Kuvittajalle tärkeä kuva

Toimittanut Kaisa Torkki

Kuvittajat tuottavat piirtävät ja maalaavat valtavia määriä kuvia. Joistakin kuvista tulee heille itselle tärkeitä suunnannäyttäjiä tai löytöretkiä. Pyysimme muutamia kuvittajia lähettämään Virikkeisiin oman tärkeän kuvansa ja avaamaan lyhyesti, millaisia ajatuksia kuva herättää.

ibby_palluroita

Maija Hurme: Mustikanpoimimismuistoja

Maija_Hurme

Tämä kuva on kirjasta Rassel prassel promenad (Schildts & Söderströms 2017), jossa on Hanna Lundströmin runoja. Tämä kuva on kahdelle runolle. Ensimmäinen kertoo mustikanpoimimisesta, toinen oman lempipuun löytämisestä.

Hannan runot ovat niin huippuhienoja ja helppoja kuvittaa. Luonnos tähän syntyi hetkessä. Tiesin, että halusin siinä näkyvän sen keskittymisen, jolla lapsena poimii mustikoita – yksi kerrallaan, joka toinen suuhun. Halusin myös, että mustikkatahrat näkyvät. Se tunne, kun tietää että housujen takalistoon leviää mustikkatahra, ja pehmeä, kostea, saappaan sisään liiskautunut marja.

Puunhalaajalapsen olemukseen olen kerännyt vaikutteita monesta tuntemastani lapsesta. Esimerkiksi Aleksilta, joka aina veti housut ihan kainaloihin, Isakilta, joka pienenä rakasti helmiä ja muita koruja, ja ohitseni potkulaudalla kiitäneeltä tytöltä, jonka ihanat mustan-punaiset hiukset sojottivat villisti joka suuntaan, kuin pieni pilvi. Kuvan etualalla on tietenkin mustikka, ja oikealla puolella lempikasvini metsäkorte. Metsäkorte on ihan maaginen kasvi, se on kuin pieni puu tai kasa päällekkäin pinottuja sateenvarjon runkoja.

ibby_palluroita

Satu Kettunen

OdottajanMieliSarkyy1

Itselleni merkitykselliset työt ovat usein niitä, joissa olen keksinyt oivaltavan tai monimerkityksisen idean, ja mielestäni onnistunut sen toteutuksessa. Oheisen kuvan olen tehnyt Vauva-lehteen artikkeliin, joka käsitteli odottavan äidin masennusta. Jutussa puhuttiin myös masentuneen äidin tuntemasta syyllisyydestä ja huolesta liittyen lapsen kehitykseen. Uskallanko syödä masennuslääkkeitä, vaikuttaako masennukseni tai syömäni lääkkeet sikiöön, pystynkö huolehtimaan lapsestani?

Olin kuvittanut muutamia huoli-aiheisia kuvituksia, joissa olin saattanut kuvata huolia synkin pilvin tai tummin syöverein. Samaa ideaa ei halua käyttää uudelleen, joten toisinaan uuden ja tuoreen kuvaamistavan löytäminen voi olla hankalaakin. Kävin tekstiä läpi, ja keksin lopulta yksinkertaisen idean, josta pidin ihan erityisesti. Monenlaiset huolet valtaavat äidin, jolla on jo muutenkin masennuksen tumma raskas harso yllään. En ollut varma, kuinka osaisin kuvata tuon tumman ylhäältä laskeutuvan verhon, eräänlaisen kaikkinielevän esiripun, mutta lopulta kokeilujen kautta löysin ratkaisun.

Kuvittajalle tärkein työväline on ideointikyky. Usein arvostan eniten kuvituskuvia, joissa on vaivattoman oloisesti tuotu käsitteellinen taso konkretiaan, ikäänkuin maagisuutta todellisuuteen. Tässä kuvassa koen tavoittaneeni jotakin sellaista, ja pysähdyn kuvaan edelleen.

Kuva on julkaistu Vauva-lehdessä 8/2013.

ibby_palluroita

Anna Emilia Laitinen

AnnaEmilia_Laitinen_Lastenkirjakuvitus(2)

Yleensä uusin työ on se tärkein. Sitä unohtaa, mitä on tehnyt, kun sulkee valmiiksi saadun maalauksen kansioon tai lähettää sen tiedostona sähköpostitse.

Tämä kuva on tulevaan lastenkirjaan, jonka julkaisee yhdysvaltalainen kustantaja. Kirja on runo, joka kuljettaa eri maisemissa ja erilaisten lasten luo. Kirjassa yhdistyy luonto, seikkailu, ystävyys, moniarvoisuus sekä arkipäiväisyys – kaikki mitä pidän tärkeänä. Kuvia oli helppo tehdä. Kustantajan kanssa oli erityisen hyvä tehdä yhteistyötä: he tutkivat tarkkaan kuvani ja jopa pyysivät kirjailijaa muuttamaan tekstiään kuvitukseeni sopivammaksi. Sain kommentoida taittoa ja kansia moneen kertaan.

Juuri tämä kuva kaikista kirjan kuvista nousi itselleni tärkeäksi, koska en luottanut siihen sitä maalatessani. Ajattelin, että kuva poikkeaa liikaa muista kuvista ja on liian yksinkertainen. Mutta kirja onkin kokonaisuus ja se tarvitsee rytmin. Siksi jokainen kuva on myös oma itsensä ja tärkeä.

ibby_palluroita

Jenny Lucander: Bilden Mammans dröm / Äidin uni

Kuva_Jenny_Lucander

I den här bilden har mamman i boken Dröm om drakar (Schildts & Söderströms 2015; suom. Lohikäärmeunia) just precis stigit in i drömvärlden och står plötsligt i ett klippigt landskap iklädd sin rutiga Marimekkopyamas.

För mig var det en utmaning att illustrera en dröm eftersom möjligheterna att avbilda drömmen var så obegränsade. För att hålla mig till någon form av ramar beslöt jag mig för att använda en ganska begränsad färgpalett genom hela boken.

När jag sedan började jobba med drömbilderna fann jag det trots allt oväntat befriande och lustfyllt och jag lät verkligen mig själv vara fri i såväl teknik som motiv. Jag var sträng endast i frågan om färgerna.

Det här uppslaget tycker jag verkligen att utstrålar glädjen av att vara fri och möjligheten att åstadkomma oplanerade, oväntade, lyckade bilder, ofta tack vare misstag eller fel. Det stora blå molnet i mitten på bilden var egentligen bara en ”färgklump” som hamnade mitt i bilden av misstag, men som jag sedan förtjust märkte att passade bra just där.

Det underbara uttrycket ”serendipity” har blivit mitt ledord.

ibby_palluroita

Marika Maijala

mingvaasi_Marika_Maijala

Olen piirtänyt satoja kuvia lehtiin, kirjoihin ja omaksi ilokseni, ja varmasti kaikki ovat olleet omalla tavallaan merkityksellisiä minulle. Olen aina luottanut siihen, että ideat ja kuvat tulevat luokseni, kun vain teen ja piirrän paljon, eikä tämä metodi ole vielä pettänyt. Jokin täysin asiaankuulumaton kuva voi laukaista assosiaatioketjun, joka johtaa johonkin uuteen paikkaan. Valitsin tähän sellaiseksi kuvaksi yhden piirroksen, jonka tein noin viisi vuotta sitten, miettiessäni tarinoita tytöstä, kissasta ja aasista. Jostain ponnahti esiin nimi Filippa.

ibby_palluroita

Markus Majaluoma: Pikku Hulda ja kirja

Markus Majaluoma

Tämä on viimeisin kuva jonka olen piirtänyt lastenkulttuurin puolella. En osaa palata vanhoihin kirjoihini, joten nostan esiin viimeisimmän. Se tilattiin minulta Foylesin kirjakauppaketjulle Englantiin ikkunajulisteeksi. Yrittävät nostaa Hulda-kirjojen profiilia siellä, ja se tuntuu tietysti mukavalle.

Kuva on minulle siksikin tärkeä, että menetin Suomen kustantajani ja toimittajani viime vuosien omistusmyrskyihin. Toimittajani ja koko WSOY:n lastentoimituksen johto katosi, eikä Tammi enää halunnut jatkaa Hulda-sarjaa todettuaan sen olevan liian vaikea pikkuisille lapsille.

Voihan se olla niinkin, mutta minulle on syntynyt erilainen kokemus kierrettyäni lukuisissa kouluissa ympäri Suomea. Siellä pienten, voimakkaasti kuvitettujen, tarinallisten kirjojen pula on huutava. Keskimääräistä hitaammin lukemaan oppivat haluavat hekin lukea kaunokirjallisuutta, ja tähän tarpeeseen iskevät juuri tällaiset pikku kirjat.

Viimeisin Hulda kertoo avaruudesta. Se meni juuri lahjaksi pojalle, joka oppi lukemaan luokkansa viimeisenä pureksittuaan ensin useamman puseronsa hihat räsäksi. Opettajan mukaan tämä tapahtui viime hetkellä, sillä ”pojan ääriviivat olivat jo alkaneet häipyä”.

ibby_palluroita

Annastiina Mäkitalo: 40 Runotyttöä

Lohja värityskirja saima harmaja

Sain Kuvittajien 15-vuotisjuhlassa apurahan Runotyttö-muotokuvaprojektiin, jossa piirrän 40 muotokuvaa kehitysvammaista tytöistä ja nuorista naisista.

Yllättävää kyllä, projekti sai alkunsa Lohja-värityskirjasta, jonka piirsin nykyisestä kotikaupungistani syksyllä 2015 värityskirjabuumin ollessa kuumimmillaan. Halusin ottaa mukaan runoilija Saima Harmajan. Tuon kaikkien tunteman ja rakastaman, nuorena kuolleen runoilijan, joka vietti kesänsä Lohjan Jalassaaressa kirjoittaen siellä tunnetuimmat runonsa. Löysin Saimasta kuvan, jossa hän poseerasi syreenipensaan edessä, pitkä tukka letillä. Piirsin ensin Saiman edestä, mutta käänsin ympäri ja piirsin hänelle seppeleen, jossa on koottuna koko alkukesän ihanuus ja peippo (tuo Saiman runoissa usein esiintyvä lintu) laulamassa.

Runotyttö Saiman muotokuvasta tuli suosittu niin julisteena kuin kangaskassiin painettunakin. Saiman muotokuvaan ihastuneelle Mirjami-ystävälle keksin piirtää Runotyttö-muotokuvan syntymäpäivälahjaksi. Hänen muotokuvaansa seurasivat Joanna, Loviisa ja Valpuri. Ja ihmetys siitä, miksi ihmeessä piirrän kauniita kuvia kauniista tytöistä. Sehän on kitschiä.

Syntyi ajatus piirtää Runotyttö-muotokuvia tytöistä ja nuorista naisista, joista ei yleensä muotokuvia piirretä. Joita ei juuri mainoksissa näy ja jotka oikeasti voisivat tarvita nähdyksi tulemisen, kauneuden kokemuksen ja voimautumisen tunteita. Muotokuvia kehitysvammaisista tytöistä.

Haluan muotokuvillani näyttää, että kaikissa heissä on jotain kaunista. Ja että jokaisessa tytössä ja nuoressa naisessa on aihetta runoon.

Projektini on juuri käynnistynyt herättäen paljon kiinnostusta ja ihastusta. Olen saanut muutamassa päivässä jo useita ilmoittautumisia Runotyttö-malliksi. Liikuttavaa huomata, miten tällä työllä voi tehdä monta ihmistä hyvin, hyvin iloiseksi.

ibby_palluroita

Sanna Pelliccioni: Tyttö kevään

sanna_pelliccioni_tyttokevaan

Huomaan, että palaan aina keväällä tähän kuvaan.

Kuva syntyi mummulan kaihosta. Vintin seinällä roikkui vanhoissa puukehyksissä valoisa kuva, jossa oli eteerinen nainen laskeutumassa keltaisessa mekossa niityn viertä alas. Kuva oli autereinen, kesäinen ja eteläinen, eikä siinä ollut minkäänlaista surumielisyyttä. Mummula oli valtavan merkityksellinen paikka minulle. Vietin siellä paljon aikaa. Enemmän kuin itse maalaus, sen katselemisen tunnelma on jäänyt sisälleni ja palannut mieleeni usein.

Päätin maalata tuon muiston, koska se palasi niin usein mieleeni. Maalasin kuvan aikana, jolloin asuimme Italiassa. Kuva on varmasti hyvin erilainen kuin se vintin seinällä roikkunut, samaa siinä on valoisuus ja laskeutuva nainen. Kuvaan on sekoittunut surumielisyyttä ja keväisen Suomen, mummun ja mummulan kaihoa. Kuva on tehty ohuella tussilla, akvarellilla ja valkoisella pastellilla. Hiuksiksi on liimattu musta paperinpala.

Tätä kuvitusta ei ole julkaistu missään, mutta olen saanut kuvitukseen liittyen muita kuvitustöitä.

Pateettista kyllä, kuvaa katsoessani liikutun edelleen.

ibby_palluroita

Karoliina Pertamo

Karoliina Pertamo

Kuva on Mila teräksen kirjoittaman ja Kariston kustantaman kirjan Kettu ja värit kansi, jonka tein keväällä 2017.

Olen aina pitäänyt paperista askartelusta, leikkelemisestä, kollaasista. Alku intoon taitaa olla kirjansidonnan kurssi parikymmentä vuotta sitten, jossa paperista oppi paljon. Paperista tuli kaveri. Tein kaikenlaista paperista huvikseni, kortteja, lamppuja, kansioita. Se oli myös tärkeä osa kuvataiteilijan työtäni. Liimasin usein kangaspohjille paperia.

Kirjassa Kettu ja värit palasin paperinleikkelyn pariin, otin sen osaksi kuvitusta. Kaivoin esiin vanhoja tekeleitäni, katselin kortteja uusin silmin ja löysin niitä jotain jonka halausin mukaan kirjaan. Tuntui, että olin löytänyt polun vanhaan tuttuun maisemaan.

ibby_palluroita

Virpi Talvitie

Virpi_Talvitie_sammakko_katsoo_peiliin

Rakastan värejä niin paljon, että taistelen niiden kanssa päivät pääksytysten. Kuitenkin myös pienet mustavalkoiset piirroskuvat ovat minulle tärkeitä. Koska vähän voi olla paljon. Jokaisen pienenkin kuvan sisällä on aina jokin ajatus tai oivallus tai suuri tunne. Sen vaadin itseltäni, että uusi kuva ansaitsee syntyä.

Maria Vuorion kirjoittamassa tarinassa nuori sammakko kiirehtii joka aamu katsomaan peilikuvaansa veden pinnalta. Se odottaa malttamattomana, että sen ihoon lopultakin alkaisi nousta rupia ja näppylöitä, ja siitä lopultakin tulisi yhtä ruma kuin kaikki isot kunnon rupisammakot. Mutta voi ei: se on edelleen yhtä kaunis ja sileä. Nuoruus on kauheaa!

Toisessa tarinassa muuan innokas mato kyselee äidiltään, mikä hän on.
– Onkimato.
– Mitä se tarkoittaa? Äiti osaa selittää vain sen verran, että me kaikki tästä kompostilta kivelle asti ollaan onkimatoja, ja nuo toiset tuolla ovat pelkkiä lieroja. Mutta äitimatokaan ei tiedä, mikä on onki. Tarina kertoo vielä eräästä nuoresta liemikilpikonnasta, jonka äiti ei osaa selittää, mitä tuo liemi hänen nimessään tarkoittaa… Kiperiä kysymyksiä kaikki tyynni.

Maria Vuorion kirjoittama Kuningattaren viitta ja muita kiperiä kysymyksiä (Tammi 2011) on kaikenikäisille lukijoille sopiva pieni kirjanen täynnä hienoja, henkeviä, hauskoja ja hulluja tarinoita, joissa puheenvuoron saavat erilaiset eläimet, kasvit, esineet, ajoneuvot… Kuvittajana tunnen suurta sukulaisuutta kirjailijan tapaan kääntää näkökulmat sopivasti viistoon tai kokonaan ylösalaisin. Nautin suunnattomasti, kun saan lisätä pienten mutta moniulotteisten tarinoiden rinnalle samansukuiset kuvat. Valottamaan ja välittämään, tiivistämään tai laajentamaan ajatusta, rytmittämään lukemista, järjestämään kirjan sivujen ilmatilaa, kaunistamaan ja koristamaankin, tottakai.

Miksiköhän tällaisia kirjoja tehdään enää niin vähän? Kiperä kysymys.

Virpi- Talvitie_kiperia_kysymyksia_onkimato

6/2017

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s