Vaikea luonto: kirjailijan näkökulma

Sari Peltoniemi

Kuva: Sara Pietilä
Kuva: Sara Pietilä

Juttelin kerran erään brittirouvan kanssa. Hän oli asunut jonkin aikaa Suomessa ja kertoi täällä tottuneensa siihen, että luonto kuuluu arkeen. Metsään ei tarvitse tehdä juhlallista ja suunnitelmallista retkeä, vaan siellä piipahdetaan ohi kulkiessa, käydään koiran kanssa, kävelyllä, päivittäin.

Toisella kerralla minua pyydettiin mukaan paneelikeskusteluun, jonka aiheena oli luonto nuortenkirjoissa. Tarkoitus oli puhua erityisesti omista kirjoista ja luontokokemuksista. Meinasin kieltäytyä kutsusta. Muotoilin jo mielessäni vastausviestiä: ”En ole luontoihminen eikä minulla ole mitään sanottavaa tästä asiasta. Pyytäkää joku toinen, sellainen joka samoilee erämaissa ja tuntee muitakin lintulajeja kuin ’ruskean yleislinnun’.” (En määrittele luontoa tässä tarkalleen, mutta ajatelkaamme ympäripyöreästi sen olevan jotakin muuta kuin ihminen ja hänen rakennelmansa.)

Illalla kävelin koiran kanssa lähimetsässä ja istahdin hetkeksi lammen rannalle. Silloin tulin ajatelleeksi, että täällähän minä käyn joka päivä. En ehkä vaella Lapissa tai bongaile kotkanpesiä, mutta tässä istun. Eikä tässä ole mitään erikoista. Joskus näen ketun tai peuran tai vaskitsan, joskus sammakot elämöivät lammella. Siinäkään ei ole mitään erikoista. Se on arjen kulissia.

Tässä varmasti piileekin yksi luonnon kuvaamisen vaikeus. Puut, kasvit, ötökät ja joskus isommatkin elukat ovat lähellä monia meistä. Silmä ja mieli ovat niin tottuneet niihin, että aistivoimainen kuvailu voi teettää työtä tai jopa tuntua turhalta. En kirjoita sillanpääläisiä kuvaksia hellasta tai kahvinkeittimestäkään, postilaatikosta tai autotallin katosta. Miksi sitten niitystä tai pajupöheiköstä? Enkö osaa katsoa niitä toisin silmin, enkö erota metsätunnelmaa kylätunnelmasta? Vastaan: kyllä erotan, mutta sitä en aina huomaa, milloin ylitän rajan niiden välillä.

”Ruskea yleislintu” on termi, jonka kirjailija Miina Supinen heitti keskustelussa, kun juteltiin luontotuntemuksesta ja siitä, millaisia asioita opetamme lapsillemme. Joku sanoo: ”Katso, koiraspuolinen viherpeippo!” ja toinen: ”Katso, lintu!”

Tarvitseeko kirjailija sitten biologian tuntemusta, jotta voisi verevästi tuoda luonnon mukaan teoksiinsa? Ei tietenkään. On silti vähän sääli rikkoa se harha, joka esimerkiksi omiin kirjoihini näyttää joskus liittyvän. Nimittäin että niiden kirjoittaja on paneutunut syvällisesti Suomen luonnon monimuotoisuuteen ja ellei nyt suorastaan asu metsämajassa, niin ainakin oleilee korvessa enimmän aikaa ja havainnoi sitä valppain ja innostunein silmin; kulkee läpi soiden tottuneesti ja elää pakurikäävällä.

Kirjailija on tunnetusti huijari ja hämääjä. Mistä tahansa voi hankkia kokemusperäistä tietoa, kuvia, tarkkojakin yksityiskohtia. Vaikeus on tietenkin siinä, että täytyy olla hyvin huolellinen. Lukija ärtyy virheistä ja koko tarina saattaa saada särön, tunnelma rapistua ja rakennustelineet paljastua.

Joskus oletetaan, että fantasiakirjailijan ei tarvitse piitata faktoista. Kun tarinaan joka tapauksessa sisältyy epärealistisia aineksia, niin ne ikään kuin pyhittäisivät sen että yksityiskohdat ovat puppua. Jokainen fantasiaa kirjoittava kuitenkin tietää, että taustatutkimukselta ja loputtomilta tarkistuksilta ei säästy, vaikka kirjoittaisi täysin kuvitteellisen maailman luonnosta. Luonnossa kun tapaa olla omat lainalaisuutensa, joitten rikkominen vaatii erityisiä perusteluita. Muuten päädytään taas epäuskottavuuden suohon ja illuusion särkymiseen. Haa, kirjoittaja ei tiedä mistä kirjoittaa!

Tähän toki sisältyy huvittavaa ambivalenssia. Sitä kirjoittaa kävelevistä puista ja puhuvista eläimistä, ties mistä hirvihengistä – ja samaan aikaan perehtyy huolellisesti huuhkajan levinneisyyteen ja lepakoiden horrostusaikoihin.

Olen sitä mieltä, että ihme ja kumma rakennetaan toden varaan; jotta syntyisi ihmeen tuntu ja jotta lukija voisi sen hyväksyä, täytyy luoda myös toden tuntua.

Pyrkiäkö sitten kuvaamaan luonnon konkreettisia yksityiskohtia vai tunnelmaa? Vai syntyykö tunnelma juuri niistä yksityiskohdista? Entä miten saada kuvaukseensa väkevyyttä, tuoksua, kirpeyttä? Usein tekisi mieli kirjoittaa: ”Tien vieressä oli kaksi puuta”, mutta sellaisesta tapaa tulla noottia.

Joissakin kirjoissa luonto on miljöö ja joissakin suorastaan ”yksi henkilöistä”. Uskon kuitenkin, että kummassakaan tapauksessa – tai niiden välimuodoissa – ratkaisu ei yleensä ole tietoinen. Sanoisin, että monelle suomalaiselle kirjoittajalle luonto kaikkineen vain on. Se on, eikä sitä voi sivuuttaa. Kirjoittajan ei tarvitse liimailla käsikirjoitukseensa post-it-lappuja: ”Lisää tähän luontoa.” Luonto on mukana luontevasti, vaikkei kirjoittaja olisikaan susien kanssa tanssinut ja tunturin laelle kiivennyt. Helppoa se ei silti ole ainakaan minulle. Banaalius vaanii romantisoinnin kanssa jokaisen mättään takana – ja joskus niillä on vielä hömppähurmos kaverinaan.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s