[aarrearkku] Auringonmunasta jättiläismansikkaan

Sari Airola

Kuva: Cata Portin
Kuva: Cata Portin

Vietin lapsuuskesät maalla Punkaharjulla, osin enoni maalaistalon rytmissä, osin vieressä sijaitsevalla mökillämme. Lasten hommiin kuului munien haku, vasikoiden juotto ja lehmien laitumelle vienti. Metsässä saatiin samota aika pienestä lähtien. Ne kesät muovasivat omaa aikuisuuttani todella paljon.

Talvet asuimme eri kaupungeissa ja mökille lähtö oli kevään tapaus, sitä odotettiin. Automatkat olivat pitkiä (satoja kilometrejä) ennen DVD-soittimia ja edes kasettimankkoja. Laulettiin, juteltiin ja isä kertoi ajaessaan tarinoita Karhu Mesikämmenestä, Kettu Repolaisesta ja Jänis Vemmelsäärestä. Usein “he tallustelivat ja tallustelivat ja tallustelivat…” kun isä mietti tarinoille jatkoa. Aina jotain lopulta tapahtuikin. Tarinat saattoivat olla useiden kymmenienkin kilometrien pituisia.

Hahmot olivat tietenkin tuttuja Suomen Kansan eläintarinoista. Pidin juuri niistä kertomuksista, joissa kerrottiin kuinka ketun hännänpää jäi valkoiseksi tai karhu menetti häntänsä. Se oli melkein todellista. Todellisia olivat myös isän tarinat mökillä. Vieläkin muistan tarkalleen, missä kohdassa tienvierusmetsää sijaitsi jättiläismansikka, jonka Repolainen ja Mesikämmen olivat nähneet. Mökkitie oli jyrkkää ylämäkeä ja ilmeisesti isän oli otettava Mesikämmen avuksi, jotta pienet lapset jaksaisivat matkan loppuun. Ja tarinan voimalla jaksettiin! Joskus sitä mansikkaa sitten etsinkin, mutta se oli ehtinyt jo hävitä.

Mökin ympärillä oli noille hahmoille sopivaa metsää, sammalmättäitä ja harmaita kivenlohkareita persoonallisten puiden keskellä. Muistan valonkin, miten se siivilöityi oksien läpi noille mättäille. Ja kun minulle luettiin Elsa Beskowin Auringonmuna-kirjaa, sen maisema oli juuri oikeanlainen. Keijut ja tontut ja metsänväki olivat niin todentuntuisia, etten niiden olemassaoloa epäillyt ollenkaan. Keijuja meidän metsässä oli varmasti. Auringonmunassa oli ihanaa kotimetsää ja pieneläimistöä – ja se appelsiini. 70-luvulla appelsiinit olivat vielä erikoisherkkua. Se ja keijun matka etelään appelsiinipuiden oksille visualisoivat omankin jo lapsena kaihertaneen kaukokaipuun. Ihana etelä ja ihana kotimetsä!

Jotenkin visualisoin mielessäni ennen kaikkea ympäristöä, en niinkään eläimiä. Ehkä niiden hahmot olivat niin tuttuja viivapiirros-kuvista, joita kirjoissa olin nähnyt.

Auringonmuna ja isän kertomat tarinat jättiläismansikasta sulautuivat kesätodellisuudeksi. Opin olemaan metsässä ja löytämään aarteita juurikoista ja kivikoista. Olin kiinnostunut eläimistä ja kasveista. Pidin tarinoista, joissa muututtiin vähän toiseksi.

Ehkä muutos ja näkökulman vaihtaminen kiinnostaa edelleen omassa työssäni. Kuvan tekemisessä pidän prosessista, jossa väripinnat häviävät, löytyvät ja muuttuvat toiseksi. Pitkään jännitin luonnon piirtämistä. Luonto oli aina jotenkin niin kokonaisvaltainen elämys lapsuudessa. Mutta nyt jo uskallan kuvittaa siitäkin paloja. Vaikka keijuja en vieläkään.

Aarrearkku on Virikkeiden juttusarja, jossa kirjoittaja muistelee lapsuuden kirjamuistojaan.

Edellisen sivun mansikkakuva: Eliseeva Ekaterina

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s