Ruumiskasoja vai muovipussien jättiläisklöntti – kuinka kirjoittaa lapsille ekokatastrofista?

Marleena Mustola

Kuva: Christophe Libert
Kuva: Christophe Libert

Maaliskuussa 2015 kävelin New Orleansin konferenssikeskuksessa ja ajattelin ruumiita. Kymmenen vuotta aiemmin hurrikaani Katrina oli pyyhkäissyt kaupungin läpi ja tilanne epävirallisella evakuointipaikalla, Ernest N. Morial Convention Centerissä, oli ollut kaoottinen. Tuhansia ihmisiä pakeni tulvia ja odotti pelastusta konferenssikeskuksessa – turhaan. Useaan päivään apua ei kuulunut, ja ihmiset yrittivät selvitä sadantuhannen neliömetrin tilassa ilman sähköä, vettä, ruokaa, lääkkeitä, viemäröintiä ja kunnollista lainvalvontaa. Seurasi väkivaltaa ja ruumiita. Nyt vuonna 2015 tilat ovat asialliset, viemäröinti toimii ja tarjolla on ruokaa. Konferenssiyleisö puhuu tieteestä, taiteesta ja kasvatuksesta, eikä ruumiita mainita kuin ehkä epävirallisilla lounaskeskusteluilla nurkkapöydässä.

Jos joku pyytäisi minua kirjoittamaan lapsille sopivan sadun hurrikaani Katrinan jälkeisestä kaaoksesta New Orleansin konferenssikeskuksessa, luultavasti kieltäytyisin. Saattaisin pitää pyyntöä myös hieman hulluna, tai ainakin epäkorrektina. Silti esitän itse juuri tämänkaltaisen pyynnön joka vuosi tuleville lastentarhanopettajille. Ensimmäisen vuoden varhaiskasvatuksen opiskelijat istuvat kuuliaisesti yliopiston luokkatilassa ja miettivät, mistä eivät kirjoittaisi lastenrunoa. Keskusteluissa aiheita nousee esiin: itsemurha, kvanttifysiikka, seksuaalinen hyväksikäyttö, raha, murha ja eritteet. Eniten mainintoja saavat kuolemaan ja väkivaltaan liittyvät aiheet1, mikä on oikeastaan aika erikoista, sillä kuten kollegani totesi, lastenkirjoissahan kuollaan koko ajan. Seuraavaksi opiskelijat joutuvat haasteen eteen: tehtävänä on kirjoittaa lastenruno juuri siitä aiheesta, josta sitä ei haluaisi kirjoittaa.

Ekokatastrofia tulevat lastentarhanopettajat eivät ole usein maininneet epämukavimmaksi aiheeksi, mutta se kuulunee samaan kategoriaan muiden suurten, tuhoa aiheuttavien katastrofien, kuten ydinsodan, kanssa. Eräs lastentarhanopettaja kommentoi aihevalintaansa: ”Se sisältää kuolemaa, surua ja tuhoa mittakaavassa, jota aikuisenkaan on hankala ymmärtää, saati lapsen”2. Kuvaus sopisi hyvin myös ekokatastrofin yhteyteen. Kuinka voi kirjoittaa lapselle jostain niin suuresta, hallitsemattomasta ja tuhoavasta tapahtumasta? On kirjailijoita, jotka ovat sen tehneet: asettaneet sanoiksi pelottavista pelottavimman ja saaneet vakavasta tilanteesta irti jotain hauskaa, jotain eheyttävää.

Jukka Itkosen (2011, 46) runo ”Birgit ’Bibbe’ Mustelma, uutistenlukija” esittelee näkymän Birgitin lukemaan uutistekstiin. Runo alkaa kohteliaasti ”Hyvää iltaa uutisista,/ kello löi jo kuusi./ Uutinen on varma tieto,/ parhaimmillaan uusi”. Valitettavasti varmat tiedot maailman tapahtumista eivät ole kovin valoisia, kuten runossa annetaan ymmärtää. Afrikassa on näännyttävä kuivakausi ja Pohjanmaalla tulvii. Huolestuttavinta on kuitenkin, että ”Näyttää siltä, ettei enää/ ilmastokaan skulaa,/ napaseudun maisemissa/ jäätiköitä sulaa”. Ilmastonmuutos ja lähestyvä ekokatastrofi ovat todellisia uhkia. Runossa se on kuitenkin ympäröity vähemmän hälyttävillä tiedoksiannoilla, kuten ”Ulkoministerillä on/ paljon syytä huoleen;/ puolimärkä myskihärkä/ puski takapuoleen”. Runo heijastelee yhteiskuntamme nykytilaa. Suuria, hallitsemattomia ja maapallomme elämää uhkaavia muutoksia tapahtuu, mutta usein ihmiset ovat kiinnostuneita viihteestä, pienistä asioista – leivästä ja sirkushuveista. Kansan syviä rivejä saattaa kiinnostaa enemmän se, että ”presidentin fillarista/ meni puhki kumi” kuin se, että ”Joensuussa heinäkuussa/ satoi maahan lumi”. Itkosen runon loppupuolella lähetetään vielä enteilevä säätiedotus: ”Sää on täysin pilvinen/ ja taivas pikimusta./ Ilmatieteen laitos pukkaa/ myrskyvaroitusta”, mutta ketäpä se kiinnostaisi, kun formuloissa autot ovat sammuneet varikolle ja jossain on joutunut vahingossa lihaa saunalenkkiin.

Kirsi Kunnaksenkin runossa ”Kummallinen talvi” (2004, 143) ilmasto alkaa temppuilla. Tapahtumien kuvauksen sijaan runossa tarjotaan selitys lumettomalle talvelle. Aluksi vaikuttaa siltä, ettei kyse ole niinkään hiilidioksidipäästöistä, vaan Pakkas-Akan huvitteluretkestä. Pakkas-Ukko nimittäin ”moitti Pakkas-Akkaa, joka maailmalla ravasi/ lämpöaallon myötä/ tekemättä työtä”. Pakkas-Akan kevytkenkäisyys ei kuitenkaan ole perimmäinen syy siihen lumettomaan talveen: ” – Turha vaiva! Sanoi Pakkas-Akka./ On maailman kellot sekaisin/ ja sillä siisti!/ Ja ukkonsa nenän hän niisti”. Sekä Kunnaksen että Itkosen runossa kuvataan lämpenevää ilmastoa ja siitä seuraavia varoitusmerkkejä, mutta ihmisiä ei toiminnasta sen kummemmin vastuuteta. Maailma on vain sekaisin eikä ilmasto skulaa – ja sillä siisti.

Sen sijaan Alexandra Salmelan sadussa ”Kallekala” (2013, 73–75) ihmiset kuvataan ekokatastrofin aiheuttajina ja myös seurausten kärsijöinä. Kalle, vettä rakastava polskija, huomaa korviensa taakse kasvaneet kidukset ja muuttuu Kallekalaksi. Kalan elämä ei kuitenkaan ole pelkkää juhlaa: merivuokkojen puutarhan sijaan Kalle ui muovipussien jättiläisklönttiin. Roskien seassa asuu kaiken lisäksi kalkkiutunut pallopääotus, joka mustasukkaisesti hamstraa saastuttavia aarteitaan. Kallekala suuttuu toden teolla, kun huomaa kuivamaalaisten heittelevän lisää jätteitä veteen, kuin ”pohjattomaan roska-astiaan”. Toimeen ryhtyvä Kalle ampuu tykillä jätteet takaisin rannalle ja kaupunginmuurien yli. Pian ”ihmisiin liimautui haisevia muovipusseja, mistä he olivat hyvin kiusaantuneita”. Tarinalla on onnellinen loppu, sillä pallopääotus mätkähtää niin ikään rannalle, sen kuori halkeaa ja siitä kuoriutuu vanha aarresukeltaja, joka perustaa rakkaille roskilleen lajittelukeskuksen.

Ekokatastrofista voi kirjoittaa lapsille, niin kuin voi kaikista muistakin vaikeista aiheista. Kuten tulevat lastentarhanopettajat huomasivat, esimerkiksi huumori, vertauskuvallisuus tai kirjoitustyyli voi tehdä kamalimmastakin aiheesta helposti lähestyttävän. Pääasiassa tulevat kasvattajat kokevat lastenkirjallisuuden hyvänä välineenä epämukavien aiheiden käsittelyyn, sillä sen avulla lapsille voidaan osoittaa, että myös hankalista asioista saa kysellä ja puhua.3 Vaikeat asiat saattavat kuulua lastenkin elämään, kenties myös ekokatastrofit. Vuonna 2004 Intian valtamerellä sattuneen maanjäristyksen ja tsunamin jälkeen Suomeen palasi lomamatkaa viettäneitä, tilanteen paikan päällä kokeneita lapsia, joilla ei ollut enää vanhempia eikä sisaruksia. Monet suomalaislapset menettivät sukulaisia, ystäviä ja tuttuja. Vielä useammat näkivät tapahtumasta uutisia ja kuulivat aikuisten keskusteluja. On turha kuvitella, että lapset eläisivät omassa, viattomassa todellisuudessaan, joka on täysin erillinen aikuisten maailmasta.

Kaunokirjallisuudessa on kuitenkin juuri se taika, ettei ole pakko puhua konkreettisista ruumiskasoista, vaan voi sen sijaan kuvailla muovipussien jättiläisklönttiä. Lukijalla, olipa kyseessä lapsi tai aikuinen, on mahdollisuus kuvitella ja ajatella lukemaansa tai kuulemaansa sen verran kuin uskaltaa ja haluaa. Aikuinen kasvattaja voi halutessaan tai lapsen niin halutessa lähteä purkamaan auki jättiläisklönttiä. Tai sitten klöntin voi jättää sellaisekseen; vaikkapa nauraa sille tai jatkaa muiden asioiden puuhastelua. Niin taidan tehdä minäkin. Suunnittelin aluksi, että tiedonhakumielessä selaisin vielä kuvia, jotka otin viime keväänä New Orleansista, googlettaisin vielä varmuuden vuoksi ”Hurricane Katrina death toll” ja katsoisin pari aiheeseen liittyvää uutis- ja videopätkää Youtubesta. Sen sijaan taidan lukea pari lastenrunoa.

Viitteet

  1. Ks. Mustola 2014, 175
  2. Mustola 2014, 181
  3. Mustola 2014.

Lähteet

  • Itkonen, Jukka: Leikkihaitari. Valitut lastenrunot 1986–2010. Kuv. Matti Pikkujämsä. Toim. Sanna Jaatinen. Otava 2011.
  • Kunnas, Kirsi: Tapahtui Tiitiäisen maassa. Kuv. Christel Rönns. WSOY 2004.
  • Mustola, Marleena”Pertti hyppäsi kerrostalon katolta”. Tulevien lastentarhanopettajien kirjoituksia lastenlyriikan epämukavista aiheista. Teoksessa Marleena Mustola (toim.) Lastenkirja. Nyt. 171–192. SKS 2014.
  • Salmela, Alexandra: Kirahviäiti ja muita hölmöjä aikuisia. Kuv. Martina Matlovičová. Teos 2013.
Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s