäväni Reittu kertoi Pikkiriikin hahmon tulleen hänellekin heti yhtä vahvana kuin minulle.
Tunnistin tyttöni heti. Tosin nyt hänestä oli tullut meidän, minun ja Reitun yhteinen.
Niin käy, kun yhdessä tekee.
Ihmismuodossa tapasin Prinsessa Pikkiriikin ensimmäistä kertaa syksyllä 2018, kun prinsessani pääsi päätähdeksi Kansallisteatterin ja teatteri Vapaa vyöhykkeen yhteisproduktioon.
Tapaaminen oli vähintäänkin hämmentävä. Nousin Kansallisteatterin vielä etäisesti vanhalta puulta tuoksuvat portaat ylös toiseen kerrokseen, ja siinä he yhtäkkiä olivat:
Prinsessa Pikkiriikki ja ystävänsä Pöjöläinen, eli näyttelijät Helmi-Leena Nummela ja Hanna Vahtikari.
Oli hirveän vaikeaa muistaa, että nämä olivat näyttelijöitä. Eivät omia, lihaksitulleita mielikuvitusprinsessojani.
Ja kun istuin alas ja koko näytelmä vyöryi upeudessaan ylitseni, hetki oli täysin käsittämätön. Näyttelijätyö, ohjaaja-dramaturgi Lija Fischerin huikea lähestymistapa teokseen ja lavastaja-puvustaja Kati Lampun visuaalinen tykitys olivat onnistuneet kiteyttämään Pikkiriikin olennaisen osan, teoksen sielun, itseensä ilman, että minulla oli asian kanssa mitään tekemistä. Ajatuksissani risteilivät ylpeys siitä, että nämä upeat taiteilijat olivat tarttuneet juuri meidän teokseemme ja että nämä kaikki tapahtumat, nämä hahmot ja tämä maailma – minä olen keksinyt nämä omassa päässäni.
Ja nyt ne olivat kaikki siinä, elivät omaa elämäänsä irrallaan minusta. Teos ei ollut enää vain meidän, vaan se oli lukijoiden, kokijoiden, toisten taiteilijoiden ja ennen kaikkea yleisön.
Huomaan kokevani samat tunteet jokaisen dramatisoinnin yhteydessä, oli kyse sitten kuunnelmasta, teatterista, nukketaiteesta tai konsertista. Hykerryttää ja jännittää, mutta samalla olo on myös ylpeä, hieman haikeakin.
Siinä se nyt menee, minun lapseni.
Että tuonkin ne teki noin hienosti, kuvitella.
Jokaisen dramatisoinnin yhteydessä taiteilijat ovat aina tuoneet teokseen mukaan jotain omaa, mutta silti kaikille tuntuu olevan selvää ja muuttumatonta Pikkiriikiin ydinviesti. Luulen, että hän on niin omapäinen lapsi, että hän näyttäytyy muillekin tekijöille hyvin selkeänä ja vahvasti omanlaisenaan, mutta silti hyvin universaalina hahmona. Sillä Pikkiriikkiin kiteytyy jotain hyvin olennaista lapsuuden tuntemuksista, kun on yhtä aikaa pieni ja suuri, riippuvainen ja itsenäinen. Kun haluaa määrätä, mutta niin harvoin saa.
Uskon, että jokainen, joka muistaa millaista on olla lapsi, muistaa käyneensä läpi niitä samoja tuntemuksia.
Ja siksi se näkyy jokaisessa versiossa, jonka olen saanut Pikkiriikistä kuulla tai kokea.
Kuuman Ankanpoikasen versio Pikkiriikistä on uskomaton. En ole aiemmin nähnyt paljoakaan nukketeatteria, joten hahmojen eläväisyys ja ihmismäisyys yllättää minut täysin. Tunnemyräkkä on melkoinen esityksen aikana, mutta suurin sydämenpysähdys on edessä, kun tapaan Pikkiriikin esityksen jälkeen nukketeatteriohjaaja ja näyttelijä Merja Pöyhösen käsissä.
”Hei, äiti!” Pikkiriikki huikkaa minulle iloisena.
Pökrään. Ja yritän tervehtiä jotenkuten. On hirveän vaikeaa muistaa, että tämä on nukke. Ei ihan oikea Pikkiriikki.
Mutta vaikka miten yritän ajatella tilannetta realistisesti, sama ajatus tulee jälleen jostain syvältä: siinä se taas menee. Minun lapseni.
Miten kummallista.
Prinsessa Pikkiriikki lavalla syys–joulukuussa 2021
Prinsessa Pikkiriikki – kaikkien tuhmuroijien sankari
Tuotanto ja esitys nukketeatteri Kuuma Ankanpoikanen ja TEHDAS teatteri. Esitys on tilattavissa: https://auraofpuppets.com/esitys/tehdas-teatteri-prinsessa-pikkiriikki-kaikkien-tuhmuroijien-sankari/
Visuaalinen suunnittelu ja toteutus (nuket, lavastus, tarpeisto, puvut): Pia Kalenius
Dramatisointi: Merja Pöyhönen
Ohjaus: Timo Väntsi
Prinsessa Pikkiriikki
Kuopion kaupunginteatteri
Ohjaus ja dramatisointi: Perttu Leinonen
Esitysajat ja liput:
https://kuopionkaupunginteatteri.fi/prinsessapikkiriikki