Kuvakirja unelmana – Kuinka Lyyli ja hurja Paperi-Hukka syntyi?

Pipsa Pentti

Iso harmaa kivenmurikka seisoi lapsuudenkotini pihassa Haukiputaalla. Sen päällä 7-vuotiaana istuessani oivalsin, että minunhan kannattaisi kirjoittaa omaelämäkerta! Lapsi, joka sellaisen on julkaissut, otetaan varmasti tosissaan. Kaunis idea kuihtui kuitenkin materiaalin vähyyteen. Mutta lausuin minä mielessäni toisenkin haaveen siinä kivellä istuessani.

Sen harmaan kivenmurikan ja minun välissä on nyt 34 vuotta ja 650 kilometriä. Omaelämäkertani olen kirjoittanut, vaikken aivan sellaista kuin olin alun perin ajatellut.

Kymmenen vuotta sitten tein pöytälaatikkooni sadun, jossa heitin hyvästit rakkaalle lapsuudenkodilleni. Sen eräässä kuvituksessa oli paperiprinsessoja. Jostain syystä kyseinen kohta jäi pyörimään päähäni ja alkoi elää aivan omaa elämäänsä. Tarinaa ja kuvia pulppusi mieleeni astianpesukonetta täyttäessä, imuroidessa ja lapseni nenää niistäessä. Edellinen idea synnytti seuraavan, ja seuraava taas sitä seuraavan. Eräänä päivänä huomasin keksineeni Lyyli ja hurja Paperi-Hukka -sadun, istahdin alas ja kaivoin vesivärit esiin.

0HHV_13
Paperi-Hukalla on aseenaan nitoja ja lävistäjä, joilla hän uhkailee paperiprinsessoja. Kuvitus Pipsa Pentti.

Olen aina pelännyt kaikkea – pimeää, vettä, kirjeitä, kuolemaa, jättifinnejä ja mörköjä. Pelko toisensa jälkeen on kadonnut, mutta yksi on jäänyt. Epäonnistumisen pelko. Kuin sitkeä siirappi, se on tarttunut minuun, eikä lähde irti millään. Mutta miten tavoitella unelmaansa, jos mieltä painaa jättiläismäinen epäonnistumisen pelko? Itse ratkaisin ongelman siten, että päätin juosta vimmatusti karkuun sitä, mitä eniten halusin. Niin kauan kun en tehnyt satuani valmiiksi, ei kukaan voinut sitä tyrmätä, ja unelmani oli totta. Elämä rullasi uomissaan. Kukaan ei tiennyt, että illallispöydässä istuu nainen, jolla on satu päässään. Kukaan ei arvannut, että ostoskoria kantava asiakas haluaisi lastenkirjailijaksi, tai että lastenrattaita työntävällä äidillä oli palava halu kuvittaa tarinoita.

Aika kului. Aina silloin tällöin uskaltauduin kuvittamaan satuani. Keinutin vauhtia sitterissä pötköttävälle vauvalle samalla, kun maalasin vesiväreillä, piirsin, leikkasin ja liimasin. Vuodet vierivät. Lapsi sitterissä vaihtui toiseen, sitten kolmanteen ja neljänteen. Vauvani kasvoivat pikkulapsiksi ja ilmestyivät piirustuspöytäni ääreen kuvittamaan kanssani. Eräänä päivänä katsoin ympärilläni piirteleviä lapsiani ja oivalsin heidän äitinsä olevan pölvästi. Semmoinen pölvästi, joka luulee haavemaailmassa elämisen olevan järkevä elämäntapa.

Silloin päätin alkaa luottamaan jo lapsena oudon todentuntuiseen tunteeseen, että “minusta tulee isona lastenkirjailija”. Sen lapsenuskon voimin pakotin aikuisen itseni hommiin. Mitä useammin sen tein, sitä useammin sain onnistumisen kokemuksia. Pian kuvitin niin innokkaasti, että maailma ympärilläni lakkasi olemasta. Kun säpsähdin todellisuuteen, oli minun kiivettävä suunnattoman suuren pyykki- ja tiskivuoren yli. Sen takaa löysin lapseni ja heidän takkahiilin sotkeman kotini.

Tuli päivä, jolloin Lyyli ja hurja Paperi-Hukka oli valmis. “Jos se sinulle sopii, niin kyllä me haluaisimme tästä kirjan tehdä”, Otava sanoi. Siinä iloitessani minulle tuli ihmeellisen vahva tunne, että näinhän tämän pitikin mennä. Kaikki tämä oli aina ollut olemassa ­– minun piti vain uskaltaa hakea se.

Lyylin myötä pääsin tutustumaan kustantamon toimintaan. Opin, että kannen tulee olla valmis puoli vuotta ennen kirjan julkistamista, ja että kirjoissa on tietyt sivumäärät. Sain päättää kirjani ulkoasusta, kuvien ja tekstien sijoittelusta sekä valita sivujen paperin. Sain ihanan ja viisaan kustannustoimittajan, joka ystävällisesti ehdotti, että Lyyli voisi näyttää 30 vuotta nuoremmalta – huomaamattani olin piirtänyt hänet itseni ikäiseksi. Sain kärsivällisen ja taitavan graafikon, joka toteutti villeimmätkin tekstinvääntely-ideani. Sain tehdä kirjastani oman näköiseni, ja tuntea itseni sekä tarinani tärkeäksi.

29. päivä syyskuuta 2016 klo 17.00 pitelin kädessäni juuri painosta tullutta kirjaani. Oli ihmeellistä nähdä oma tarina kirjana, jossa oli käännettävät sivut ja aukeavat kannet. Monet kerrat olen hiippaillut kirjakauppaan ihmettelemään, kuinka kirjani istuu hyllyssä ihan oikeiden kirjojen rinnalla.

5. Lyyli ja hurja paperihukka

Kun uskallamme tehdä rakastamiamme asioita, alkaa tapahtua ihmeitä. Kuvitukseni ovat päässeet kotimaisiin sekä kansainvälisiin näyttelyihin, ja minusta on tullut Runeberg Junior -ehdokas. Lukijat ovat oivaltaneet satuni idean, ja ilolla olen lukenut kirjani saamia arvosteluja. Tämä kaikki tuntuu edelleen kuin unelta. Lyyli ja hurja Paperi-Hukka -kirjani myötä olen päässyt tekemään muita itselleni tärkeitä asioita. Olen saanut käydä lukemassa satuani, ja kertomassa kuvakirjojen ja lapsille lukemisen tärkeydestä. Olen saanut kertoa kirjani vaiheista, tutustua uusiin ihaniin ihmisiin sekä kirjoittaa tämän jutun. Lyyli-kirjani myötä olen huomannut, että kaikki menee lopulta juuri niin kuin pitääkin. Kolme vuosikymmentä kestäneellä pelkohalvauksellani oli tarkoituksensa. Sen aikana kuvitustyylistäni kehittyi omanlaiseni ja minusta minunlaiseni; matkan varrella koetuista hetkistä ja tekemistäni virheistä sain uusia ideoita satuuni. Suurin heikkouteni – pelko – antoikin minulle kaiken. Se tarjosi kokonaisen aiheen kirjaani.

Kuvakirjat ovat tärkeitä kirjoja. Ajattelen, että me ihmiset elämme ensimmäiset 20 vuotta nopeasti ja vahvoja tunteita kokien; lopun elämäämme koetamme sitten sanallistaa sitä, mitä noiden 20 vuoden aikana oikein tapahtuikaan. Tunteet ovat mielen kuvituksia ja ne tarvitsevat tekstityksen. Katsoessamme kuvitusta, katsomme tunnetta. Kirjoja lukemalla, katselemalla ja kuuntelemalla opimme ymmärtämään paremmin itseämme ja tunteitamme. Hyvä kirja on aina hyvä kirja, mutta tärkein kirja on nahkakantinen – iho ihoa vasten lähekkäin luettu, ja siksi enemmän kuin osiensa summa. Se on läheisyyttä, turvallista syliä, tutun äänen kuulemista, hyväksyvää kosketusta ja mielikuvia herättävää. Tästä kaikesta johtuen kuvakirjalla ei ole yläikärajaa.

Voisi luulla, että unelmani toteuduttua olisin vapautunut myös peloistani. Hassua kyllä, epäonnistumisen pelkoni on vain voimistunut. Nyt olen nähnyt, että se mistä aina haaveilin, oli haaveilemisen arvoista. Kaikki tämä on ollut niin ihanaa, etten halua sen koskaan päättyvän! Minulla olisi niin monta tarinaa vielä kerrottavana! Mutta koska tieni on ollut pitkä, olen ehtinyt napata kiinni eräästä oivalluksesta – ehkä minun ei tarvitsekaan päästä eroon heikkouksistani, vaan käyttää niitä materiaalina tarinoissani. Pelkojen kanssa painiminen on aloitettava aina alusta, mutta tällä kertaa voin ottaa Lyyli-kirjan käteeni ja lukea sitä itselleni. Jos luet kirjani rivien välitkin, tiedät mitä tarkoitan.

Se harmaa kivenmurikka on edelleen lapsuuteni Haukiputaalla. Ehkä sen päälle istahtaa nyt joku toinen, joka lausuu mielessään salaisen haaveensa, kiipeää kivelle ja hyppää rohkeasti kohti omaa unelmaansa.

6/2017

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s