Tyhjiä silmäkuoppia ja kadonneita pupuja – mitä Roald Dahlin jälkeen?

Reetta Saine

Kun pääsin kirjaston lastenosastolle töihin ja työtehtäviini kuului vinkkaus, kiitin korkeampia voimia Roald Dahlista. Ensimmäiset vinkkaukseni lähtivät jännitystärinästä huolimatta loistavasti liikkeelle, kun kaivoin esiin Kuka pelkää noitia -kirjan. Kaikkihan tietävät, että noidilla on pitkät, likaiset, karmeat kynnet – mutta entä jos vinkkarilla onkin huovutetut tumput? Kaljuja noidat ovat myös, ja niiden peruukit kutittavat, kuten vinkkarinkin päänahkaa sattuu juuri nyt rapsuttavan… Suurimman suosion sai silti sininen sylki, joka kiiltää hampaiden pinnalla ja värjää ikenet – kuten tekevät myös pakastemustikat (kiitos ahkeralle äidilleni)! Mikään vinkkausteni kirja ei ole varmasti kerännyt yhtä suuria varausmääriä kuin Dahlin noidat.

roahl-dahl
Roald Dahl; kuva: http://www.roalddahl.com

Vuosien varrella tekemissäni lukudiplomeissa ja vinkkauksissa on useimmiten ollut joku Dahlin itsensä kirjoittama tai muuten ”dahlmainen” kirja. Niiden uskomaton psykologia, epäkorrekti huumori, lasten kiduttaminen, kostoiskut, kielipelit ja sanojen vääntely iskevät oppilaisiin ja saavat heikommankin lukijan tarttumaan kirjaan. Kunnioitan myös vanhempien ja opettajien kykyä nauraa itselleen, sillä vuosi toisensa jälkeen yhteisiksi lukukirjoiksi valitaan heitä tylyttäviä teoksia.

Otava teki kulttuuriteon julkaisemalla lähes loppuun luettujen Dahlien painosten tilalle uudet muutaman viime vuoden aikana. Mutta mitä sitten, kun kaikki on luettu? Keräsin mielestäni ”dahlmaisia” kirjoja listaksi, ja yllätyin niin niiden määrästä kuin erilaisuudestakin. Tässä muutama poiminta:

Julmistelua kuvakirjoissa

Jon Klassenin Haluan hattuni takaisin (WSOY 2013), kertoo karhusta, joka on hukannut hattunsa ja kulkee läpi metsän kysellen tapaamiltaan eläimiltä, ovatko he nähneet sitä. Lopulta karhu muistaa nähneensä hatun – mutta oletteko te nähneet jänistä? Klassenin kirjan huumori ja kuvakirjan sisältämä opetus muistuttavat tylyydessään Roald Dahlin kirjojen maailmankatsomusta: jos kerjäät turpiisi, lopulta saat ja se on sinulle oikein!

Malin Kivelän Pixonin pojat ja TV:n kotoisa kajo (Schildts & Söderströms 2013) on yhdistelmä goottikirjallisuutta ja Turmiolan Tommia! Valjut sokeriahmattiveljekset lojuvat sohvalla katsomassa televisiota tunti toisensa perään, päivät pääksytysten. Eräänä päivänä ulkoleikkien näännyttämät aneemiset ja raihnaiset pojat kompastuvat ja heidän osteoporoottiset luunsa… Noh, jätetäänpä tähän. Kauhun, karmeuden, ylilyöntien ja groteskin kautta opettaminen toimii mainiosti hieman isommille lapsille. Linda Bondestam saa revitellä täydestä sydämestään upean kuvituksen parissa, joka haastaa jo Tim Burtonin animaatiotkin.

Pixonin pojat.jpg

Kotimaista karnevaalia

Siri Kolun Me Rosvolat-sarja (Otava 2010-) heilautti kotimaisen lastenkirjallisuuden uuteen aikaan, kun maantierosvot ryöstivät Viljan, eikä asiaa seurannutkaan poliisipartio vaan hullunhauska revittelyreissu! Rosvojen maailman käännetty moraali, arjen ja juhlan sekoittaminen sekä yleinen porsastelu ei ole suomalaisen realismin mukaista, ja uudissanat heruttavat huumoria hurjissakin kohtauksissa.Print

Anneli Kannon Kulkurikaksikossa (Karisto 2016) hiljainen ja alistuvainen Kaino-Kielo on kuin perheensä Matilda – syrjitty, turvaton, poissuljettu ja kuulumaton. Kun Täti testamenttaa mittavan omaisuutensa mäyräkoiralleen ja koira päätyy koeajaksi Kaino-Kielon perheeseen, alkaa tytön ja koiran seikkailureissu. Kammottavat aikuiset, ahneet sukulaiset ja vähitellen syntyvä ystävyys vievät eteenpäin tarinaa, johon mahtuu pohdiskelua ja vauhtia, koirankakkaa ja kaappauksia.

Kielellistä kaahaamista harrastaa Veera Salmi sekä Puluboi- että Mauri-sarjoissaan (Otava). Molempien sarjojen pohjavire on surullinen ja kuvaa lapsen yksinäisyyttä aikuisten maailmassa. Puluboi-pulun ja Maurin uuden puhelimen avulla saadaan kuitenkin yhteys absurdeihin ulottuvuuksiin, jossa pulut eivät sano lumaa kiljainta ja Nakuna-Uusi-Beban hali-hali-asukkaat neuvovat Mauria what’s up-viesteillä.

Ruualla ei saa leikkiä.jpgAbsurdismin vie äärimmilleen Jukka Laajarinne lyhytproosateoksessaan Ruualla ei saa leikkiä (WSOY 2009). Nallemakaronin elämä tai lihatiskille nukahtava mies ovat hyviä esimerkkejä maailmasta, jossa pieni muuttuu merkitykselliseksi, kuvainnollinen lihaksi ja arkipäiväinen erityiseksi. En suosittele herkkänahkaisille!

Brittiläiset manttelinperijät

Vuonna 2001 suomalaisetkin lukijat pääsivät tutustumaan Roddy Doylen tarjoilemaan Hihittäjähoitoon (Tammi). Jos aikuinen kohtelee lasta epäoikeudenmukaisesti tai huonosti, häntä odottaa hihittäjähoito ts. sopivan löysän, kellertävän ja velton koirankakan Nimetön 1sujauttaminen kengän alle painon juuri siirtyessä sen päälle. Eritehuumoria sisältävä kirja käsittää muutaman sekunnin hetken juuri ennen hoitoa – ja sen peruuttamista. Kirjan jatko-osassa seikkailee hihittäjähoidon materiaalin tarjoileva koira, Rover. Rover pelastaa joulun (Tammi 2002) onkin ehkä maailman epäortodoksisin joulukirja, jossa rikotaan kerrontaa, aikajanaa, loogisuutta, hyviä tapoja ja vessaetikettiä. Anneli Kannon Radio Korvatunturi (Karisto 2015) ja Tuomas Kyrön Joulupukki-trilogia (WSOY) pääsevät tosin lähelle jouluperinteiden haastamisen, huonon maun ja loistavan huumorin yhdistelmässään.

David Walliams tuntuu dahlmaiselta ensimmäisen kirjan kannesta lähtien, sillä kuvittajana toimii Dahlin hovitaiteilija Quentin Blake. Jos herra kuvittaisi puhelinluettelon, ihmiset ihailisivat varmasti sitäkin. poika-ja-mekkoWalliamsin ensimmäinen käännös, Herra Lemu (Tammi 2014) kertoo yksinäisen tytön ja haisevan kulkurin ystävyydestä. Kirjassa päästään kiinni Britannian politiikkaan, kiitos pyrkyriäidin, ja tavataan lopulta korkeita vieraita. Kuitenkin vasta Poika ja mekko (Tammi 2015) räjäytti kirjallisen potin. Se kyseenalaistaa sukupuolirooleja ja niiden rajoja esittelemällä lukijoille Denniksen, jonka äiti on häipynyt, isä masentunut ja isoveli etäinen. Kun Dennis kiinnostuu muotilehdestä ja piilottaa sen patjansa alle tietäen, että lukee jotain kiellettyä, on asetelma valmis. Poika miettii, millaista olisi pukeutua mekkoon, miksi vain tytöillä saa olla kauniita vaatteita, onko poikuus kiinni ulkonäöstä ja miksi muiden on vaikea hyväksyä erilaisuutta. Viimeisin suomennos, Gangsterimummo (Tammi 2016), haastaa puolestaan vanhuksien aseman yhteiskunnassa ja ehdottaa tietä kohta yhteisöllisyyttä.

Kaikissa Walliamsin kirjoissa on vanhempiensa hylkimä, kaltoin kohtelema tai unohtama yksinäinen lapsi. Arjen ongelmat paisuvat jättimäisiksi, kun tukena ei ole aikuista. Kirjoissa on vastapainona myös rutkasti hurttia huumoria, liioittelua sekä upeaa kieltä. Jaana Kapari-Jatta on suomentanut teokset, ja sen huomaa! Jos uskallat astua tunnevuoristoradalle, suosittelen lämpimästi David Walliamsia.

huviksi-ja-haitaksiLoppuruno

Tämän artikkelin loppurunoksi valitsin näytteen Grigori Osterin kirjasta Huviksi ja haitaksi (WSOY 2010). Mikään lastenrunokokoelma ei ole herättänyt yhtä suurta hälyä ilmestyessään. Se on valittu ”kirjaksi, jota en lukisi lapselleni” -listalle ja sen on mainittu usein menevän liian pitkälle tai olevan jopa vaarallinen lukijoilleen.

Jokainen päättäköön itse:

Jos äitisi ei lellimällä
tunteisiisi vastaa
hän luultavasti salaa toivoo
raajarikkolasta.

Siis leikkaa irti kätesi
ja kumpainenkin jalka,
niin pääset lastenvaunuihin
ja passaaminen alkaa.

Jos vielä kaivat silmäsi
silmäkuopistaan,
niin ääneenlukutuokioista
pääset nauttimaan.

Kirjoittaja on tamperelainen kirjastonhoitaja ja kirjavinkkari.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s